Suoneniskentä

Lääkäri iskee suonta. Kuva keskiajalta.

Suoneniskentäkohtia ruttoa vastaan. Kuva kirjasta vuodelta 1555.

Suoneniskentä eli venesektio on hoitomuoto, jossa verta vähennetään imemällä sitä laskimosuoneen isketystä haavasta.

Suoneniskennän eli venesektion suorittaa lääkäri tai sairaanhoitaja. Joissain sairauksissa on suotavaa vähentää punasoluja. Sairauksia, joissa suoneniskennästä on apua, ovat polysytemia ja hemokromatoosi.

Lääkärit käyttivät suoneniskentää humoraaliopin mukaisesti monenlaisiin vaivoihin antiikista 1800-luvulle asti. Menetelmä oli käytössä sekä länsimaissa että islamilaisessa maailmassa, joissa molemmissa lääketiede nojautui antiikin kreikkalaiseen perintöön. Arkkiatri Risto Pelkosen mukaan neljän nesteen teoriaan perustuva suoneniskentä oli tuhoisa menetelmä, joka ei parantanut ketään mutta tappoi tuhansia ihmisiä.

Historia

Suoneniskentä oli lääkintämuoto, jolla pyrittiin potilaan verta uloslaskemalla parantamaan tai ehkäisemään sairauksia. Se oli laajasti käytetty hoitomuoto antiikin ajoista aina 1800-luvulle saakka monissa eri kulttuureissa. Keskiajalla se oli tärkeimpiä hoitoja melkeinpä kaikkiin sairauksiin. Suoneniskentä perustui antiikin ajan lääketieteen humoraalioppiin, jonka moderni lääketiede on osoittanut joka suhteessa virheelliseksi, ja joka hylättiin 1900-luvun alkuun mennessä tehottomana ja vahingollisena.

Suoneniskennässä iskettiin suoniraudalla laskimoverisuonten kohdalle haava, josta verta juoksutettiin veriastiaan. Paikallisessa parannushoidossa iskentäpaikka valittiin jo antiikin Hippokrateen kehittämien ja Aristoteleen suosittelemien oppien mukaan kipeän paikan läheltä, ehkäisevässä hoidossa tai koko kehon sairauksissa valittiin jokin suoneniskennälle otollinen kohta. Ehkäisevässä hoidossa noudatettiin lisäksi kuun kiertoa samaan tapaan kuin kuppauksessakin. Suomessa annettiin muun muassa almanakoissa neuvoja suoneniskentään ja sille otollisimpien kohtien valintaan.

Toimenpiteenä suoneniskentä on verrattavissa nykyaikaiseen verikokeen ottoon, mutta ulosjuoksutetun veren määrä oli suurempi. Toisinaan potilaalta laskettiin verta pyörtymiseen asti ja suoneniskentä on voinut johtaa myös kuolemaan. Paikallisten kipujen ja tulehdusten hoidon lisäksi suoneniskentää käytettiin myös kuumetautien, kouristusten, vesipöhön, sydänvaivojen, halvausten ja virtsatautienkin hoitamiseen.

Keskiajan lopulla arabialainen lääketiede alkoi syrjäyttää antiikin Kreikasta periytyneitä oppeja Euroopassa. Arabialaisten oppien mukaan suonenisku tuli suorittaa niin kaukana sairauden sijaintipaikasta kuin mahdollista. Kun kreikkalaisen koulukunnan mukaan suoneniskulla oli pyritty poistamaan kehosta liman pahentamaa sairasta verta, arabialaiset pyrkivät muuttamaan veren virtaamissuuntaa.

Uudet ajatukset johtivat Euroopassa 1500-luvun alussa oppineiden keskuudessa ankaraan suoneniskukiistaan. Kiistan jatkuessa laantumatta sen ratkaisemiseksi järjestettiin lopulta paavi Klemens VII:n (paavina 1523–1534) johdolla Bolognassa kansainvälinen lääkärikokous. Arabialaisten käsitykset joutuivat tappiolle, ja antiikin ajan Hippokrateen ja Galenoksen suoneniskentää koskevat opit todettiin suurimmalta osin edelleen päteviksi.

Suomessa esimerkiksi vielä Elias Lönnrot (1802–1884) piti suoneniskentää suotavana muun muassa kovien pistoksien, pääkipujen sekä rinnan- ja vatsanpoltteiden hoitoon. Hän suositteli kuitenkin toimenpidettä lääkärin tehtäväksi, sillä huolimattomasti tehtynä se saattoi johtaa infektioihin. Hän myös suositteli, ettei hoitoa sovellettaisi lapsiin tai heikkokuntoisiin potilaisiin.

Suoneniskentää Värmlannissa 1922

Suoneniskentä eläinlääkinnässä

Esimerkiksi verentungoksessa keuhkoihin on käytetty suoneniskentää kotieläimille. Suurilla eläimillä toimenpide on tehty kaulalaskimosta, sialla korvalaskimosta ja koiralla jalkavarresta.

Parturit suoneniskijöinä

Amerikkalainen parturiliikkeen tunnus

Keskiajalla oli tavallista, että parturit suorittivat yksinkertaisia lääketieteellisiä toimenpiteitä, kuten haavan sitomista, verisuonen avaamista, murtuneen raajan lastoittamista, paiseen puhkaisua ja entisajan alkeellista kirurgiaa. Näitä tehtäviä pidettiin liian halpa-arvoisina papeille tai lääkäreille. Parturin tehtäviin kuului myös Galenoksen humoraalioppiin perustuva suoneniskentä, missä potilaasta poistettiin verta tavoitteena parempi nesteiden tasapaino. Tämä potilaalle todellisuudessa haitallinen hoitokeino oli Galenoksen mukaan peräisin Hippokrateelta. Se hylättiin vasta 1800-luvun loppupuolella.

Myös Suomessa parturiliikkeen tunnuksena oli liikkeen oven yläpuolelle kiinnitetty verilautanen. Sama tunnus oli käytössä ainakin Ranskassa 1800-luvulla. Sen sijaan Yhdysvalloissa parturin tunnuksena on punaraitainen parturinpylväs, jonka päällä oli messinkivati. Vati esitti verilautasta tai paikkaa iilimadoille, joiden tehtävä oli imeä verta potilaasta. Pylvääseen tarttuminen ja sen puristaminen auttoi käsivarren verisuonten paikantamisessa.

Katso myös

• Uskomuslääkintä

Lähteet

• Pelkonen, Risto: Hippokrates elää. Duodecim, 2004, 120. vsk, nro 23, s. 2735-. Artikkelin verkkoversio.

Aiheesta muualla

• Kuppaus, iilimadot ja suoneniskentä
• Arno Forsius: Suoneniskusta (Arkistoitu – Internet Archive)
• Tietoa suoneniskennästä Kysy.fi-sivustolla (Arkistoitu – Internet Archive)
• Kun paha on tullut lihan ja nahan väliin. Sadan vuoden ikäinen suomeksi laadittu "suonikirja", s.o. suonenlyöntiopas, Suomen Kuvalehti, 19.12.1931, nro 51-52, s. 20, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot