Viklundilaisuus
Viklundilaisuus oli 1770-luvulla toiminut herätysliike. Liike sai nimensä pastori Nils Wiklundilta (1721–1785). Wiklund toimi Ylitornion kirkkoherran Isac Grape vanhemman (1720–1783) apulaisena. Liike vaikutti erityisesti Ylitorniolla, säteillen sieltä vaikutustaan Lappiin saakka. Liike levisi Alatorniolta Ylitornioon, Pajalaan, Jukkasjärvelle, Jällivaaraan, Ylikainuuseen, Enontekiölle ja Kautokeinoon. Wiklundia ja Grapea pidetään kirkollisen pietismin edustajina, mutta Viklundilla oli yhteyksiä myös herrnhutilaisuuteen, johon hän oli tutustunut Tukholmassa.
Taustaa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Liikkeen synnyn taustalla vaikutti Tornion koulun rehtoriksi vuonna 1726 tulleen Juhana Wegelius nuoremman toiminta sekä Tornionlaaksoon noihin aikoihin levinneet mystissävyisen, evankelista iloa ja kokonaisvaltaista hengellistä omistautumista korostaneen herrnhutilaisuuden vaikutukset. Viklundin herätysliikkeen synnyttivät ja sitä levittivät varsinaisesti kansan parissa vaikuttaneet horrossaarnaajat 1770-luvun alkuvuosina, mutta sen välittömällä taustalla vaikuttivat kirkollista pietismiä edustaneet Ylitornion kirkkoherra Isaac Grape ja hänen apulaisensa pastori Nils Wiklund.[1]
Suurimman huomion horrossaarnaajina synnyttivät alkuun kaksi 11–13-vuotiasta tyttöä, mutta myös yksi saamelainen nainen, Ella Joonaantytär Lappe (s. 1755) mainitaan liikkeen alkuunpanijoiden joukossa. Horrossaarnaajat vaipuivat tajuttomuustilaan vähän aikaa kestäneiden kouristusten jälkeen ja saarnasivat sen jälkeen 10–30 minuutin ajan ihmisille parannusta. Ylitorniolla liike sai kansanherätyksen luonteen, ja laajimmillaan siinä oli mukana 1770-luvun puolivälissä yli 80 horrossaarnaajaa. Ylitornion lisäksi liikkeen vaikutuksesta esiintyi hurmoksellisia ilmiöitä samoihin aikoihin myös Enontekiöllä, Karesuannossa ja Koutokeinossa.[1] 1700-luvun lopussa viklundilaisuus alkoi vaikuttaa hiljaisesti myös Alatornion seurakunnassa.[2] Muoniossa liike toimi 1700-luvun lopulta alkaen.[3]
Vaikutus elämään
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Viklundin toiminnan ansioista juoppous väheni. Giuseppe Acerbi kirjoittaa kirjassaan viklundilaisuuden vaikutuksesta alkoholin käytön vähenemiseen seuraavasti: "Pappi vakuutti meille, ettei koko pitäjän kahdella sadalla neliömaililla ollut saatavissa ainuttakaan lasillista viinaa. Samoin hän kertoi meille, että kansa piti juoppoutta häpeällisimpänä paheena, mihin ihminen saattoi langeta. Emmekä me voineet välttyä arvelemasta, että siinä oli yksi syy siihen, että hänen laumansa arvosti ja kunnioitti (häntä) niin vähän."[4] Tunnusomaista oli syntien julistaminen anteeksi. Viklundilaisten kokoontumisissa käytettiin ns. avainten valtaa kuten myöhemmin lestadiolaisten piirissä.[5] Lestadiolaisten liikutusten tapaan myös viklundilaisuudessa esiintyi ekstaattisia ilmiöitä.[1]
