Saksan historia

Saksan historia

Antiikin aika

• Germaanit
• Kansainvaellusaika
• Saksi
• Frankkien valtakunta

Keskiaika

• Itä-Frankia
• Saksan kuningaskunta
• Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta
• Ostsiedlung
• Kleinstaaterei

Kansakunnan muodostuminen

• Reinin liitto
• Saksan liitto
• Hullu vuosi 1848
• Pohjois-Saksan liitto
• Saksan yhdistyminen

Saksan valtakunta

• Saksan keisarikunta
• Ensimmäinen maailmansota
• Weimarin tasavalta
• Natsi-Saksa
• Toinen maailmansota

Saksa vuoden 1945 jälkeen

• Miehitys Ostgebiete
• Saksalaisten karkotus
• Länsi-Saksa Itä-Saksa
• Saksan jälleenyhdistyminen

Saksa nykyään

• Saksa

Aiheittain

• Saksan sotahistoria
• Saksan aluemuutokset

Saksan historian valtiollisena alkuna pidetään Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa, joka oli olemassa noin 900-luvulta vuoteen 1806. Suurimmillaan keisarikunta käsitti nykyisen Saksan, Itävallan, Slovenian, Tšekin, Länsi-Puolan, Alankomaat, Itä-Ranskan, Sveitsin ja osia Pohjois- ja Keski-Italiasta.

Vuosina 1871–1918 olemassa ollutta myös Saksan keisarikunnaksi sanottua Saksan valtakuntaa kutsuttiin joskus saksalais-roomalaisen keisarikunnan perillisenä ”toiseksi valtakunnaksi”. Vastaavasti Adolf Hitler nimitti Saksan (1933–1945) ”kolmanneksi valtakunnaksi”. Toisen maailmansodan jälkeen Saksa oli aluksi jakautuneena brittien, neuvostoliittolaisten, ranskalaisten ja yhdysvaltalaisten miehitysvyöhykkeisiin ja sen jälkeen Saksan liittotasavaltaan, jossa vallitsi markkinatalous, ja sosialistiseen Saksan demokraattiseen tasavaltaan (DDR). Saksat yhdistyivät vuonna 1990.

Esihistoria

Saksasta on löydetty Steinheimin kallo, joka oli tutkimusten mukaan peräisin heidelberginihmiseltä noin 300 000 eaa. Neandertalinihminen asui Saksassakin noin 100 000 vuotta sitten. Nykyihminen lienee saapunut Saksaan jääkauden kestäessä joskus 45 000 – 30 000 vuotta sitten. Monet myöhäispaleoliittiset suurriistan metsästäjien perinteet levittäytyivät Saksaankin. Etelä-Saksassa saattoi asua jääkauden ankarimmassakin vaiheessa, tosin asutus oli silloin harvaa, mikäli sitä oli. Jääkauden päättyessä Saksan pohjoisosiin syntyi peuranmetsästyksellä elävä, kodissa asuvien ihmisten muodostama Hampurin kulttuuri.

Jääkauden päätyttyä seudulle syntyi mesoliittinen kulttuuri, joka vallitsi noin 10 000–5 000 eaa. Sekin oli majoissa asuvien metsästäjien luomaa. Noin 5 500–5 400 eaa. alkaen Saksaan alkoi levitä maanviljelykulttuuri, alussa nauhakeraamisen perinteen muodossa. Foneetikko Kalevi Wiik pitää nauhakeraamisen kulttuurin väestöä varhaisina indoeurooppalaisina, mutta väite on hyvin kiistanalainen. Wiikin teoriaan kohdistunutta arvostelua on tarkasteltu kootusti Itä-Suomen yliopistossa vuonna 2012 valmistuneessa opinnäytteessä. Työn loppupäätelmä on, että Wiikin teoria perustuu piittaamattomuuteen tieteellisestä menetelmästä ja kuuluu näennäistieteen piiriin.

Yleensä ajatellaan varhaisen Saksan viljelijäväestön olleen alun perin mesoliittista tai ainakin osin alkujaan Lähi-idästä ja Balkanilta tullutta väestöä. Myöhemmin kivi- ja kuparikaudella ensin saviastiat ja myöhemmin maanviljely levisivät pohjoiseenkin Saksaan. Saksaan syntyi monia neoliittisia kulttuureja, kuten megaliittikulttuuri joka kytkeytyi osin kellopikari- ja suppilopikarikulttuureihin. Suppilopikarikulttuuri levitti maanviljelyn pohjoiseenkin Saksaan.

Kuparin ja pronssin tuoneet indoeurooppalaiset liikkuivat rattailla ja hevosilla. Indoeurooppalaiset saapuivat sotaisasti Saksaan ehkä jo Itä-Euroopan kuparikaudella 4 500–3 500 eaa. ja loivat muun muassa palloamforakulttuurin. Germaanit erottuivat omana ryhmänään ehkä jo 3 000–2 400 eaa. Myöhäisellä pronssikaudella ja varhaisella rautakaudella kelttien kulttuuri levisi osaan Saksaakin. Germaaninen kieli saattoi kehittyä Pohjois-Saksan ja Etelä-Skandinavian alueella.

Germaanit ja roomalaiset

Germaanisten heimojen asuma-alueet ennen vuotta 100 eaa. (kantagermaaninen vaihe) ja niiden laajentumiset vuosina 50 eaa., 100 jaa. sekä 300 jaa. Rooman valtakunnan alueet 60 eaa. ja 117 jaa.

Ajanlaskun alkua edeltävinä vuosisatoina nykyisen Saksan alueella asui germaaniheimoja ja kelttejä Tonavan ja Reinin läheisyydessä.

