Undulaatti

Undulaatti
Uhanalaisuusluokitus
Elinvoimainen
Tieteellinen luokittelu
Domeeni:	Aitotumaiset Eucarya
Kunta:	Eläinkunta Animalia
Pääjakso:	Selkäjänteiset Chordata
Alajakso:	Selkärankaiset Vertebrata
Luokka:	Linnut Aves
Lahko:	Papukaijalinnut Psittaciformes
Heimo:	Kaijat Psittaculidae
Suku:	Melopsittacus
Laji:	undulatus
Kaksiosainen nimi
Melopsittacus undulatus (Shaw, 1805)
Katso myös
Undulaatti Wikispeciesissä   Undulaatti Commonsissa
Infobox OKNimi-testi OKIUCN-testi OK

Undulaatti (Melopsittacus undulatus) on kaijojen (Psittaculidae) heimoon kuuluva lintulaji. Se on alkujaan kotoisin Australiasta, jossa se on yleisin kaijalaji.

Ulkonäkö ja koko

Aikuinen undulaatti painaa 22–32 grammaa. Sen pituus on noin 18–20 cm, josta pyrstön pituutta on lähes puolet. Undulaatilla on papukaijoille tyypillinen vahva ja käyrä nokka kiipeilyä ja siementen kuorimista varten.

Luonnonvaraisen undulaatin yleisväri on vihreä. Sen runko on vaaleanvihreä, siivet mustakeltaiset ja pyrstö mustakeltainen sinisellä kärjellä. Maski on keltainen ja sen alalaidassa on mustia pilkkuja sekä poskilla on tummansiniset laikut. Nokka on kellertävä ja koivet harmaat. Koiras ja naaras ovat samanväriset, mutta vahanahkasta erottaa sukupuolet aikuisena.

Useilla värimuunnoksilla nuoren undulaatin erottaa aikuisesta pään väreistä. Nuoren undulaatin pään raidat ulottuvat vahanahkaan saakka, kun taas aikuisella raidat loppuvat päälaelle. Todella nuoren undulaatin nokassa voi olla mustaa. Poikasen vahanahka on sukupuoleen katsomatta violetin pinkki, joskin kokeneet kasvattajat voivat erottaa sukupuolen jo pesästä poistuvien poikasten vahanahkasta. Aikuisista poiketen poikasen silmät ovat kokonaan tummat: aikuisilla undulaateilla värikehä on valkoinen tai vaaleanharmaa. Poikasen värit voivat olla myös hieman himmeämmät, ja siipien suomukuviot hieman sumeammat kuin aikuisilla. Pesästä poistunut poikanen on jo melkein vanhempiensa kokoinen, mutta yleensä hieman lyhytpyrstöisempi.

Lemmikkiundulaattipari: koiras vasemmalla, naaras oikealla.

Undulaatin sukupuolen voi erottaa varmasti vasta linnun ollessa yli puolivuotias. Koirasundulaatin vahanahka on yleensä syvän sininen, mutta hyvin vaaleilla värimuunnoksilla se voi olla aikuisellakin koiraalla heleän pinkki, kuten poikasella. Naaraspuolisen vahanahka on rusehtava, vaaleansininen tai miltei valkoinen värimuunnoksessa riippumatta, mutta hormonitasapainosta riippuen: normaalitilassa naarasundulaatin vahanahka on vaaleansinertävä, mutta pesimävalmiudessa se muuttuu ruskeaksi tai jopa punertavaksi, ja saattaa myös kasvaa kooltaan. Koirasundulaatin vahanahka alkaa saada väriä huomattavasti nuorempana kuin naaraan. Vanhasta tiedosta poiketen koiraan vahanahka ei siis aina ole sininen, eikä naaraan aina ruskea.

Levinneisyys ja elinympäristö

Undulaatti on kotoisin Australiasta, missä se elää savanneilla, ruohikkomailla, kuivissa metsissä ja pensaikoissa ja menestyy myös ihmisen muokkaamissa ympäristöissä kuten pihoilla ja laidunmailla. Undulaattiparvet muuttavat pitkiä matkoja, kun ne seuraavat vuodenaikojen ja sadekausien vaihtelua Australian eri osissa siirtyen alueille, missä on paljon ruohokasvien siemeniä.

