Pankki

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Talletuspankki)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Pankki on instituutio, joka tarjoaa finanssipalveluita, erityisesti maksuliikenteen hoitoa ja luotonantoa. Pankki kerää pääomaa suoraan omistajiltaan ja ottamalla vastaan talletuksia. Pankkeja on monenlaisia, mutta yleisimpien liikepankkien toimintaperiaate on ottaa vastaan rahaa talletuksena, maksaa tallettajalle palkkioksi korkoa, joka rahoitetaan lainaamalla rahoja eteenpäin vähän korkeampaa korkoa käyttäen. Näiden korkojen erotuksella ja erilaisten palvelumaksujen avulla rahoitetaan pankin toimintaa, tuotetaan voittoa omistajille ja korjataan luottotappioita.

Pankin tehtäviin kuuluu myös luoda talouteen lisää rahaa. Rahan määrä lisääntyy pankin antaessa asiakkailleen lainaa.[1] Tätä kutsutaan luotonlaajennukseksi.

Määritelmä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
1970

Yleensä pankkilupia myöntää pankkisäädännön määrittelemä viranomainen ja se antaa oikeudet tarjota tavanomaisimpia palveluita kuten talletuksia. Suomessa nykyään luottolaitostoimiluvan myöntää Finanssivalvonta. Suomessa pankeiksi kutsutaan ainoastaan luottolaitoksia, jotka ottavat vastaan yleisön talletuksia. Esimerkiksi pelkkää joukkovelkakirjarahoitusta hankkiva luottolaitos ei ole pankki. Monet lainsäädännöt tuntevat myös rajoitettuja instituutioita, joilla on oikeus pankkitoiminnan kaltaisiin oikeuksiin ilman tarvetta pankkiluvalle.

Talousteoriassa on eri aikoina esitetty erilaista teoreettista analyysia pankkitoiminnasta. Vielä 1970-luvulla suuri osa tästä teoriasta käsitteli luottojen ja talletusten hinnoittelua (ns. Klein-Monti-malli). Uudemmassa pankkiteoriassa keskeinen kysymys on, mitä etuja pankeilla on muihin järjestelyihin, joilla säästäjien varoja voidaan kanavoida investointeihin. Keskeisenä käsitteenä uudemmassa pankkiteoriassa on delegoitu monitorointi: tallettajat eivät pystyisi arvioimaan investointeja suunnittelevan yrityksen luotettavuutta luotonottajana, mutta talletuksia keräävä luottolaitos voi tehdä sen heidän puolestaan.

Pankkitoiminnan historia ulottuu ajalle ennen varsinaisia pankkeja. Kultaa on usein säilytetty temppeleissä, ja Babyloniasta on löytynyt 1700-luvulle eaa. ajoitettuja mainintoja pappien antamista lainoista. Antiikin Kreikassa oli rahanlainaajia, jotka myös ottivat talletuksia, vaihtoivat rahaa ja tarkistivat sen aitouden. Ptolemaiosten Egyptissä valtio huolehti pankkilaitoksesta. Valtakunnanpankilla oli pääkonttori Aleksandriassa ja haarakonttoreita kaikissa suurimmissa kaupungeissa. Rooman valtakunnassa oli julkisia notaareja, ja lainat pystyi maksamaan pankkiin.[2][3]

Kristinuskon nousun myötä koronkiskonnasta tuli pahe, mikä teki pankkiirien toiminnasta kristinuskon piirissä moraalisesti epäilyttävää pitkäksi aikaa.[2] Tämä avasi juutalaisille mahdollisuuden ryhtyä harjoittamaan pankkitoimintaa keskiajan Euroopassa[4].

