A/N: Heippa ja anteeks ku taas kestäny niin kauan saada uus luku ulos! Oon ottanu liian ison palan purtavaks ku yritän keskittyä liian moneen kirjaan samaan aikaan ja tää luku on ollu jo varmaan kaks kuukautta keskeneränen. Ollu vähän motivaation puutetta ja kiireitä elämässä, mut nyt sain sen kuitenki valmiiks, toivottavasti tykkäätte ja pysytte vielä kärryillä. Lisäsin kuvat helpottamaan et kumman näkökulma on kyseessä, jos jollain menee samalla etukirjaimella alkavat helposti sekasin!
Toivottavasti tykkäätte ja laittakaa kommenttia, ne antaa aina eniten motivaatiota!
<3:
sweetener22
ELISA
Löydän kirppishullun kaverini vain muutamien metrien päästä siitä, mihin hänet jätin. Hän ei ole edennyt juuri ollenkaan, mikä saa minut olemaan entistäkin tyytyväisempi tästä yhtäkkisestä muutoksesta päivän suunnitelmiin. Olisin joutunut viettämään täällä tunkkaisessa hallissa luultavasti koko loppupäivän, mutta vain muutaman minuutin kuluttua saankin viettää iltaa maailman söpöimmän tytön kanssa. Ennen sitä minun on kuitenkin hienovaraisesti feidattava paras kaverini.
Ronja tutkailee vanhaa ajan patinoimaa nahkakansikirjaa niin haltioituneena, ettei hän huomaa huiskutteluani, joten hiivin hänen taakseen. "Ronja Katariina Mikkola", kuiskaan matalalla äänellä suoraan hänen korvansa juureen. "Teidät on pidätetty."
Ronja pelästyy niin paljon, että kirja lentää lattialle. "Vitun hullu!" hän karjaisee ja hänen huutonsa kaikuu muuten hiljaisen hallin seiniä pitkin ja se saa meidät repeämään nauruun.
"Sori, ei voinu vastustaa", virnistän ja nojaan kädellä yhteen vaaterekkiin. Rekissä onkin rullat alla ja se meinaa lähteä rymisten kaatumaan ja minä sen mukana, mutta saan ultimaattisilla ninjataidoillani napattua kiinni ja pidettyä myös tasapainoni. Nyt muuten hiljaisessa hallissa kaikuu karjaisun lisäksi myös tuo aiheuttamani helvetillinen ryminä sekä liuta suustani karanneita voimasanoja, mikä saa meidät nauramaan entistä kovempaa.
"Oot ihan sekasin", Ronja nauraa räkättää pidellen kättään sydämensä päällä, johon olin aiheuttaa sydänkohtauksen. "Kirpputori on pyhä paikka, ei täällä saa riehua tollee."
"Pyhä paikka in my ass", tuhahdan. Huomaan vain metrien päässä kaksi henkilöä, jotka vaihtavat keskenään erittäin paljonpuhuvia katseita meidän aiheuttamasta möykästä.
Ne henkilöt ovat Even äiti ja se niiiiin kiltti Roope, kenestä hän puhui ja tunnistan hänet Even poikaystäväksi sieltä kampaajalta. Se vitun persereikä.
"Voi luoja mitä hörhöjä. Ei mitään käytöstapoja", kuulen Even äidin sanovan. "Jep", Roope vastaa siihen ja he molemmat pyörittelevät silmiään meille ja huokailevat kuin olisimme alinta pohjasakkaa.
"Ton näkösiltä tyypeiltä ei yllätä yhtään et käytös on tota luokkaa. Kotikasvatuksestahan tollanen on lähtösin", Even äiti sanoo tietävänä. Hän vain jatkaa vaatteiden viikkaamista pahvilaatikkoon, ihan kuin tuollainen kommentoiminen olisi aivan normaalia. Katson Ronjaa ja hän näyttää siltä, että alkaa pian itkeä.