Undulaatteja on istutettu Japaniin ja Koreaan. Yhdysvalloissa on ihmisen tuomista linnuista syntynyt pesivä kanta. Osa kantaemoista oli karanneita lemmikkejä, mutta niitä päästettiin luontoon myös tahallisesti. Floridassa oli enimmillään 1970-luvun lopulla kymmeniätuhansia vapaana eläviä undulaatteja, mutta kanta on pienentynyt sen jälkeen rajusti.

Ravinto ja elintavat

Luonnonvaraisen undulaatin ravinto koostuu pääasiassa ruohokasvien siemenistä, hedelmistä ja eukalyptuksen lehdistä.

Undulaatti on päiväaktiivinen parvilintu, joka elää luonnonvaraisena jopa miljoonien yksilöiden parvissa. Undulaatti on äänekäs: se sirkuttaa ja säksättää jatkuvasti. Undulaatit ovat nopeita ja taitavia lentäjiä.

Undulaatti lemmikkinä

Ensimmäiset undulaatit saapuivat Australiasta Englantiin merimiesten matkassa 1800-luvun puolivälissä. Undulaatti saatiin pian saapumisestaan lisääntymään Hollannissa. Vihreänkeltaisesta villistä undulaatista on saatu jalostuksen tuloksena mitä moninaisimpia värimuotoja ja lemmikkiundulaateista on tullut kookkaampia kuin villistä alkumuodostaan. Lemmikkiundulaatti saattaa elää jopa yli 10-vuotiaaksi. Lemmikkiundulaatteja ei suositella pidettäväksi yksin vaan lintuja on aina oltava vähintään kaksi, mieluiten enemmän. Undulaatti voi oppia puhumaan.

Ruokinta

Lemmikkiundulaatin pääruoka on pelletit. Undulaatin ruokintaan kuuluu myös undulaateille tarkoitettu siemenseos ja monipuolisia tuoreruokia kuten parsakaali, salaatinlehdet, kurkku ja paprika. Lemmikkiundulaatti tarvitsee häkkiinsä myös vettä ja mineraalikiven tai seepiansuomun. Pesitettäviä lintuja suositellaan ruokittavaksi myös keitetyllä kananmunalla riittävän rikin- ja energiansaannin varmistamiseksi.

Yleisimmät värimuunnokset ja kuvioinnit

Lemmikkiundulaateista on jalostettu useita näyttäviä värimuotoja. Undulaatin väritykseen vaikuttavat höyhenen rakenne ja entsyymien muodostuminen sekä niiden määrä ja kiinnittyminen höyheniin. Osa värimuunnoksista periytyy dominoivasti, osa resessiivisesti tai sukupuolisidonnaisesti. Linnut ovat kromosomeiltaan joko tyyppiä ZW (naaras; vastaa nisäkäsurosten XY-kromosomistoa) tai ZZ (koiras; vastaa nisäkäsnaaraiden XX-kromosomistoa). Sukupuolisidonnaiset geenit sijaitsevat Z-kromosomissa, jolloin ne ilmenevät aina naaraissa, kun taas koiras voi ilmentää ominaisuutta homotsygootisti tai kantaa sukupuolisidonnaista ominaisuutta heterotsygootisti piilevänä.

Villin undulaatin vihreä-keltaisen värityksen saavat aikaan musta melaniini, sen muunnos ruskea eumelaniini ja keltainen psittasiini. Perusväriksi kutsutaan undulaatin vartalon väriä vatsapuolelta. Kun auringon valo osuu höyhenien melaniiniin, niistä heijastuu vain sinisen spektrin osa. Melaniinin heijastaman sininen spektrin yhdistyessä höyhenen kuorikerroksen keltaiseen psittasiiniin lintu näyttää perusväriltään vaaleanvihreältä. Lisäksi vihreiden ja keltaisten undulaattien päälaen ja poskilaikkujen höyhenet sisältävät fluoresoivia aineita, mikä saa nämä alueet hohtamaan UV-valossa vaaleankellertävinä ja poskilaikut violetinvivahteisina. Undulaatin siivet, selkä ja pääntakaosa ovat mustakuvioisia, pyrstö on tummansininen. Undulaatin vahanahka (nokan yläpuolinen alue, jolla sieraimet sijaitsevat) on aikuisella koiraalla sininen ja naaraalla ruskea. Tätä värimuotoa kutsutaan undulaatin normaaliksi värimuunnokseksi. Eri värimuunnokset syntyvät, kun mutaatio vaikuttaa joko höyhenen rakenteeseen ja/tai pigmenttien määrään. Undulaatit voidaan jakaa psittasiinin erittymisen perusteella kahteen linjaan. Vihreän linjan undulaateissa psittasiinia erittyy koko kehon höyheniin, sinisen linjan linnuissa psittasiinia ei erity tai sitä erittyy ainoastaan pään höyheniin (ks. keltanaamio). Undulaatin perusväriin vaikuttaa lisäksi tummuustekijä R. Vaalea värimuoto on dominoiva suhteessa tummaan. Kun normaali lintu on genotyypiltään RR, se on vaaleanvihreä. Rr tuottaa vihreän ja rr tummanvihreän undulaatin.