1200-luvun Italiassa kehitettiin kaksinkertainen kirjanpito. Myös korko opittiin merkitsemään niin ettei se enää näyttänyt synniltäselvennä, joten pankkitoiminta palautui kristityille juutalaisilta. Firenzestä tuli maailman pankkitoiminnan keskus. Siellä etenkin Bardin ja Peruzzin suvut vaurastuivat feodaaliruhtinaita ja paavia palvelevalla, kehittyneellä pankkitoiminnallaan 1300-luvun alussa. Bardit laajensivat pankkitoimintaansa ympäri Eurooppaa ja tekivät monet sotaa käyvät hallitsijat pian riippuvaisiksi itsestään. Vuonna 1343 Englannin kuningas Edvard III jätti maksamatta suuret velkansa Bardeille ja Peruzzeille, minkä seurauksena nämä menivät konkurssiin[5]. 1400-luvulla Firenzen johtaviksi pankkisuvuiksi nousivat Medicit ja Pazzit.[4]

Saksassa Fuggerin suku nousi 1400-luvulla pankkitoiminnan valtiaiksi 1500-luvun lopulle asti.[6]

Hallitsijoiden tarpeisiin keskittynyt pankkitoiminta laajensi 1600-luvun alkupuolella vaikutuspiiriään tavallisen kansan keskuuteen. Pankkitoiminta omaksui nykyaikaisia piirteitä pankkien alkaessa ottaa vastaan talletuksia ja lainatessaan hallinnoimiaan varoja ulkopuolisille korkoa vastaan. Pankin tulonlähteeksi muodostui vastaanotettujen talletusten ja myönnettyjen lainojen korkojen erotus, eli korkomarginaali. Sekistä tuli rahansiirron väline pankkien välillä. Perustettiin kansallispankkeja, ensimmäisenä Ruotsin kansallispankki vuonna 1668. Englannin kansallispankista muodostui 1700-luvulla maan keskuspankki. 1800-luvulla Rothschildin suvusta tuli maailman mahtavin pankkiirisuku.[6]

Suomen Pankki on suomalainen keskuspankki.

Pankit voidaan jakaa vähittäispankkeihin (engl. retail bank), keskuspankkeihin (Central bank) ja investointipankkeihin (investment bank).lähde?

Vähittäispankeista yleisin on osakeyhtiömuotoinen liikepankki (commercial bank), joka yksinkertaistettuna ottaa vastaan talletuksia ja antaa lainaa. Liikepankit ovat suuri pankkiala, sillä ne tarjoavat palvelujaan sekä yksityishenkilöille että yrityksille. Säästöpankki (savings bank) on yksityishenkilöille suunnatun vähittäispankin muoto, jonka päätarkoitus on säästämisen edistäminen. Suomessa on myös osuuspankkeja, jotka ovat osuuskuntamuotoisia.


Yksityispankit (private bank) tarjoavat yksityisyyttä ja laki- ja veroetuja. Tällaiset pankit perustetaan tavallisesti ns. veroparatiiseihin ja tällöin niistä voidaan käyttää nimitystä offshore-pankki (offshore bank) viitaten veroystävällisiin saarialueisiin.lähde?

Investointipankit auttavat yrityksiä ja valtioita keräämään pääomaa laskemalla liikkeelle arvopapereita ja johdannaisia, joilla sitten käydään kauppa pörsseissä. Investointipankit myös neuvovat yrityksiä mm. fuusioissa ja yritysostoissa (mergers and acquisitions, M&A) sekä sijoituksista irtautumisessa (divestment). Tätä kutsutaan pankin myyntipuoleksi (sell side). Lisäksi investointipankkien toimintaan kuuluu ostopuoli (buy side), johon kuuluvat eläkerahastot ja sijoitusrahastot (mukaan lukien hedgerahastot).

Nykyään pankki voi toimia samanaikaisesti sekä vähittäispankkina että investointipankkina. Nimityksiä käytetään pankin päätoiminta-alan mukaan. Lisäksi jotkin pankit ovat erikoistuneet vain tiettyyn toiminta-alaan.

  • Kuusterä, Antti: Aate ja raha: Säästöpankit suomalaisessa yhteiskunnassa 1822–1994. Helsinki: Otava, 1995. ISBN 951-1-13932-0
  1. Kauko, Karlo: Lyhyt johdatus rahaan Suomen Pankki.
  2. a b History of Banking History World. Viitattu 18.1.2013.
  3. Grimberg, Carl: Kansojen historia. Osa 4, s. 165. WSOY, 1980. ISBN 951-0-09732-2
  4. a b History of Banking History World. Viitattu 18.1.2013.
  5. Nauert, Charles G.: Bardi 2004. Historical Dictionary of Renaissance. Viitattu 18.1.2013.
  6. a b History of Banking History World. Viitattu 18.1.2013.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lainsäädäntö

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]