Olen sellainen tyyppi, että siedän aika paljon. Kun elää ainoana lesbona tuppukylässä, on kuoren kasvattaminen ollut vähän liiankin helppoa. Minua saa haukkua sydämensä kyllyydestä, mutta ystävieni loukkaamista en voi katsoa sormien läpi ja tuo todella osui Ronjalla arkaan paikkaan. Hän joutui muuttamaan pari kuukautta sitten omaan asuntoon vain 15-vuotiaana, sillä hänen äitinsä on alkoholisti ja isästä ei ole edes tietoa. Kotikasvatuksesta Ronjan kohdalla ei voi edes puhua, sillä sitä ei ole. Silti hän on yksi hyväkäytöksisimmistä ja ystävällisimmistä ihmisistä ketä tiedän. Hän on kasvattanut itse itsensä ja samalla pitänyt huolta äidistään. Siihen ei ihan kuka tahansa pysty.
Even äiti ja Roope ovat antaneet itsestään äärimmäisen huonon kuvan jo sillä miten he kohtelevat Eveä, mutta kusipäistä kohtelua riittää näköjään myös tuntemattomillekin. Ronja yrittää koota itseään hengittämällä syvään, kääntää ajatuksensa lattialle lentäneeseen kirjaan ja asettaa sen nätisti takaisin pöydälle muiden kirjojen viereen. Hän näyttää selvästi loukatulta, joten en voi vastustaa kiusausta ottaa pari askelta lähemmäs noita idiootteja. "Eipä oo teidänkään käytöksessä kehumista", yritän sanoa kohteliaalla äänensävyllä, mutta väkisin väännetystä puolihymystäni kyllä paistaa vitutus. "Kannattaa oikeesti vähän miettiä millasia juttuja laukoo ja kenelle."
He katsovat toisiaan ja tirskahtavat ivallisesti, kuin olisimme jotain arvottomia narkkareita. Ronja tarttuu minua käsivarresta. "Ei tarvi puolustaa, Elisa. Jätetään omaan arvoonsa tollaset", Ronja kuiskaa, tarttuu kärryynsä ja toisella kädellä yrittää vetää minua sivuun, mutta en ole vielä valmis.
"Oonki itseasias lukenu, että keski-ikäset elämäänsä kyllästyneet naiset ja epävarmat teinipojat on aina niitä pahimpia muiden lyttääjiä. Hienoo, et haluutte pitää tilastot todenmukasina", jatkan vielä ja annan heille laiskat, sarkastiset aplodit.
Even äiti on kuin minua ei olisikaan, mutta Roope kääntyy katsomaan minua silmiin. "Varo vähän mitä puhut", hän sihisee ja katsoo minua päästä varpaisiin. Teen samoin. Hänen hiuksensa on aseteltu jokaista suortuvaa myöten täydellisesti. Hänellä on harmaat lökärit ja tummansininen anorakki, jossa lukee keskellä vatsaa jättimäisillä kirjaimilla HILFIGER. Inhoan tuollaisia laivastonsiniseen pukeutuvia kusipääjätkiä, jotka onnistuu saamaan upean tyttöystävän eikä osaa edes arvostaa sitä.
Pyöritän silmiäni vastaukseksi. Haluaisin sanoa vielä jotain, mutta ehkä minun ei tarvitse. Hän ei nimittäin tiedä, että karkaan näillä näppäimillä hänen tyttöystävänsä kanssa viettämään iltaa, joten eiköhän siinä ole tarpeeksi kostoa kerrakseen. Hetki sitten tunsin siitä jopa vähän syyllisyyttä, mutta noiden sanojen myötä en enää sitä vähääkään.
Mistä tulikin mieleeni, että minun on lähdettävä pian ulos. Eve sanoi, ettei hänellä mene kuin pari minuuttia aikaa vaihtaa vaatteet (olisin halunnut päästä näkemään sen, mutta hän pakotti minut lähtemään varastosta pois siksi aikaa, kun hän riisuu vaatteeni. Hän vain lopuksi ujutti ovenraosta vaatemytyn ja sopersi anteeksipyynnöt, mikä oli kyllä myös hiton söpöä) ja menee sitten hallin taakse odottamaan minua. Tuntuu pahalta feidata Ronja juuri nyt, mutta minun on pakko. Ja minun täytyy pikaisesti liueta pois paikalta, ennen kun Even äiti tajuaa minun olevan samoissa vaatteissa, joita hän näki Even kokeilevan vain hetki sitten. Hän ei kyllä ilkeä edes katsomaan tällaista roskasakkia päin, joten ehkä sitä pelkoa ei edes ole.