Lääninrovasti J. A. Nyman kirjoittaa Nils Wiklundista, "että hänen uutteran työnsä jäljet alkoivat varsin pian näkyä siinä, että aikaisemmin harjoitetuista paheista alettiin luopua. Kun ennen esimerkiksi sapattia käytettiin kaikkeen muuhun paitsi pyhään tarkoitukseensa, kokoonnuttiin nyt jumalanpalveluksiin hartain joukoin. Muutenkin alettiin kylillä, jotka sijaitsivat kaukana kirkolta, kokoontua yhteen lukemaan ja laulamaan virsiä."[6] Viklundilaisten keskuudessa oltiin kiinnostuneita Raamatusta ja hengellisistä kirjoituksista.[5] Heitä vastaan käytiin 1700-luvun lopulla oikeudenkäyntejä heidän pitämiensä kotihartauksien takia.[7] Viklundilaisilta saatettiin myös kieltää ehtoollinen, mutta ehtoollisen kieltänyt pappi erotettiin lopulta virastaan.[8]
Hiipuminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]1770-luvun lopulla viklundilaisuuden hurmokselliset ilmiöt vähenivät, ja jouduttuaan oikeustoimien kohteeksi Viklund kääntyi karkotettuna Tukholmassa 1777 evankelista iloa korostaneen herrnhutilaisen pietismin kannalle. Hänen palattuaan Ylitorniolle myös hurmoksellisuudessaan tasaantunut ja samalla kaikkiaan heikentynyt liike omaksui aineksia siitä. Kuninkaallisen majesteetin päätöksen nojalla Viklund lopulta vapautettiin kaikista syytteistä, ja hän hoiti virkaansa Ylitorniolla.[1]
Vain hyvin harva viklundilainen säilyi uskossaan lestadiolaisuuden tuloon saakka.[3] Tähän vaikutti erityisesti konventikkeliplakaatti. Liike hiipui hiljalleen, mutta sitä tavattiin Tornion- ja Muonionjokilaaksoissa vielä 1810-luvulla. Yksittäisiä "Wiklundin ystäviä" oli vielä 1850-luvulla.[9] Viklundilaisuus valmisti hengellistä maaperää lestadiolaisuudelle erityisesti Tornionjokilaaksossa.[10] Lars Levi Laestadiuksen siirryttyä Kaaresuvannosta Pajalaan asui siellä jo ennestään "Wiklundin ystäviä" sekä ihmisiä, jotka muistivat Nils Wiklundin ja herätykset.[6] Kerrotaan, että kun Laestadius tuli saarnaamaan Torniojoen alueelle, ihmiset olisivat sanoneet: "me kuulemme Viklundin äänen".[11] Kun hän alkoi saarnata Pajalan kirkossa, monet "Wiklundin ystävät" tervehtivät uuden ajan koittamista iloisesti.[8] Erkki Antti Juhonpieti ja hänen äitinsä olivat viklundilaisia, ja Anderson liittyi lestadiolaiseen herätykseen sen lähtiessä liikkeelle.[12][13] Hänestä tuli läheinen työtoveri Laestadiukselle ja Juhani Raattamaalle. Myös haaparantalainen lestadiolaissaarnaaja Iisak Rova on ollut nuorena viklundilainen.[13]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Seppo Lohi, Sydämen kristillisyys, Oulu: Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys, 2000. ISBN 951-8940-01-0
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d Viklundin herätys saamelaisensyklopedia.fi. Arkistoitu 16.5.2021. Viitattu 27.3.2021.
- ↑ Alatornion seurakunnan historiaa. [1][vanhentunut linkki]
- ↑ a b Mauno Vuollo, Lestadiolaisuus Muoniossa. [2] (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ [3] (Arkistoitu – Internet Archive) Mauno Vuollo, Lestadiolaisuus Muoniossa, alaotsikko: Muonion hengellisestä tilasta ennen lestadiolaisuutta.
- ↑ a b Lohi 2000, s. 94.
- ↑ a b Lohi 2000, s. 279.
- ↑ Lohi 2000, s. 233.
- ↑ a b Lohi 2000, s. 280.
- ↑ Lohi 2000, s. 143.
- ↑ Martti Vuollo, Lestadiolainen ekspansio. [4]
- ↑ [5] (Arkistoitu – Internet Archive) Pekka Raittila, Laestadian Movement History, An Introduction and Overview, 8. kappale.
- ↑ [6] Vangituille vapautusta – sidotuille päästöä, Satavuotismuistio, Kirjoittanut O.H.Jussila.
- ↑ a b Heikki Jussila, Kutsujan armo, Oulu 1948, sivu 33.