Tomismi

Carlo Crivelli, Tuomas Akvinolainen, osa alttaritaulusta, 1400-luku.

Tomismi (lat. thomismus) oli Tuomas Akvinolaisen opetuksista lähtenyt filosofinen koulukunta, joka oli katolisen kirkon opin kannalta myöhäiskeskiajalla hyvin merkittävä. Katolisen kirkon viralliseksi opiksi tomismi tuli vuonna 1879. Suuntaus on saanut Tuomaan nimen, koska hänen teoksensa Summa theologiae kokosi yksiin kansiin yhteenvedonomaisesti katolisen kirkon vallitsevat kannat kaikkiin mahdollisiin filosofisiin kysymyksiin etiikasta ontologiaan ja teologiaan.

Tomismi tiivisti ennen kaikkea keskiaikaisen filosofian skolastisen perinteen 1200-luvun lopun siirtymisen Augustinuksen platonistisista tulkinnoista Aristoteleen suuntaan. Siirtymään vaikutti suuresti silloinen arabialainen filosofia, sen edustajista erityisesti Averroës eli Ibn Rušd. Tomisteille oli tärkeää tehdä tiukka ero luonnollisen ja yliluonnollisen todellisuuden välillä, koska platoninen ideaoppi johti heidän mielestään panteismiin tehden arkitodellisuudestakin jumalaisen.

Tomismi tarjoaa kokonaisvaltaisen todellisuuskäsityksen metafyysisistä kysymyksistä mutta myös fysiikasta ja ihmisen toiminnasta. Protestanttisen kirkon syntykään ei onnistunut murtamaan tomistista maailmankuvaa, vaan se tapahtui vasta newtonilaisen fysiikan avulla. Aristoteelisen fysiikan selkeästi vääräksi todistaminen aiheutti tomistisen perinteen kriisin, joka lopulta synnytti uustomismin. Uustomismiin siirrettiin klassisen tomistisen perinteen käsitykset etiikasta ja teologiasta. Uustomismi hajautui useisiin erilaisiin koulukuntiin. Nykyinen katolisen kirkon oppi perustuu uustomismiin.

Tomistinen filosofia

Ydinajatuksia

• Filosofinen realismi: Tuomas uskoi, että ihmiset koostuvat kahdesta osasta, materiasta eli ruumiista ja substantiaalisesta muodosta eli sielusta. Sielu ei näin ollut tehty materiasta. Sielut ovat ainutlaatuisia: kahdella enkelillä tai ihmisellä ei voinut olla samanlaista sielua.
• Moraalinen objektivismi: Kaikkeuden luonne ja olioiden olemus eivät riipu Jumalan vapaasta tahdosta vaan hänen ymmärryksestään, ja loppujen lopuksi hänen olemuksestaan, joka on muuttumaton. Luonnollinen laki, joka saa alkunsa hänen mielestään, on näin muuttumaton. Seurauksena moraalittomat teot eivät ole moraalittomia vain siksi, että Jumala kieltää ne, vaan siksi, että ne ovat sisäsyntyisesti moraalittomia. (Zigliara, ”Sum. phil.” (3 vols., Paris, 1889), ccx, xi, II, M. 23, 24, 25)
• Teleologia: Kaikkeutta ohjaavat prinsiipit, tarkoitus ja suunnittelu, jotka ovat kaikkeuden ulkopuolisia, nimittäin Jumalan suunnitelma ja hänen prinsiippinsä.
• Vapaa tahto: Päätökset tapahtuvat vapaan tahdon ja ymmärryksen vuorovaikutuksen kautta: vapaa tahto esittelee oliot ymmärrykselle, ja ymmärrys ohjaa tahtoa. Teot tapahtuvat ymmärryksen pyrkiessä hyvään: ihmiset haluavat onnellisuutta luonnostaan, eivät pelkästään vapaasta tahdostaan, mutta tekevät valintansa vapaasti. Tahto on sokea sielunkyky, joka seuraa aina ymmärryksen päätöksiä. (Zigliara, 51).
• Aistit: Aistit ovat passiivisia siinä, että ne havaitsevat eivätkä luo olioita. Tahto kuitenkin ohjaa sielunkykyjen käyttöä ja määrää ja muotoilee näin sen, mitä havaitsemme ja miten havaitsemme sen.
• Empirismi: Peripateettisen aksiooman mukaan Nihil est in intellectu quod non prius in sensu. (”mielessä ei ole mitään mikä ei ensin olisi ollut aisteissa”). Mieli saattoi nousta korkeampia asioita, jopa Jumalaa, koskevaan tietoon aistitusta perustasta: Jumala saatettiin tuntea hänen tekojensa perusteella.
• Ensimmäiset prinsiipit: Inhimillisen tiedon perusta on sielussa piilevänä, ei objektiivisen tiedon muodossa, vaan subjektiivisena taipuvaisuutena uskoa kokemuksen tukemia asioita: heti kun asiat on esitetty, ne tiedetään todeksi. (Zigliara, op. cit., ss. 32-42).
• Universaalit: Universaalit ovat ymmärryksen ensisijaisia kohteita, ja ne muodostetaan abstrahoimalla aistihavainnosta. Abstrahointikyky on niin paljon ylempänä materiasta, että se todistaa ihmisen olevan luonteeltaan henkinen.
• Kuolemattomuus: Inhimillinen sielu on luonteeltaan kuolematon, koska siinä ei ole hajoamisen prinsiippiä (Zigliara, s. 9).
• Jumalan olemassaolo todistaminen: Jumalan olemassaolo on todistettavissa aposteriorisesti ennemmin kuin apriorisesti. Toisin sanoen Jumalan olemassaolo voidaan todistaa havainnoilla ja järjellä, mutta sitä ei voida tietää sisäsyntyisellä tiedolla. Tämän vuoksi ontologinen argumentti hylätään, mutta olemassaolon todistamiseksi esitetään useita muita argumentteja.