Heiluttelen Monkin vaaleita farkkuja Ronjalle. "Voitit tän erän. Mä ostan nää."
"Vihdoinki!" Ronja taputtaa ja hänen kasvoille leviää innostunut hymy. "Tältä siis tuntuu voittaa Elisa Sirén. Uskomatonta."
En voi olla nauramatta. "Sillä ehdolla, että et kerro kenellekkään et nää on kirppikseltä."
"En tietenkään kerro. Huuleni on sinetöity", hän hymyilee ja alkaa kaivaa ostoskärryään. "Löysin sulle myös yhen paidan ja pipon, joka sopis sulle tosi hyvin ja -"
"Anteeks Ronja mut mun on pakko lähtee", sanon hänelle ääntäni madaltaen. "En oo kertonu sulle, mut oon aika pahasti kusessa yhteen tyttöön. Se asuu täällä ja haluu lähtee mun kaa ulos niinku.. nyt."
Ronjan hymy hyytyy. "Ai."
Nappaan ostoskärrystä kangaskassini. "Tällasia tilaisuuksia ei siunaudu meitsille kovin usein, sä tiiät sen. Anteeks."
Ronja silittelee minulle löydettyä pipoa käsissään. "Ei se mitään."
Vedän hänet halaukseen. "Älä anna tollasten kusipäiden lannistaa", sanon viitaten Even hienohelmaäitiin ja paskiaispoikaystävään. "Oot söpö ku oot noin innokas."
Ronja hymyilee. "En anna. Ja sitäpaitsi sain tosta pöydästä ilmaseks nää kahvikupit", Ronja kuiskaa ja osoittaa vaivihkaa ostoskärryynsä, josta pilkottaa ne hänen aiemmin hypistelemät posliinikahvikupit.
En voi uskoa korviani. "Siis antoko toi ämmä ne sulle ilmaseks?"
"No ei todellakaa", Ronja naurahtaa. "Sellanen polkkatukkanen tyttö, se oli varmaan ton tytär. Se käski varoo villakangastakkiin pukeutunutta naista, et ilmeisesti ton lapsetkaa ei kauheesti tykkää siitä. Se tyttö halus varmistaa, et sen mummin vanhat kahvikupit saa hyvän kodin."
Sydämeni sulaa. Eve on i-ha-na.
"Mut joo meehän treffeille", Ronja virnistää ja rutistaa minua vielä. "Pitäkää kivaa."
EVE
Olen juuri livahtamassa kirpputorin ovista ulos, kun näen jotain, mikä pysäyttää minut.
Elisa halaamassa sitä rastapäätyttöä, jolle annoin ilmaiseksi mummin vanhat kahvikupit. Se tyttö vaikutti äärimmäisen mukavalta ja ystävälliseltä, mutta en voi itselleni mitään - sisälläni tuntuu pieni pisto. Tai ei se mikään pieni pisto ole, pikemminkin kuin puukon isku, joka aiheuttaa omituista, selittämätöntä kipua.
En ole ikinä ollut Roopesta mustasukkainen. Kaikki koulumme tytöt käyvät kuumana häneen, onhan hän komea, mukava ja sen lisäksi vielä jääkiekkoilija. Aina kun silmäni välttää, joku tyttö koulustamme yrittää leperrellä tietään Roopen sydämeen, mutta se ei ole koskaan aiheuttanut minulle minkäänlaista tunnereaktiota suuntaan tai toiseen. Olen aina ajatellut, että ehkä minä en vain ole mustasukkainen ihminen.
Jostain syystä minusta nyt kuitenkin tuntuu kuin tuo rastapäinen tyttö repisi sisuskalujani kappaleiksi. Se pistelee joka puolella kehoani, mutta eniten rinnassa. Siellä kohdassa rintaa, joka kaartuu keskeltä aavistuksen vasemmalle puolelle.
Mitä jos tuo mukava posliinikasvoinen rastapää on Elisan tyttöystävä ja olen lukenut meidän yhteiset hetkemme aivan väärin? Mitä jos myös Elisa seurustelee ja hän haluaa oikeasti olla vain ystäväni? En ole itsekään kertonut Elisalle seurustelevani, joten ihan hyvin hänellä voisi olla sama tilanne. Eikä siinä pitäisi olla ongelmaa, sillä sitähän minunkin pitäisi haluta.
Ystävää.
Silti tuo näky tuntuu tuskalliselta, joten livahdan ovista ulos. Kipitän hallin taakse missä sovimme tapaavamme ja jään odottamaan. Pohjoistuuli puhaltaa kylmästi ja päälläni on pelkästään kollaripaita. En tajunnut ottaa takkia, sillä ajattelin vain olevani apuna kirppispöydän siivoamisessa. En villeimmissä unelmissanikaan ajatellut päivän päättyvän näin.
Tai sitten Elisa ei tulekkaan. Ehkä hän todella seurustelee sen tytön kanssa eikä hän halua päästää Elisaa hengailemaan toisen tytön kanssa. Ehkä Elisa tajusi kuinka tylsä olen, kun en ole sellainen mielenkiintoinen ja kuvankaunis luonnonlapsi niinkuin se rastatukkainen.
Tai sitten Elisa leikkii kustannuksellani ja jättää minut tänne hallin laitamille roikkumaan ja kävelee kohta käsi kädessä ohitseni sen tytön kanssa ja molemmat nauravat räkäisesti sinisilmäisyydelleni.
Odotan tuskaiset viisi minuuttia, kun kuulen vaimeasti hallin oven räsähtävän auki ja kengänpohjat narskuvat kivikkoista tietä vasten. Sydämeni heittää kärrynpyörän, kun Elisa todella ilmestyy nurkan takaa.
"Olithan sä täällä", Elisa sanoo hymyillen. "Pelkäsin jo et sä livistät."
"Mä pelkäsin et sä et tuukkaan."
Elisa kurtistaa kulmiaan. "Miks sä sellasta pelkäsit?"
"En tiiä."
Elisa hymyilee minulle lämpimästi. "Turhaan pelkäät."
Yritän hymyillä takaisin, mutta hampaani alkavat jo kalista yhteen, joten näytän lähinnä naurettavalta. Onneksi minulla on sentään Dr. Martensit, niin sentään varpaani ei jäädy. Samaa ei voi sanoa ylävartalostani, joka tärisee kylmästä. "Voi raasu, eikö sulla oo takkia?"
"Me tultiin autolla enkä mä aatellu päätyväni mihinkään.. tällaseen", vastaan ujosti.
"Meidän seikkailu painottuu ulkoilmaan ja sähän palellut tänne. Ootas." Hän alkaa kaivaa täyteen ahdattua Makian kangaskassiaan. En voi olla naurahtamatta, kun hän ensin kaivaa sieltä ulos ostamansa farkut ja sitten kiroaa tuhannen solmuun kiertynyttä nappikuulokkeiden johtoa, johon on myös kiertynyt pari hiuslenkkiä. Hän nappaa kuulokesotkun taskuunsa ja röökiaskin hampaidensa väliin, kunnes hän vetää kassista jättisuuren beigen hupparin.
Hän ottaa askin hampaidensa välistä ja hymyilee. "Se farkkupaitaki sopi sulle nii hyvin sillon lauantaina, et eiköhän tääki näytä hyvältä."
Tunnen punan leviävän kasvoilleni. Jos joskus lopetan punastelemisen, sen on oltava maailman kahdeksas ihme. "Ja siinä on tosi iso huppu, jos haluut syystä tai toisesta piiloon", hän lisää vielä.
"Oot ihan liian kiltti", sanon ja vetäisen hupparin päälleni. Kuulen kirpputorin oven räsähtävän uudestaan ja hätkähdämme molemmat. Elisa tarttuu käteeni.
"Mennään. Seikkailu alkaa nyt. Onko Hakolassa mitään kivaa leikkipuistoo?"
ELISA
Olemme istuneet keinuissa jonkun ala-asteen pihalla jo lähes kaksi tuntia. Olen oppinut Evestä paljon.
Sen, että hänellä on samanikäinen pikkuveli kuin minulla. Se Max ei vain kuulemma ole yhtään niin kuin Ville. Siitä ei voi kyllä häntä syyttää, sillä Ville asettaa cool pikkuveli -riman aika korkealle.
Sen, että Eve rakastaa nallekarkkeja. Kerran hän osti nallekarkin näköisiä ja makuisia vitamiineja, mutta joutui heittämään ne pois, sillä hän meinasi vetää vitamiiniöverit himoitessaan niitä liikaa. Siltä minustakin tuntuu hänen kanssaan - sillä erotuksella, että en pistäisi Eve-övereitä ollenkaan pahitteeksi.
Sillä mitä enemmän hän puhuu, sitä kovemmin ihastun häneen.
Opin myös sen, että Even paras kaveri on Oona, joka on maailman piristävin tapaus ja rakastaa kaikkea vaaleanpunaista. Sanoin, että haluaisin tavata hänet, mutta Eve kiusaantui siitä hieman, joten vaihdoin pikaisesti aihetta. Kysyin, mikä sitten on hänen lempivärinsä. Punainen. Kysyin, että minkä takia, johon Eve vastasi punaisen olevan niin moniulotteinen väri. Punainen kuvastaa ääripäitä. Vaaraa, stop-merkkiä ja auton jarrujen väriä. Sen vastapainoksi punainen kuvastaa rakkautta ja intohimoa. Sen sanoessaan hän punastui ja pisti hupun päähänsä.
Olisin halunnut suudella häntä silloin.
Silloinkin.
EVE
Vatsanpohjassani möyrii, kun katson häntä. Hänen kysyvää katsetta noissa tuhkanvaaleissa silmissä, joihin en uskalla antaa kaikkia vastauksia vaikka haluaisin. Yhteen kysymykseen haluan kyllä itse vastauksen, ennen kun oikeasti tulen hulluksi, sillä en saa sitä mielikuvaa pois päästäni.
Nielaisen pari kertaa, ennen kun uskallan avata suuni. "Oliko se sun— tyttöystävä?"
Elisa pysäyttää keinumisensa ja katsoo minua ihmeissään. "Kuka?"
"Se rastahiuksinen", sanon hiljaa.
"Ronja vai?" Elisa sanoo ja alkaa nauraa. "Ei."
Tunnen painon putoavan harteiltani enkä edes tiedä miksi. Sen pitäisi olla samantekevää, mutta ei se ole. "Ai. Okei."
"Mistä sä niin päättelit?"
"Näin ku halasitte", sanon yrittäen kuulostaa mahdollisimman vähän mustasukkaiselta hullulta, mutta luulen sen paistavan kilometrien päähän. "Näytitte vaan jotenki parilta. En mä tiiä."
"Ronja on mun paras kaveri", Elisa selventää. "Miks se sua kiinnostaa?" Elisa kohottaa toista kulmaansa. Hän luo kasvoilleen sen ilmeen, joka kertoo hänen kyllä aavistavan todellisen agendan kysymykselleni. Hän nojaa otsaansa keinun naruun ja katsoo minua kysyvästi.
Käännän katseeni maihareihini ja potkin maassa olevaa hiekkaa. Myös minun keinuni vauhti on laantunut. "Yritän vaan tutustua suhun."
"Okei", Elisa vastaa. "No sit mäki haluun kysyä sulta jotain."
"No?"
Elisa ottaa taskustaan tupakka-askin ja vie sieltä yhden huulilleen. Hän sytyttää sen ja koko kehooni leviää kylmät väreet, jotka johtuu parvekemuistosta, jonka haluaisin toteuttaa uudelleen. Elisa karistaa kurkkuaan. "Oliko se sun poikaystävä?"
Jähmetyn niille sijoilleni, en osannut odottaa hänen kysyvän juuri sitä kysymystä, mitä eniten pelkäsin. "Kuka?" kysyn vain pitkittääkseni oikeaan kysymykseen vastaamista.
"Se Roope, kenestä sun äiti puhu", Elisa sanoo, kun on saanut savut puhallettua ulos.
"Voi vittu", mutisen. En voi valehdella hänelle. Mikään selitys ei mene läpi, sillä hän kuuli jo äidin sanovan kuinka Roopekin arvostaisi enemmän kauniita pitsisiä alusvaatteita. Se kommentti paljasti minut jo, joten minun on nyökättävä.
"Onko se se jäbä, joka tuli sinne kampaajalle?"
"Joo."
Elisa pitää katseen visusti koulurakennuksessa ja huomaan hänen purevan hammasta savujen välissä. Kunpa tietäisin, mitä hän ajattelee juuri nyt. "Kauanko ootte ollu yhessä?"
Liian kauan. "Lauantaina tulee vuosi täyteen."
Elisa nyökyttelee päätään ilmekään värähtämättä. "Ootsä onnellinen sen kanssa?"
Yllättävä kysymys saa hengityksen takertumaan kurkkuuni. Onhan meillä ollut Roopen kanssa hyviä hetkiä, sillä pidän häntä samalla myös parhaana ystävänäni. Tai ainakin pidin. Olin ennen täysin riippuvainen Roopesta ja sen tuomasta "suosiosta", kunnes tutustuin Oonaan. Sen jälkeen Oona on ollut minulle se suurin tuki ja turva. Vasta Oonaan tutustuttuani olen tajunnut ystävien laadun olevan tuhat kertaa tärkeämpi kuin määrä. Nykyään minusta tuntuu, että hengailen Roopen kanssa lähinnä vain päästäkseni pois kotoa ja saadakseni välillä tutun kainalon, johon käpertyä. Mutta olenko oikeasti onnellinen hänen kanssaan? "En mä tiiä", vastaan lopulta. Elisa nojaa taas keinun naruun ja katsoo minua.
"Se kertoo aika paljon", hän sanoo hiljaa. Hänen silmissään välähtää häivähdys surua ja pienen hetken tuntuu, kuin katsoisin omaa peilikuvaani.
Surullinen ja vähän hukassa.
ELISA
Eve katsoo minua hupun alta bambisilmillään niin söpön hämmentyneenä. Hän ei selvästi halua puhua poikaystävästään enkä halua olla mikään vittumainen analyytikko, joka tunkee nenänsä toisten parisuhteisiin. Haluaisin toisaalta kertoa mitä hänen äitinsä sanoi minulle ja Ronjalle, mutta en halua pyyhkiä hänen hymyään. Hänen äitinsä oli Evelle jo ihan tarpeeksi inhottava kirpparilla.
Ja jos hän haluaa olla sen Roopen kanssa, niin mikä minä olen häntä kieltämään. Kunhan Eve vain ymmärtää oman arvonsa eikä anna sen urpon puhua hänelle enää sillä tavalla. Niitä ajatuksia minä en halua laittaa hänen päähänsä, sillä se hänen on tajuttava ihan itse.
"Mä en oikee tiiä mistään mitään enää", Eve sanoo ja pyörittelee hupparin naruja pienissä sormissaan. "Ollaan Roopen kans jotenki erkaannuttu tässä viime viikkojen aikana."
Eve näyttää surulliselta sanoessaan sen. "Tässä iässä ihmiset voi muuttua yllättävän nopeesti", yritän sanoa hienovaraisesti.
"Niin kai", hän sanoo hiljaa.
"Ehkä teillä sen vuosipäivän myötä suhde syvenee", sanon hampaita kiristellen. "Tai jotain."
"No ku musta tuntuu, et mä en ees halua et se..." Eve keskeyttää lauseensa ja katsoo taivaalle levittäen samalla kätensä. Kasvoilleni putoaa vesipisara. Toinen. Kolmas. Neljäs.
"Ei vittu", soperran ja yritän nostaa takkini pääni suojaksi. Pieni veden ripsuttelu yltyy yhä kovemmaksi sateeksi ja lopulta kaatosateeksi. Haluaisin kirota luontoäidin alimpaan helvettiin, että päätti juuri nyt pistää tällaisen vitun kaatosadekarnevaalin pystyyn. "Haluutsä lähtee kotiin?"
Eve ei vastaa mitään, joten vilkaisen häntä takkini alta. Hän hymyilee sitä vitun söpöä hymyään eikä ole sateesta moksiskaan. Hän sulkee silmänsä ja kääntää katseensa taivaalle ja antaa vesipisaroiden putoilla kasvoilleen. Hän ei välitä tippaakaan siitä, sotkeeko vesisade hänen meikkinsä. "En mä aatellu", hän sanoo hymyillen.