Vihreä: Vihreä undulaatti tuottaa normaalisti melaniinia ja psittasiinia. Vihreä värimuunnos on dominoiva suhteessa muihin väreihin ja se on undulaatin tavallisin väritys.

Keltainen: Keltaisella eli lutinolla undulaatilla melaniinia ei muodostu tai sitä muodostuu hyvin vähän. Höyhenen kuorikerros tuottaa psittasiinia. Keltainen on vihreän linjan värimuunnos.

Sininen: Jos psittasiinia ei erity, tuloksena on pelkästään sinisen heijastuminen eli sinisen ja valkoisen kirjava undulaatti eli normaali sininen undulaatti^{[vanhentunut linkki]}.

Valkoinen: Jos psittasiinia ja eumelaniinia ei erity, undulaatti on valkoinen eli albiino. Valkoista värimuunnosta undulaateilla kutsutaan myös inoksi. Koska psittasiinia ei erity, ino on sinisen linjan värimuunnos.

Harmaa: Harmaa väri syntyy, kun pigmentin määrä höyhenen ytimessä kasvaa, mutta höyhenen rakenne on muuttunut niin, ettei se enää heijasta sinistä valoa ja vain osa valosta heijastuu takaisin. Harmaanvärin voimakkuus riippuu siitä, kuinka paljon linnulla erittyy melaniinia. Sinisessä linjassa harmaa-tekijä tuottaa harmaan undulaatin, vihreässä linjassa vihreänharmaan undulaatin.

Violetti: Violetti-tekijä syntyy höyhenen rakennemuutoksesta, joka vaikuttaa valon heijastumiseen melaniinista. Kuten harmaa-tekijä, violetti voi esiintyä muiden värimuunnosten kanssa. Vaaleansinisessä undulaatissa violetti-tekijä tuottaa perusväriltään violetin undulaatin, muissa värimuunnoksissa se tummentaa perusväriä metallinhohtoiseksi.

Keltanaamio: Keltanaamio-mutaatiot saavat psittasiinia erittymään undulaatin kasvojen höyheniin eli maskiin ja vaikuttavat visuaalisesti ainoastaan sinisen linjan linnuissa. Keltaisen värin voimakkuus ja levinneisyys undulaatin kehossa riippuu siitä, onko lintu eri alleelien suhteen homo- vai heterotsygootti. Keltanaamioita tunnetaan eri alleeleja: keltanaamio 1, keltanaamio 2 sekä goldenface. Keltanaamio 1 syntyy kahden mutaation, sininen mutaatio 1 ja sininen mutaatio 2, yhteisvaikutuksesta. Sininen mutaatio 1:ssä pään höyheniin muodostuva psittasiini on puutteellista, jolloin tuloksena on tavallisen sinisen värimuunnoksen näköinen undulaatti vaikka entsyymiä muodostuukin. Sininen mutaatio 2:ssa psittasiini on niin ikään puutteellista mutta eri tavalla kuin mutaatio 1:ssä. Näiden mutaatioiden suhteen heterotsygootti undulaatti voi tuottaa jonkin verran keltaista psittasiinia, jolloin tuloksena on sininen undulaatti haalean keltaisella maskilla. Keltanaamio 2 mutaatiossa keltainen väri on voimakkaampi kuin keltanaamio mutaatio 1:ssa ja saattaa olla levinnyt linnun rintakehään ja siipiin. Goldenface-mutaatio tuottaa voimakkaimman keltaisen värin ja saattaa aiheuttaa sinisen linnun vihertymisen iän myötä.

