Varhaiskantasuomi

Varhaiskantasuomi on nimitys, jota on käytetty itämerensuomalaisten kielten ja saamelaiskielten oletetusta yhteisestä kantakielestä, josta joskus on käytetty myös nimitystä suomalais-saamelainen kantakieli. Uudessa tutkimuksessa käsitys varhaiskantasuomesta itämerensuomen ja saamelaiskielen yhteisenä kantakielenä on kuitenkin kyseenalaistettu, koska niillä molemmilla on yhteisiä uudennoksia myös mordvalaiskielten kanssa, ja näin ollen voitaisiin puhua paremminkin esimerkiksi esi-itämerensuomalaisesta tahi länsiuralilaisesta vaiheesta. Varhaiskantasuomea, keskikantasuomea ja myöhäiskantasuomea pidetään kantasuomen kielen eri kehitysvaiheina.

Käsitykset varhaiskantasuomesta eri aikaisessa tutkimuksessa

Vanha käsitys

Mikko Korhonen on esittänyt, että varhaiskantasuomea olisi puhuttu noin vuosien 1500–1000 eaa. aikana. Varhaiskantasuomi olisi tällöin uralilaisen kantakielen tytärkieli. Se olisi jakaantunut myöhäiskantasuomeksi ja kantasaameksi, joiden jatkajia vastaavasti olisivat nykyiset itämerensuomalaiset kielet ja saamelaiskielet. Näistä edelliset olisivat säilyttäneet paremmin varhaiskantasuomen vokalismin, jälkimmäiset konsonantismin. Tiedot varhaiskantasuomesta ovat perustuneet historiallis-vertailevan kielitieteen rekonstruktioihin.^lähde?

Vanhan käsityksen ongelmia

Käytännössä varhaiskantasuomen mallinnus ei kuitenkaan poikkea kovin paljon suomalais-ugrilaisen kantakielen mallinnuksesta, ja tällä perusteella on kyseenalaistettu yhteisen suomalais-saamelaisen kantakielen olemassaolo. Toinen varhaiskantasuomihypoteesin liittyvä ongelma on, että itämerensuomalaisilla kielillä on saamelaiskielten lisäksi läheinen suhde myös mordvalaisten kielten kanssa, ja näillekin kielihaaroille voidaan mallintaa yhteisiä uudennoksia.

Toisaalta on joukko kielellisiä uudennoksia, jotka ovat tavallisia vain itämerensuomelle ja saamelaiskielille. Sen takia varhaiskantasuomen olemassaolon oletus kuului koko 1900-luvun ajan vertailevan fennougristiikan keskeisiin oletuksiin. Se pohjautui ennen kaikkea Paavo Ravilan ja Erkki Itkosen käsityksiin, joita edelleen kehittivät muun muassa Mikko Korhonen ja Pekka Sammallahti. Kuitenkin yhteisiä uudennoksia on yhtä lailla myös itämerensuomalaisten kielten ja mordvalaiskielten sekä saamelaiskielten ja mordvalaiskielten välillä.

2020-luvun käsitys

2000-luvun tutkimuksessa varhaiskantasuomen käsitteestä onkin lähes kokonaan luovuttu edellä mainituista syistä. Professorit Riho Grünthal ja Tuomas Huumo ovat todenneet, että suomalaisesta näkökulmasta tarkasteltuna varhaisista, koko uralilaista kielikuntaa rajatummista aikatasoista voitaisiin pikemminkin puhua varhaiskantasuomen sijaan esi-itämerensuomalaisena tahi länsiuralilaisena vaiheena. Näin itämerensuomea voitaisiin verrata sekä mordvalaisiin sekä saamelaisiin kieliin.

Äännejärjestelmä

Varhaiskantasuomen äännejärjestelmän mallinnuksesta on eräitä erimielisyyksiä, mutta seuraavaksi esitetään yleisimmin hyväksytty versio.^lähde?