Tuomas Akvinolainen kehitti viisi argumenttia koskien Jumalan olemassaoloa. Viisi tietä ovat 1) |liikkumattoman liikuttajan todistus kaiken liikkeen lähteenä, 2) ensimmäisen syyn välttämättömyyden todistus syiden ketjun alkuna, 3) mahdollisuuksiin ja välttämättömyyksiin perustuva todistus, 4) eroavaisuuksiin perustuva todistus, ja 5) teleologinen todistus eli päämääriin perustuva todistus.

Tomismin vaikutus

Tuomas Akvinolainen työskenteli luodakseen filosofisen järjestelmän, joka yhdistää kristillisen opin Aristoteleen filosofiasta otettuihin aineksiin. Voidaan katsoa, että hän laajensi kirkkoisä Augustinuksesta lähtien keskiaikaista filosofiaa hallinnutta uusplatonilaista ajattelua aristotelismista otetuilla opeilla. Tässä Tuomas sai vaikutteita hieman ennen häntä vaikuttaneilta arabifilosofeilta, erityisesti Averroëkselta, vaikka hän hylkäsikin useat Averroëksen tekemät tulkinnat ja monet hänelle keskeiset teemat. Näin Tuomaan katsotaan siirtäneen skolastiikan painopisteen platonismista aristotelismiin.

Tomismi oli keskiaikaisista filosofisista näkemyksistä kenties tärkein. Tuomaan ajattelua ei kuitenkaan hyväksytty suoralta kädeltä. Osa Tuomaan opeista tuomittiin vuonna 1277 sekä Pariisin oppituomioissa että Oxfordin toimeenpanemissa tuomioissa, eli kahdessa keskiajan merkittävimmässä yliopistossa. Erityisesti dominikaanista Tuomasta vastustivat fransiskaanit. Tuomaan kanonisointi vuonna 1323 johti kuitenkin tuomioiden mitätöimiseen ja päätti tomismista seuranneet riidat.

Tomismi pysyi kuitenkin pitkään lähes pelkästään dominikaaniteologien oppina. Myöhäiskeskiajan merkittävin tomisteihin kuuluivat muun muassa Giovanni Capreolo (1380–1444) ja Tommaso de Vio (1468–1534). 1500-luvulla tomismin omaksuivat espanjalaiset jesuiittateologit, kuten Francisco Suárez, Francisco de Vitoria ja Francisco Toledo.

Tuomaan oppia vastaan oli koko myöhäiskeskiajan vastustusta, joka sai nimen nominalismi siksi, että se katsoi yleisten ominaisuuksien eli universaalien olevan vain nimiä (nomina), kun taas Tuomas piti niitä todellisina.

Vähitellen tomismista tuli katolisen kirkon virallinen oppi, joka tarjosi yhtenäisen, johdonmukaisen ja selkeän opin sekä aineellisesta että henkisestä maailmasta. Se pysyi johdonmukaisena oppina aina newtonilaisen mekaniikan kehittämiseen sekä rationalismin ja empirismin nimellä tunnettujen tieto-opillisten koulukuntien nousuun saakka.