Kirjavat undulaatit: Kirjavilla undulaateilla melaniinia muodostuu vain alueellisesti, jolloin lintu on perusväriltään laikukas ja osa siipien ja selän kuvioista puuttuu. Kirjavat värimuunnokset ryhmitellään usein periytymistapojen mukaan dominoiviin ja resessiivisiin kirjaviin. Dominoivat kirjavat ilmenevät visuaalisina heterotsygooteissa linnuissa. Kirjavia värimuunnoksia ovat esimerkiksi Australian kirjava ja Hollannin kirjava.

Opaali: Opaalimutaatiossa selän mustat kuviot ovat vähentyneet ja perusväri on levinnyt siipikuvioihin. Normaalilla vaaleanvihreällä undulaatilla siipikuviot ovat musta-keltaiset, opaalilla musta-vaaleanvihreät. Opaalin aiheuttava geeni on sukupuolisidonnainen ja se saattaa tulla osittain näkyviin koirailla, jotka kantavat ominaisuutta piilevänä.

Kaneli: Kaneli ei tuota mustaa melaniinia vaan näkyviin on tullut eumelaniini, joka on väriltään ruskea. Kanelin kuviot ovat vaaleanruskeat ja perusväri on laimentunut pastelliseksi. Kaneli-geeni periytyy sukupuolisidonnaisesti.

Spangle: Spanglemutaatiossa normaalin Undulaatin musta-keltaisten siipi- ja selkäsulkien väritys on kääntynyt päinvastaiseksi niin, että normaalin linnun mustat osat ovat spanglella keltaiset ja keltaiset osat mustat. Lintuun syntyy näin rengasmainen kuvio. Myös pyrstösulkien väri on muuttunut tummansinisestä valkoiseksi tai keltaiseksi undulaatin värimuunnoksen mukaan. Spangle periytyy puoliksi dominoivasti ja on visuaalinen heterotsygootissa yksilössä. Homotsygootti spangle muistuttaa homotsygootti dominoivaa kirjavaa.

Harvinaisia värimuunnoksia

Harmaasiipi, dilute ja clearwing: Harmaasiipiundulaatilla eumelaniinin kiinnittymiskyky höyheniin on alentunut. Normaalin undulaatin mustat kuviot ovat harmaasiivellä harmaat ja perusväri on haalistunut pastelliseksi. Dilute on harmaasiiven alleeli, jossa eumelaniinin kiinnittymiskyky on entisestään alentunut erityisesti siivistä. Lintu on perusväriltään vaalentunut. Clearwing-undulaatilla siipien kuvio puuttuu lähes kokonaan mutta perusväri on säilynyt voimakkaan tummana.

Lacewing: Lacewingiksi kutsutaan undulaatin värimuunnosta, jossa ino-/lutino-, kaneli- ja opaali-ominaisuudet ovat yhdistyneet geenien tekijäinvaihdunnassa. Lacewing undulaatti on vihreässä linjassa perusväriltään keltainen ja sinisessä linjassa perusväriltään valkoinen, hennoilla vaaleanruskeilla opaalikuvioilla ja vaaleanvioleteilla poskitäplillä.

Muita undulaateilla esiintyviä värimuunnoksia ovat esimerkiksi tummennettu harmaasiipi eli FBC (full body greywing), Saksan fallow ja antrasiitti. [3] (Arkistoitu – Internet Archive)

Lemmikkiundulaatin häkki

Suomessa Valtioneuvoston asetus koirien, kissojen ja muiden pienikokoisten seura- ja harrastuseläinten suojelusta määrittelee, että häkkilinnun häkin on oltava sellainen, että linnuilla on kuulo- ja näköyhteys pitopaikassa tai sen ympäristössä tapahtuvaan toimintaan sekä mahdollisuus sosiaaliseen kanssakäymiseen. Häkkilinnun häkin on oltava riittävän tilava ottaen huomioon lintulaji, linnun aktiivisuus, koko, ikä, sukupuoli sekä häkissä pidettävien lintujen lukumäärä ja sukupuolijakauma. Minimisuositus yhdelle undulaatille on 0,31 neliömetriä, ja siitä aina 0,04 neliömetriä lisää per yksi uusi undulaatti. Häkin korkeuden tulee olla vähintään 60 cm ja lyhimmän sivun pituus vähintään 45 cm.

