Saksan vallankumous (1918)

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Saksan vallankumous oli Saksan keisarikunnassa ensimmäisen maailmansodan lopussa tapahtunut keisari Vilhelm II:n vastainen vallankumous, jonka seurauksena maa julistettiin 9. marraskuuta 1918 tasavallaksi.

Vallankumous käynnistyi keisarillisen laivaston tukikohdassa Kielissä puhjenneesta merisotilaiden kapinasta. Merivoimien johto oli yrittänyt määrätä monta vuotta satamassa olleen laivaston sodan viime hetkellä rajuun hyökkäykseen Britannian kuninkaallista laivastoa vastaan, jotta Saksa saisi paremmat rauhanehdot. Merisotilaat eivät kuitenkaan halunneet lähteä enää tapattamaan itseään, koska sodan tiedettiin jo olevan hävitty. Niinpä he kieltäytyivät noudattamasta käskyjä ja nousivat kapinaan. Kapina laajeni vallankumoukseksi, kun työläiset liittyivät siihen eri kaupungeissa.

Liebknecht kapinallisten johtajaksi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sosialisti ja spartakistien johtaja Karl Liebknecht vapautettiin vankilasta 23. lokakuuta 1918 ja hän nousi keisari Vilhelm II:a vastaan nousseiden katkeroituneiden kansanjoukkojen johtajaksi. Vilhelm II oli ensimmäisen maailmansodan lopussa menettänyt suurimman osan vallastaan, jääden voimattomaksi perustuslailliseksi hallitsijaksi, mutta katkeroituneet kansanjoukot vaativat häntä luopumaan vallasta. Keisari lähti pääkaupunki Berliinistä 29. lokakuuta 1918 ja matkusti päämajaan Spahan, mitä kansanjoukot pitivät pakenemisena. Keisaria vaadittiin luopumaan vallastaan lehdissä, kaduilla ja valtiopäivillä. Jopa Valtakunnankansleri, prinssi Maximilian von Baden vaati keisaria luopumaan vallastaan.

Hallituksen istunnon jälkeen Preussin sisäasiainministeri Drews matkusti Spahan taivuttamaan keisaria, joka ei suostunut luopumaan vallastaan ja sai tukea kenraaleiltaan. Vilhelm II totesi: ”Minun kaikki poikani ovat luvanneet, etteivät ikinä ryhdy hallitukseen – –. Preussin kuninkaana ja Fredrik Suuren seuraajana minun velvollisuuteni on pysyä paikallani.” Melko pian tämän jälkeen Turkki ja Itävalta-Unkari tekivät erillisrauhan ja Saksan eteläraja jäi sen takia avoimeksi. Sitten puhkesi vallankumous.[1][2]

Kapinan leviäminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kenraali Wilhelm Groener matkusti 5. marraskuuta 1918 Berliiniin tukeakseen keisaria, palatessaan Spahan hän oli vähällä joutua vallankumouksellisten käsiin.[3] Schillingin selällä tapahtuneen laivaston kapinan jälkeen merivoimien johto oli hajauttanut laivaston sotilaat sotasatamiin kukistaakseen kapinalliset miehistöt, mutta laivaston matruusien välityksellä vallankumouksen kipinä levisi edelleen. Matruusit pitivät kokouksia Kielissä ja julistivat vallankumousta kasarmeissa, jotka joutuvat vallankumouksellisten käsiin. Kielissä hallitukselle uskolliset matruusit hajottivat kansanjoukot, jolloin viranomaiset luulivat pahimman olevan ohitse, peruen pyydettyjen apujoukkojen tulemisen, mutta seuraavana yönä ja sitä seuranneena päivänä levottomuudet jatkuivat. Kapinat levisivät kasarmista toiseen, hallitukselle uskolliset sotilasosastot kieltäytyivät ampumasta kapinallisia. Valtakunnan suurin sotasatama kaupunki Kiel joutui kapinallisten käsiin ja 5. marraskuuta 1918 punaiset liput nostetaan satamassa olevien sotalaivojen salkoihin.[4]

Kapina levisi nopealla vauhdilla Pohjois- ja Länsi-Saksan kaupungeissa. Laivastosatamista lähtivät aseistetut matruusit kuorma-autoilla kaupungista toiseen, miehittäen poliisiasemat, lennätinkonttorit, armeijan rakennukset. Matruusit perustivat työläis- ja sotilasneuvostoja hallitsemaan valtaamiansa alueita. Kahdessa vuorokaudessa vallankumous on edennyt Kölniin.