"Sä kyllä palellut", sanon viitaten hänen vähäiseen vaatevarustukseensa.
Eve kohauttaa olkiaan. "No sit palellun."
"Sun meikit leviää."
"No sit leviää."
"Sä kyllä osaat yllättää", naurahdan. Lasken takkini suojaamasta kasvojani ja annan veden virrata myös omille poskilleni. Eve hihittää ja vetää hupun päästään. Vesi saa hänen hiuksensa kihartumaan.
Hän näyttää taideteokselta.
Yhtäkkiä sade muuttuu ihan oikeaksi rankkasateeksi. Siis sellaiseksi rankkasateeksi, jolloin vesipisarat eivät enää tunnelmallisesti ripsuttele vasten kasvoja, vaan ne paiskautuvat voimalla ihan kuin suihkussa olisi. Eve alkaa kikattaa kovempaa ja nousee keinusta. "Okei luovutan! Mennään tonne suojaan", hän huutaa osoittaen leikkikentälle ja lähtee juoksemaan. Päädyn hänen vanavedessään pieneen linnaa jäljittelevään kopperoon, joka on parista liukumäestä ja kiipeilytelineistä koostuvan härpäkkeen keskipiste.
"Ihan hullu sade", Eve sanoo naurun lomasta, kun pääsemme sateensuojaan. Hän kikattaa ja pyyhkii silmien alle valuneita ripsareitaan. "Anteeks ku mä kastelin sun hupparin. Mä vaan tykkään sateesta niin paljo. Siinä vaan niin tuntee olevansa elossa. Se on ihan tyhmä juttu. Anteeks."
"Eikä oo." Hymyilen hänen söpöydelleen. "Eikä se haittaa et kastelit."
Linna on niin matala, että joutuisimme seisomaan selkä kyyryssä, joten istun alas vielä toistaiseksi kuivalle hiekalle. Eve istuu viereeni niin lähelle, että käsivartemme koskevat toisiaan. Hänen otsahiuksistaan tippuu pisaroita hänen nenälleen ja hän tärisee kylmyydestä. "Pitäiskö meidän oikeesti lähtee?"
"Haluatko sä lähtee vai?" Eve kysyy hämillään.
"En!" vastaan pikaisesti. "En vaan haluu et tuut kipeeks. Sähän täriset."
"Ei se haittaa." Eve kurkistaa minua ripsiensä alta ja hymyilee pienesti. Haluaisin kysyä, että mitä hän oli sanomassa ennen sadetta, mutta en halua palata takaisin Roope-aiheeseen.
"Tää linna muistuttaa mua mun lapsuudesta", sanon ja katselen linnakkeen seinille. "Meidän leikkimökki on about tän kokonen."
"Se on varmasti ihana. Saanko mä tulla joskus käymään siellä?"
"Sun pitää tulla."
Vesisade on laantunut aavistuksen - liukumäen peltiä vasten ropiseva sade luo rauhallisen tunnelman tänne pieneen linnaan. Eve nostaa toista suupieltään, joka painaa hymykuopan hänen toiselle poskelleen. Hän näyttää ihan prinsessalta. Hän tosin ansaitsisi hieman isomman linnan kuin tämä säälittävän kokoinen murju, mutta juuri tähän hetkeen se on täydellinen. Niin täydellinen, etten voi estää itseäni ottamasta pientä riskiä, kun hän laskee kätensä reidelleen. Siirrän käteni varovasti hänen kättään kohti ja ujutan sormeni hänen pieniin sormiinsa. Hän hätkähtää vähän, mutta ei irroita otettaan. Hänen kätensä tärisee, mutta luulen sen johtuvan kylmyydestä.
"Yks juttu vaan", rikon hiljaisuuden ja Eve katsoo minua kysyvästi. "Mun leikkimökkiin pätee sit edelleen samat säännöt."
Eve kohottaa kulmaansa. "Jotka on?"
"Sääntö numero yksi", sanon hiljaa ja sivelen hänen kämmenselkäänsä peukalollani. "Sinne on pojilta pääsy kielletty."
Eve puristaa kättäni ja painaa päänsä olkapäälleni. "Se sopii täydellisesti."