Tomismi ei vaikuttanut ainoastaan katoliseen kirkkoon vaan epäsuorasti myös protestanttisiin kirkkoihin, jotka syntyivät suuressa määrin kapinana tomistista oppia vastaan. Katolinen reaktio tukeutui Tuomas Akvinolaiseen.

Tomismin eettinen osa ja sen näkemykset elämästä, ihmisistä ja teologiasta siirtyivät kuitenkin uustomismiin. Tämän tomismin uuden tulemisen ”kanonisoi” paavin vuoden 1879 ensyklika Aeterni Patris. Sen myötä tomismista tuli katolisen kirkon virallinen filosofia. Katolisen kirkon virallisena filosofiana ja erityisesti eettisten näkemystensä kautta tomismi vaikuttaa edelleen suureen määrään ihmisiä erityisesti katolisissa maissa, ja sen voi katsoa olevan yksi vaikutusvaltaisimpia filosofisia järjestelmiä.

Yhteydet juutalaiseen ajatteluun

Arabifilosofien lisäksi Tuomas omaksui ajatuksia juutalaisilta oppineilta. Hänen pääteoksensa Summa theologiae osoittaa, että hän tunsi paitsi nimeltä mainitsemansa Avicebronin (Ibn Gabirol) ajattelua, myös suuren osan muista tuohon aikaan tunnetuista juutalaisen filosofian teoksista.

Tuomas hyökkää voimakkaasti kaikkeuden ikuisuuden oppia vastaan. Koska tämä oppi oli kuitenkin Aristoteleen arvovallan tukema, hän pyrki osoittamaan, ettei Aristoteles ollut ilmaissut itseään selkeästi tässä asiassa. Hän kirjoitti: ”Argumenttia jonka Aristoteles esittää tämän väitteen tueksi ei voi kutsua todistukseksi, sillä se on vain vastaus niiden entisaikaisten ajattelijoiden, jotka olettivat tälle maailmalle alun ja tarjosivat vain mahdottomia todistuksia, teorioille. On kolme syytä uskoa, että Aristoteles itse antoi vain suhteellisen arvon tälle päättelylle – – ” (ST Ia 46,1). Tässä Tuomas lainaa sanasta sanaan Maimonideen Eksyneiden opasta, jossa syyt annetaan (I:2,15).

Koska Tuomaan näkemykset olivat läheistä sukua juutalaiselle filosofialle, ne tulivat suosituiksi myös juutalaisten keskuudessa. Muun muassa Judah Romano (s. 1286) käänsi Tuomaan opit latinasta hepreaksi nimellä Ma’amar ha-Mamschalim yhdessä Summa contra gentiles -teoksesta erotettujen pienempien tutkielmien kanssa (Neged ha-Umot). Eli Hobillo (1470) käänsi teokset Quæstiones disputatæ, Quæstio de anima, De animæ facultatibus (Ma’amar be-KoḦot ha-Nefesh), De universalibus (Be-Inyan ha-Kolel) ja Shaalot Ma’amar beNimẓa we-biMehut. Abraham Nehemiah ben Joseph (1490) käänsi Tuomaan teoksen Commentarii in Metaphysicam. Moses Almosninon mukaan Isaac Abravanel halusi kääntää teoksen Quæstio de Spiritualibus Creaturis. Hän vaikuttaa olleen hyvin perillä teoksessaan Mif’alot Elohim (vi. 3) mainitseman Tuomaan filosofiasta. Lääkäri Jacob Zahalon (k. 1693) käänsi joitakin katkelmia teoksesta Summa contra gentiles.

Tutkijoiden näkemyksiä

Philip Schaff

Philip Schaff kirjoitti teoksessaan Schaff-Herzog Encyclopedia of Religion:

”Akvinolaisen kaksi merkittävintä ominaisuutta olivat hänen suuri lahjansa systematisoida ja hänen kykynsä esittää asioita yksinkertaisesti ja havainnollisesti. Edeltävien sukupolvien, erityisesti Aleksanteri Halesilaisen, työ oli keventänyt tehtävää aineiston valinnan ja järjestämisen osalta; toisaalta, se oli lisännyt ongelmien lukumäärää ja laajentanut väittelyä valtavasti, heikentäen ajatuksenkulun ykseyttä ja selkeyttä. Tuomas oli se, joka teki tästä paljoudesta yhden yhtenäisen ja johdonmukaisen kokonaisuuden. Hänen aristotelisminsa, sen uusplatonilaisilla aineksilla, tulee myös ottaa huomioon. Hän ei ollut ainoastaan filosofisissa ajatuksissaan ja maailmankäsityksessään velkaa Aristoteleelle, vaan koko teologisen ajattelunsa kehikon osalta; Aristoteleen metafysiikka ja etiikka sanelivat hänen järjestelmänsä pääsuunnan. Tässä hän saavutti puhtaasti rationaalisen kehyksen massiiviselle ajattelun pyhäkölleen Jumalasta, maailman rationaalisesta syystä, ja ihmisen pyrkimyksestä hänen puoleensa. Tämän jälkeen hän täytti sen opeillaan kirkosta ja ilmoituksesta. Hän onnistui kuitenkin pitämään kirkon opin uskottavana ja perusteltuna. Viimeinen mainitsemisenarvoinen Tuomaan piirre on hänen moitteeton oikeaoppisuutensa. – – Tämä asema kirkonopettajana kasvoi suuremmaksi paavien Leo X (1520) ja Leo XIII (1900) välisenä aikana; jopa nykyään katolinen kirkko säilyttää antiikin maailmankuvan ja vanhat kirkon opit siinä muodossa, missä Tuomas Akvinolainen antoi ne.”

G.K. Chesterton

G. K. Chesterton kuvasi tomismia arkijärjen filosofiaksi ja kirjoitti:

”Siitä lähtien kun nykyaikainen maailma sai alkunsa 1500-luvulla, kenenkään filosofinen järjestelmä ei ole todellisuudessa vastannut kenenkään todellisuuskuvaa: sitä mitä tavalliset ihmiset, jos se jätettäisiin heille, sanoisivat arkijärjeksi. Jokainen alkoi paradoksilla; erikoisella näkökohdalla, joka vaati tervejärkisen näkökulman uhraamisen. Tämä on yhteinen seikka sekä Hobbesilla että Hegelillä, Kantilla ja Bergsonilla, Berkeleyllä ja William Jamesilla. Ihmisen tuli uskoa jotain, jota kukaan normaali ihminen ei uskoisi, jos se olisi yhtäkkiä esitetty hänen kansantajulleen; kuten että laki käsittelee oikeutta, tai oikeus on ymmärryksen ulkopuolella, tai asiat ovat vain niin kuin ajattelemme niistä, tai kaikki on suhteellista todellisuuteen jota ei ole. Nykyaikainen filosofi väittää, kuten itsevarma mies, että jos sallimme hänelle tämän, loppu on helppoa; hän suoristaa maailman, jos hänelle annetaan lupa vääntää mieli tällä tavoin – –”

”Kaikkea tätä filosofiaa vastaan Pyhän Tuomaan filosofia seisoo perustuen universaalille yleiselle vakaumukselle, että kananmunat ovat kananmunia. Hegeliläinen voi sanoa, että muna on todellisuudessa kana, koska se on osana loputonta Tulemisen prosessia; berkeleyläinen voi katsoa, että kuoretta keitetyt kananmunat voivat olla olemassa vain kuten unet, koska on melkein yhtä helppoa kutsua unta munien syyksi kuin munia unen syyksi; pragmatisti voi uskoa, että saamme eniten irti munakokkelista unohtamalla, että kyseessä olivat koskaan olleetkaan munat, ja muistamalla vain kokkelin. Mutta kenenkään Pyhän Tuomaan oppilaan ei tarvitse panna aivojaan sekaisin sekoittaakseen kananmunansa oikein; ei laittaa päätään mihinkään tiettyyn kulmaan munia katsoakseen, tai katsoa munia kieroon, tai iskemällä toista silmää nähdäkseen uuden yksinkertaistuksen munista. Tomisti seisoo ihmiskunnan veljeyden suorassa päivänvalossa, yleisessä tietoisuudessa siitä, että munat eivät ole kanoja tai unia tai pelkkiä käytännöllisiä olettamuksia; vaan asioita, jotka todistaa aistien auktoriteetti, joka on peräisin Jumalalta”.

Katso myös

• Edith Stein

Lähteet

1900-luvun filosofiset koulukunnat

Analyyttinen filosofia	Positivismi Pragmatismi Looginen empirismi
Mannermainen filosofia	Hermeneutiikka Fenomenologia Eksistentialismi Strukturalismi Jälkistrukturalismi Postmodernismi
Marxilainen filosofia	Frankfurtin koulukunta Radikaalifeminismi
Muut	Tomismi Uustomismi