Konsonantit

Varhaiskantasuomessa oli 19 konsonanttifoneemia:

p			m				v
t	s		n	δ	l	r
	š	č
	ś	ć	ń	δ'			j
k			ŋ					x

Näistä foneemeista *pp, *tt, *ćć ja *kk saattoivat esiintyä sanan sisällä geminaattoina.

Foneemilla /ŋ/ oli liudentunut allofoni ŋ', joka kuitenkin muuttui kantasuomalaisella kaudella i:ksi.

Vokaalit

Varhaiskantasuomen vokaalijärjestelmässä ensi- ja jälkitavujen vokaalijärjestelmät olivat erilaiset. Vokaalisto ei kokenut suuria muutoksia suomalais-ugrilaisesta kantakielestä varhaiskantasuomeen siirryttäessä.

Ensitavun vokaalit olivat:

i	ü	u
e		o
ä		a

Vokaalit saattoivat esiintyä pitkinä vain ensitavussa. Ensitavun pitkät vokaalit olivat /ii/, /ee/, /uu/ ja /oo/.

Jälkitavun vokaalijärjestelmä mallinnus on kiistanalainen, sillä itämerensuomalaisten- ja saamelaiskielten mallinnukset edellyttävät hieman erilaisia paradigmoja. Uralilaisen kantakielen jälkitavun */i/:n tilalle on ennen 1980-lukua ollut tapana mallintaa */e/ konservatiivisena pidetyn itämerensuomen mukaan. Kuitenkin saamelaiskielten mallinnus edellyttää */i/:tä, joten nykytutkimuksen mukaan */i/ muuttui */e/:ksi ehkä vasta hieman varhaiskantasuomalaisen kauden jälkeen. On myös mahdollista, että */e/ olisi ollut varhaiskantasuomessa murteellisuus.

Jälkitavun vokaaleiksi saadaan siis:

e/i	o
ä	a

Varhaiskantasuomessa ei ollut vielä diftongeja.

Muotorakenne

Nominien taivutus

Varhaiskantasuomeen voidaan mallintaa ainakin yksitoista sijaa:

• nominatiivi: *-ø
• genetiivi-instruktiivi: *-n; *-j
• akkusatiivi: *-m
• partitiivi: *-tA
• essiivi: *-nA
• translatiivi: *-kse
• inessiivi: *-snA
• illatiivi: *-jen/sen
• elatiivi: *-stA
• komitatiivi: *-jnek
• abessiivi: *-ktak

Genetiiviä on käytetty myös osoittamaan epäsuoraa objektia. Ilmeisesti objektin sijana on käytetty akkusatiivin ohella myös partitiivia samaan tapaan kuin suomessakin. Samantapaista objektin sijan vaihtelua esiintyy mordvassa, ja vaihtelusta on jäänteitä myös saamelaiskielissä.

Lukuja on ollut kolme:

• yksikkö (singulaari): *-ø
• kaksikko (duaali): *-n (vain osana possessiivisuffikseja ja verbien persoonapäätteitä)
• monikko (pluraali): *-t (nominatiivissa ja akkusatiivissa), -j (muissa sijoissa), -k (possessivisuffiksien ja vebien persoonapäätteiden osana)

Varhaiskantasuomen possessiivitaivutus perustuu uralilaiseen kantakieleen. Possessiivisuffiksin valintaan vaikutti sekä omistajan persoona että luku.

Verbien taivutus

Varhaiskantasuomen verbien taivutuksen mallinnus on vaikeampaa kuin nominien taivutusten, sillä verbitaivutuksen mallintaminen toisaalta itämerensuomen, toisaalta saamen pohjalta tuottaa erilaiset tulokset. Tämän takia varhaiskantasuomelle on esitettävä kahta erilaista verbien persoonataivutusta.

Lähteet

• Korhonen, Mikko: Lapin kielen historia