Suomalainen Sotilaskäsikirja
Suomalainen Sotilaskäsikirja on vuosina 1917–1918 julkaistu kahdeksanosainen teos, joka toimi Suomen puolustusvoimien ensimmäisenä yleisenä ohjesääntönä itsenäisyyden alkuvuosina ja jolla oli tärkeä osa suomalaisen sotilaskoulutusjärjestelmän varhaisvaiheessa.[1][2]
Suomalaisen Sotilaskäsikirjan laati joukko Saksassa ensimmäisen maailmansodan aikana koulutettuja suomalaisia jääkäriupseereita. Sen kirjoittaminen aloitettiin jo Lockstedtin koulutusleirillä talvella 1915–1916, mutta varsinainen käsikirjakomitea aloitti työnsä elokuussa 1917.[1] Ensimmäisen version julkaisi saksalainen Mittler & Sohn -kustantamo ”suomalaisen sotilasjoukon toimesta” Berliinissä vuonna 1917. Alkuperäinen versio käsitti viisi osaa ja 1 559 sivua,[2] mutta se laajennettiin vuonna 1918 kahdeksanosaiseksi.[1] Myöhempiä painoksia julkaisi Suomen yleisesikunta.[3] Käsikirjan päätoimittajana toimi Armas Ståhlberg, joka kaatui majurina Suomen sisällissodassa. Muihin kirjoittajiin kuuluivat muun muassa tulevat kenraalit K. L. Oesch, Lauri Malmberg ja Viljo Tuompo.[1]
Myöhempiä arvioita sisällöstä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suomalaisen Sotilaskäsikirjan ensimmäiset osat ovat yhdistelmä Saksan keisarillisen armeijan ohjesääntöjä ja käsikirjoja sekä kirjoittajien omia ajatuksia, taktiikkaa käsittelevä kahdeksas osa taas jäi keskeneräiseksi. Taistelua erilaisissa maastoissa kuvaavia osioita ei ole laadittu Suomen maantieteen pohjalta ja sotahistorialliset esimerkit ovat pääasiassa Saksan sodista. Käsikirjan katsotaan olleen jo ilmestyessään monessa suhteessa vanhentunut. Siinä mainitaan käytäntöjä, joista oli tuolloin jo luovuttu sodankäynnissä, kuten taistelukentällä eteneminen tahdissa marssimalla. Toisaalta ensimmäisen maailmansodan uudet tekniset innovaatiot kuten taistelukaasut ja panssarivaunut jäävät kokonaan mainitsematta eikä asemasodankäyntiä juuri huomioida.[1]
Käsikirja korostaa tiukan sotilaskurin merkitystä enemmän kuin yksikään myöhempi Suomen puolustusvoimien ohjesääntö; ensimmäiset 19 sivua käsittelevät pääasiassa erilaisista palvelusrikkomuksista annettavia rangaistuksia. Esimiehillä korostetaan olevan oikeus käyttää aseita omia alaisiaan vastaan pakottaakseen nämä tottelemaan käskyjä. Toisaalta teoksen mukaan ”tottelemisen täytyy tapahtua ilolla, ei rangaistusten pelossa”. Lisäksi käsikirja painottaa vahvasti hyökkäyksen ylivertaisuutta puolustukseen nähden: ”Hyökkäys vie yleensä voittoon, puolustus tappioon. Jos jostakin syystä ollaan pakotetut puolustautumaan, niin on mahdollisimman pian koetettava muuttaa puolustus hyökkäykseksi. Ainoastaan tämä vie voittoon”. Menestymisen ehdoksi mainitaan myös sotilaiden ”hurja hyökkäyshalu”. Historiallisena esimerkkinä buurien kerrotaan hävinneen buurisodan, koska heiltä puuttui sotilaallinen kuri ja kasvatus hyökkäyssotaan.[1]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f Michael Halila: ”Suomen armeija ja kansalaissodan pitkä varjo – Jääkärien sotataito 1918–1939”, Historiallinen aikakauskirja 2/2018, s. 170–172.
- ↑ a b Suomalainen sotilaskäsikirja. 1. osa. Maanpuolustuskorkeakoulun kirjasto, Doria. Viitattu 15.8.2020.
- ↑ Tietosanakirja, täydennysosa (1922), p. 1123 Runeberg.org.