Ihmiskunnan kukka

Ihmiskunnan kukka.

Kirjoittanut Lauri Soini

I. Päivän polulla.

Kevähisen kukkasen lainen

tyttö on pienenä lasna:

vuokon valkoisen,

orvokin tuoksuavan.

Aatteles vienouttansa,

joka kuni hentonen helve

liehuvi leijaillen,

korttansa kaulaillen!

Aatteles kainouttansa:

umpuna, silmillä verhot,

uinuu se aavistain

tuulia maailmain!

Aatteles raittiuttansa,

joka terälehtenä nuorra

ummusta pilkistää,

päivähän tirkistää!

Kukkasen kaltanen vielä

neito on kasvaessansa –

aatteles kauneuttaan

ummusta aukenevaa!

Ollapa pilvetön, kirkas

kukkasen aamunen päivä,

ollapa nähtävinään

kaunehet korkeimmat;

tullapa lämpimin tuulin

tuudituks lempeys rinnan,

hellimys heikomman,

tuoksumus suloinen;

tuliapa viljellyksi

ymmärrys tarkka ja vilkas,

kerkeä selvittämään

piirtehet hienoimmat;

tullapa viedyksi neito

lämpimän päivyen alle,

viedyksi parhaitten

polkujen kulkemiseen –

mihin elon tiellänsä voikaan

kelvata neitonen nuori,

laiho se toivokas on,

ihastus kansan ja maan!

Entäpä sitte kun joutuu

armas ja auvokas aika,

jolloin yhtä hän vaan

alkavi kaihoamaan!

Vihdoin löytävi neito

toivotun poikasen uljaan,

silmähän vilkahtaa

silmäys vienoinen

ruusulle tuoksuvat kummut,

päivälle hohtavi taivas,

valtimot läikkyen lyö,

rinta on riemua täys.

Riemuten rinnalla kullan,

kätöset käärien yhteen,

lintuna liidellään,

pesähän pistäytään.

Lemmen liekissä yhtyy

lempivä mieli ja ruumis,

sydämet yhtenä lyö,

yksi on aatoskin,

riemu ja pilvyet murheen,

onni ja onnettomuuskin –

kaikki on yhteiset,

kaikki on salvat pois.

Kuhertavan kevähisen teiren

pesän pian poikaset täyttää,

lapsoset avuttomat on,

vaativat vaalintaa.

Yhdessä askaret hoitain,

yhdessä iloten ja surren

ahkerat vanhemmat

lapsia kasvattaa.

Ulkona liikkuvi taatto

päivisin ansiotöissä,

äitipä puuhailee

liettänsä lämmittäin.

Iloa ja onnea on

elo lempeän, toimevan vaimon,

jonk’ koti puutteeton,

lämmin ja kaunonen on,

jonneka iltaisin

mies mielevä tyynenä astuu,

ilosena mieleltään,

vaimoa auttelemaan,

laulaen tuudittamaan

kodin pienintä, hentoa kukkaa,

toisia lapsia myös

yhdessä hoitelemaan.

Lapsien kasvatus on

kodin tehtävä suurin ja tärkein,

äidillä kasvatus on

valtius maailman.

Oi, mikä kalleus on

hyvä äiti mi voipi ja tahtoo

nousevat pienoiset

ohjata parhain päin!

Kasvatus tehtävä on

kuin kevähinen kyntö ja kylvö,

jossa mi taaksemme jää,

edestä sen löydämme taas.

Jos kuka kuntoa on,

jalon tuntoa kylvänyt lapseen,

lapsesta heijastaa

takasin se vanhempaan:

hällä on riemuinen

elon päivyen ehtoopuoli,

onnekas ompi hän myös

iltana vanhuuden.

II. Valoa ja varjoa.

Yksi kun kulkevi kukkien keskellä

elämän polkunsa täällä –

toinen on kuin haavan lehti

liukkahalla jäällä.

Yksi kun lapsena kapaloon uinuu

lemmen ja onnen vyöhön –

toinen käypi kerjäläisnä

pakkaseen ja yöhön.

Yksi kun kasvavi kiehkuraruunussa

kaunihin, ihanan ja jalon –

toinen piennä työnnetään

työhön mieron talon.

Yhden henki kun heilimöi

ja kukkana nurmehen juurtuu –

toisen sielu silvotaan

ja murehissa murtuu.

Yksi kun livertäen, riemuiten

kera kultansa kuhertelee

toinen hälle tehtahassa

huntuja kehräelee.

Yksi kun ilosena vihkimätuolilta

vuotehelle astuu–

toinen raukka raiskaeltu

kyynelistä kastuu.

Yksi kun vaalivi ilosia lapsia

turvassa taaton ja miehen –

toinen niitä taluttavi

yksin mieron tiehen.

Yhdellä liesi on lämmin ja lauha

ja koti niin kaunis ja armas –

toisen mökki leivätön

ja liesi kylmän kannas.

Syytä on yhdellä ilosin mielin

onnensa päivyttä kiittää –

Toinen koito elon tiellä

kyyneleitä niittää.

III. Monet murtuvat.

Iloset ihmiset, tietkää kaikki,

vaikka te tahdotte unhottaa,

tietkää, kuinka on ihmislapset,

vaimot ja lapsoset kultahapset

useat murtanut armoton maa!

Lapsena, käydessä kerjuuteillä,

kylmillä, jäisillä penkereillä

usea jo kelmeni, kylmettyi,

runtui ruumis ja särkyi sielu,

sydänveri nuorekas jähmettyi,

usean tempasi hornan nielu,

tempasi maailma tunnoton, nurja,

murskasi astinlaudakseen.

Siellä nyt itkee se poljettu joukko,

itkevät lapset ja raiskatut neidot,

itkevät kalpeat vaimotkin.

Monethan miehetkin murtuvat,

sankarit suuretkin sortuvat

elämän jylhillä jyrkänteillä.

Kuinka jaksaa hento nainen,

kantelon kielonen hienokainen,

merien aallokossa,

elämän taistelossa –,

kuinka jaksaa hän auttaa itseään?

Hän ei jaksa, hän yrittää turhaan,

toteen vain huutaa ja kujertaa,

toivoo lohtua, apua ja turvaa,

kaipaa huoltensa huojennusta,

halajaa henkensä vapautusta.

Saapiko halata ja kaihota turhaan?

Oi, jos kantaisi kantelon kaiku

sydämien soppihin sisimpiin,

hälytyskelloja,

herätyskelloja,

hyviä ja jaloja ja kauniita kelloja,

suurien surujen synkkiä kelloja,

kelloja veristen tuskien, murheitten

tahtoisin tarmolla soittaa

mielissä maailman valtojen;

tahtoisin ihmiset voittaa

työhön uudistuksen,

kaikkien heikkojen pelastuksen

ja vapautuksen.

IV. Nainen on ihmiskunnan kukka.

On nainen kansamme onnen pohja,

ja hällä on tulevan toivomme ohja.

Ken ihmisyyden ilmituojan

ja nousevan polven hellän suojan

ja nuoren kansan kasvattajan

ja elämän sulosen hienostajan

ken voi hänet tallata lokaan?

Ja nainen on ihmiskunnan kukka,

ja luomisen ruunu hän kaunein on.

Miten sallitte, että sen kultatukka

yhä suoltuu juoksussa murrokon?

Heti viekää valoa ja lämpöä hälle,

heti suokaa suloa sen elämälle!

Heti loasta ja liejusta köyhä nainen

nyt ihmistielle jo auttakaa!

Heti tummasta alhosta kaunokainen

nyt täytyy päivähän nostattaa!

Oi, tulkaa tuuloset lämpimät,

suven ilmalta, etelästä liidelkää,

ja tulkaa päivyen säihkynnät

ja tuokaa valoa ja lämpimää

ja tuokaa vettä ja tuokaa tulta

ja kirkastakaa sydänten kulta

ja sulattakaa ja yhdistäkää

ja veljet ja siskot lähentäkää

luo toistensa!

Kunnes kaunoset kantelot kerran kaikaa

ihmeen ihanata, valosata uutta aikaa,

aikaa kirkastetun ihmisyyden,

aikaa vapaan, väljän henkevyyden,

aikaa onnen ja riemun.

Lähde: Soini, Lauri 1903: Punasta ja vihreää: runoja. E. E. Sundvall, Helsinki.