Yllä mainittu on häkin minimikoko silloin, kun undulaatit pääsevät säännöllisesti vapaaksi huoneistoon. Häkin sisustukseen kuuluvat ruoka- ja juomakupit. Leluja pitää olla virikkeenä, mutta niitä kannattaa vaihdella etteivät linnut kyllästy. Orsien tulisi olla eri paksuisia, jotta lintujen jalkojen lihakset vahvistuisivat ja kynnet kuluisivat. Parhaita ovat ulkoa kerätyt oksat. Orsien läpimitan olisi hyvä olla yli 1-1,5 senttimetriä. Luonnonoksat kuten omenapuun ja muiden lehtipuiden oksat sopivat undulaateille, ne vahvistavat linnun jalkalihaksia ja tarjoavat niille tekemistä. Leluja ja orsia ei saa olla liian tiheästi, vaan linnun täytyy pystyä avaamaan siipensä suoriksi.

Linnut pitää myös päästää päivittäin lentelemään vapaana huoneeseen vähintään kahdeksi tunniksi sillä häkissä ne eivät saa riittävästi liikuntaa. Ennen lintujen päästämistä häkistä tulee varmistaa, ettei huoneessa ole minkäänlaisia myrkkykasveja, ikkunat ovat suljetut ja peitetyt, etteivät undulaatit lennä niitä päin. Huoneesta on myös poistettava terävät tai kuumat esineet sekä vesiastiat, joihin lintu voi hukkua. Yöksi häkki kannattaa peittää tummalla peitolla tai kankaalla. Peite on tärkeä varsinkin kesäisin, koska Suomen yöt ovat valoisia.

Pesittäminen

Undulaatit lisääntyvät melko helposti tarhaolosuhteissa. Undulaatteja ei ole pakko pesittää, ja lemmikkinä ne voivat elää täyttä elämää myös lisääntymättä. Pelkkä ilo poikasista tai mielenkiintoinen kokemus ei tulisi olla perusteena pesittämiselle. Holtiton pesittäminen heikentää undulaattikantaa tuottaen heikkoja tai jopa viallisia yksilöitä. Pesiminen on myös molemmille vanhemmille rasite.

Undulaatit voivat pesiä mihin vuodenaikaan tahansa mutta ovat parhaassa pesimävireessä keväällä. Alle 1-vuotiaita undulaatteja ei suositella pesitettäviksi. Yhtä undulaattiparia suositellaan pesitettäväksi korkeintaan kaksi kertaa vuodessa liian rasituksen välttämiseksi. Pesitykseen tulee käyttää ainoastaan terveitä ja hyväluonteisia lintuja. Lintupari ei saa olla liian läheistä sukua keskenään (esim. sisarukset tai isä-tytär-pari), eivätkä ne saa edustaa värimuotoja, joiden pesittäminen yhteen ei ole suositeltavaa.

Lisääntyäkseen undulaatit tarvitsevat pesäpöntön ja siihen pehmikettä. Noin viikon kuluttua parittelusta naaras alkaa munia pönttöön. Naaras munii yleensä joka toinen päivä yhden munan kerrallaan, yhteensä 3-6 munaa, joita se hautoo 17-18 päivää. Poikaset kuoriutuvat munimisjärjestyksessä eli kaikki poikaset ovat eri ikäisiä. Molemmat vanhemmat osallistuvat poikasten hoitoon. Kolmiviikkoisina poikaset alkavat kurkkia pesästä. Emot ruokkivat poikasia vielä jonkin aikaa pesästä lähdön jälkeen. Undulaatit ovat luovutusikäisiä noin 8-9 viikon iässä, kun ne osaavat syödä täysin itsenäisesti.

Sairaudet

Undulaatin yleisimpiä sairauksia ovat kalkkijalkapunkki ja erilaiset vitamiininpuutokset. Myös höyhenten kasvuun ja kehitykseen haitallisesti vaikuttava ranskalainen sulkasato voi tulla undulaatille.

Lähteet

• Undulaatit.net (Arkistoitu – Internet Archive)
• Papukaija.fi
• Kaijuli.fi
• Facta 2001 s. 371