Neuvotteluyritykset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kenraali Groener lähti Spasta Berliiniin neuvottelemaan työväenjohtajien kanssa, jotka pyysivät häntä vaikuttamaan keisariin, jotta tämä eroaisi. Paikalla ollut Friedrich Ebert toivoi että keisari ja kanslerina toiminut prinssi Max luopuisivat valtaistuimestaan ja joku prinsseistä tulisi hallitsijaksi. Philipp Scheidemann, joka saapui neuvotteluhuoneeseen kalpeana ja hermostuneena, ehdotti pikaista toimintaa, peläten ettei seuraavana päivänä välttämättä enää ole mahdollisuutta tehdä mitään. Työväen edustajat eivät päässeet kenraali Groenerin kanssa yhteisymmärrykseen. Sosialistit antoivat hallitukselle uhkavaatimuksen 7. marraskuuta 1918, luvaten erota hallituksesta, elleivät keisari ja kruununprinssi luopuisi valtaistuimestaan perjantaihin puoleen päivään mennessä.[5][6]

Prinssi Max pyysi lykkäystä, mutta sosialistit eivät suostuneet, peläten menettävänsä otteensa kansanjoukkoihin. Tämän jälkeen valtakunnankansleri prinssi Max kirjoitti eroanomuksensa, joka lähetettiin sähkeenä keisarille Spahan. Keisari kehotti valtakunnankansleria pysymään virassaan. Prinssi Max pyysi keisaria luopumaan vallastaan useita kertoja, mutta keisari ei suostunut. Keisari aikoi armeijaa käyttäen palauttaa järjestyksen maahan.[5][6]

Keisari Vilhelm II oli hyvin hämmästynyt kuultuaan Kielin kapinasta, eikä voinut käsittää, miksi juuri meriväki on pettänyt hänet, vaikka hän on henkilökohtaisesti ottanut useimmilta sen valmistumiseriltä uskollisuudenvalan. Kun eräs ehdottoman luotettava divisioona kieltäytyi 8. marraskuuta 1918 tottelemasta upseereitaan ja lähti omin päin kotiin, keisari ja hänen lähipiirinsä menettivät luottamuksensa armeijan kykyyn palauttaa järjestys maahan. Saman päivän yönä kenraalit pitivät neuvottelua ja pitivät keisarin eroa ainoana ratkaisuna.

Seuraavana päivänä kenraali Groener esitti omansa ja Paul von Hindenburgin käsityksen tilanteesta ja ilmoitti keisarille, ettei armeija enää ole keisarin takana. Keisari raivostui tästä ja kysyi ”Eivätkö joukko-osastot ole vannoneet minulle lippuvalaansa?” mihin kenraali Groener sanoi: ”Tällaisessa tapauksessa se ei merkitse mitään.” Hindenburg vahvisti, ettei nyt voitu taata armeijan luotettavuutta. Tämä vaikutti keisariin voimakkaasti.[7][8]

Prinssi Max soitti keisarille perjantaina 9. marraskuuta 1918 20 minuutin puhelun, jonka aikana hän sanoi: ”Kruunusta luopuminen on käynyt välttämättömäksi, jos mieli välttää sisällissotaa ja siis toteuttaa rauhankeisarin tehtävä. Jos tämä onnistuu, niin historia siunaa Teidän Majesteettinne nimeä. Ellei siitä tule mitään, niin vaatimus esitetään ja hyväksytään valtiopäivillä. Miehistö ei ole enää luotettavaa, Köln on työmies- ja sotilasneuvoston käsissä, Teidän Majesteettinne tyttären Braunschweigissä olevassa linnassa liehuu punainen lippu, München on tasavalta ja Schwerinissä esiintyy sotilasneuvosto. Näen kaksi mahdollisuutta: luopuminen, kruununprinssi sanoutuu irti vaatimuksistaan valtaistuimeen ja pojanpoika nimitetään valtiohoitajaksi tai luopuminen, sijaishallituksen nimittäminen ja kansalliskokous; sitä vaatii valtiopäivien valiokunta, ja minustakin se näyttää parhaimmalta, koska se antaa monarkialle kaikki mahdollisuudet. Mutta mitä tapahtuu, sen täytyy tapahtua nopeasti; ensimmäisen verenvuodatuksen jälkeen se menettäisi vaikutuksensa. Sosialistien avulla voisi tilanteen tällä tavoin vielä pelastaa, muuten tulee tasavalta. Uhrauksen täytyy olla vapaaehtoinen säilyttääkseen Teidän Majesteettinne nimen historiassa.[9]

Yön aikana neljä valtiopäivien jäsentä lähettää sähkeitä sotilasjohdolle, sanoen ellei tietoa kruunusta luopumisesta ole varhain aamulla saapunut Berliiniin, niin johtajat eivät enää pidätä työväkeä tehtaissa. Aleksanterin rykmentti ja Jüterborgin tykistöosasto menivät työläisten puolelle 9. marraskuuta 1918, samoin vielä Naumburgin jääkäritkin, jotka olivat tuotu nimenomaan Berliinin suojaksi.[10]

Berliinissä lauantaina 10. lokakuuta 1918 riippumattomat sosialistit olivat julistaneet yleislakon. Kello yhdeksän aikoihin poliitikot saivat kuulla armeijan ylimmän johdon päätöksestä ilmoittaa keisarille, ettei armeija ole enää hänen käskettävissään. Kello 10 työläisjoukot alkoivat liikkua kohti Berliinin keskustaa. Samaan aikaan lähestyi Weddingistä, Pankow’sta, Neuköllnistä ja Spandausta mielenosoittajia, jotka eivät enää aikoneet odottaa keisarin eroamista. Silloin valtakunnankansleri prinssi Max toimi oman harkintansa mukaan ja julisti kello 11.15 saaneensa Spasta yhdentoista aikaan tiedon, että keisari oli päättänyt luopua vallastaan. Tämä pelasti tilanteen pääkaupungissa.

Saksasta tasavalta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Spassa keisari oli päätynyt luopua Saksan keisarin arvosta vasta kello 1.15, mutta ei kuitenkaan Preussin kuninkaan arvosta. Päätös ilmoitettiin Berliiniin puhelimitse ja vastaus hämmästytti päämajaa, joka nyt sai kuulla ensi kerran, että Berliinissä oli ilmoitettu keisarin luopuneen jo 11.15 kaikesta vallastaan. Hindenburg neuvoi päämajakaupungissa keisaria luopumaan kruunustaan ja matkustamaan Hollantiin. Yöllä järjestettiin vaaditut muodollisuudet Hollannin viranomaisten kanssa ja kello 4.30 Vilhelm II lähti junassa maanpakoon. Tähän päättyi Saksan keisarikunta.[11][12][13]

Samana päivänä Scheidemann julisti Saksan valtiopäivätalon parvekkeelta Saksan tasavallaksi. Vasemmistososialistien johtaja Liebknecht kiirehti niin ikään samana päivänä antamaan Berliinin kaupunkilinnan parvekkeelta oman julistuksensa sosialistisen tasavallan perustamisesta. Kansleri Max von Baden luopui myös virastaan, ja Friedrich Ebert kokosi 10. marraskuuta uuden hallituksen, kansanvaltuutettujen neuvoston (Rat der Volksbeauftragten), jossa oli kolme edustajaa sosiaalidemokraattisesta puolueesta SPD:stä ja kolme edustajaa vasemmistososiaalidemokraattien USPD:stä. Hallituksen johtajuus oli jaettu Ebertin ja USPD:n johtajan Hugo Haasen kesken. Ebert ja Groener sopivat illalla 10. marraskuuta puhelimessa, että armeijan ylijohto tukee hallitusta ja huolehtii luotettavien joukkojen perustamisesta hallituksen käyttöön.[14] Saksa solmi 11. marraskuuta aselevon ympärysvaltojen kanssa Compiègnen metsässä.

  • Christensen, Chr. A. R.: Maailman tapahtumat eilen ja tänään : oman aikamme historia. 1, Kaaos, Otava, Helsinki, 1943.
  • Hindenburg, Paul Ludwig Hans Anton von Beneckendorff und.: Elämäni, Wsoy, Porvoo, 1920
  • Ludwig, Emil: Wilhelm II, Wsoy, Porvoo, 1928
  1. Christensen, s. 118–119
  2. Ludwig, s. 492–494
  3. Hindenburg, s. 335
  4. Christensen, s. 120–121
  5. a b Christensen, s. 121–122
  6. a b Ludwig, s. 495
  7. Christensen, s. 122–123
  8. Ludwig, s. 500
  9. Ludwig, s. 496–497
  10. Ludwig, s. 498
  11. Christensen, s. 124
  12. Hindenburg, s. 336
  13. Ludwig, s. 502–503
  14. Roselius, Aapo & Silvennoinen, Oula: Villi itä. Suomen heimosodat ja Itä-Euroopan murros 1918-1921, s. 69. Tammi, 2019. ISBN 978-951-31-7549-8

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]