Noin 58 eaa. Reinistä tuli Rooman valtakunnan koillisraja, mikä johti Reinin länsipuolen roomalaistumiseen. Roomalaisia linnoituksia pystytettiin muun muassa Kölniin, Trieriin, Koblenziin ja Mainziin tarkoituksena vakiinnuttaa Reinin rajalinja. Vuonna 9 jaa. Arminiuksen johtamat germaanit tuhosivat roomalaisarmeijan Teutoburgin taistelussa, mikä pysäytti Rooman laajenemisen idemmäs. Tämän jälkeen roomalaiset suorittivat Germanicuksen johdolla lukuisia rankaisuretkikuntia Reinin taakse aiheuttaen joitakin tappioita Arminiuksen germaaneille, mutta roomalaiset palasivat aina vuoden lopussa tukikohtiinsa Reinin länsipuolelle. Nykyinen Saksa Reinille saakka jäi Rooman imperiumin ulkopuolelle.

Vuodesta 83 jaa. alkaen roomalaiset rakensivat 550 kilometriä pitkän, lukuisia linnoituksia sisältäneen rajavallin, limesin, Reiniltä Tonavalle pitääkseen germaanit valtakunnan ulkopuolella. 200-luvulla historiaan ilmaantui useita suuria länsigermaaniheimoja, kuten alemannit, frankit, saksit ja friisit. Vuoden 260 jaa. tienoilla germaaniheimot mursivat rajavallin. Hunnien tunkeutuminen Eurooppaan 300-luvulla sysäsi liikkeelle suuret kansainvaellukset, jotka tulivat mullistamaan Euroopan kartan. 400-luvun loppupuolella merovingisukuinen kuningas Klodvig yhdisti frankit ja valloitti Gallian perustaen frankkien valtakunnan. Vuonna 496 frankit voittivat alemannit ja kääntyivät katoliseen uskoon, saaden siten kirkon taakseen.

Kristinuskon leviäminen

Rooman valtakunnan pohjoiset provinssit oli käännytetty kristinuskoon 300-luvulta alkaen ja Augsburgin kaltaiset kristilliset keskukset säilyivät Rooman romahdettua. 600-luvulla käännytystyö pakanallisten heimojen keskuudessa alkoi uudelleen. Irlantilaisskotlantilaiset munkit perustivat luostareita muun muassa Würzburgiin, Regensburgiin ja Reichenauhin. Anglosaksimunkki Bonifatius perusti ensimmäisen luostarin Reinin itäpuolelle, Fritzlariin. Paavin alaisuudessa toimineita piispanistuimia perustettiin kristinuskon levittämiseksi Saksan alueella.

Vuonna 751 Pipin III otti kuninkaan tittelin ja sai kirkon siunauksen. Frankkikuninkaat olivat tästä lähtien paavin ja kristinuskon puolustajia, ja Pipinin karolingiseuraajat aloittivat vuosikymmeniä kestäneen kampanjan pakanallisia sakseja vastaan. Saksit pakkokäännytettiin ja heidän maansa liitettiin frankkien valtakuntaan.

Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta

Pääartikkeli: Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta

Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan rajat noin vuonna 1630

Vuosina 772–814 kuningas Kaarle Suuri laajensi karolingivaltakuntaa Pohjois-Italiaan ja käsittämään kaikki länsigermaanien asuttamat alueet. Vuonna 800 Kaarle Suuren valta Länsi-Euroopassa vahvistettiin kruunauksella keisariksi Roomassa. Pyhä roomalainen keisarikunta, tai frankkien keisarikunta, oli syntynyt. Vuosien 840–880 aikana valtakunta hajosi Kaarle Suuren pojanpoikien valtakamppailun johdosta kolmeen osaan, mikä vahvistettiin Verdunin sopimuksella. Frankkien valtakunnan itäosa, Itä-Francia sijaitsi nykyisen saksan alueella.

Saksalainen valtakunta kehittyi frankkien keisarikunnan itäisestä osasta. Vuosina 919–936 herttua Henrik I Linnustaja yhdisti germaaniväestöt ja otti kuninkaan tittelin. Vuonna 939 Otto I Suuri kruunattiin Aachenissa. Hän vahvisti kuninkaanvaltaa liittämällä piispat ja apotit hallintoon, muodostaen täten valtakunnankirkon (saks. Reichskirche). Vuonna 951 Otto sai avioliitolla Lombardian kruunun. Ulkoisen uhan valtakunnalle muodostaneet unkarilaiset lyötiin Augsburgin lähellä 955 ja Elben ja Oderin väliset slaavit alistettiin. Vuonna 962 Otto kruunattiin Roomassa keisariksi, Kaarle Suuren seuraajaksi, mikä merkitsi Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan syntyä. Keisarikunnalla oli aluksi paljon vaikutusvaltaa paaviin ja kirkkoon, mutta vähitellen se hajaantui lukuisten ruhtinaskuntien löyhäksi liitoksi.

Henrik IV:n ja paavi Gregorius III:n välisenä alkanut kiista siitä, kuka saa nimittää kirkon toimihenkilöt, johti pitkälliseen investituurariitaan keisarikunnan ja kirkon välillä. Ristiriita johti valtakunnankirkon heikkenemiseen ja maallisten ruhtinaiden vallan kasvuun. Vuosien 1096–1291 välinen ristiretkiaika synnytti kristillisiä ritarikuntia, kuten temppeliherrat, johanniitat ja saksalaisen ritarikunnan.

1100-luvulta uusia kaupunkeja syntyi linnoitusten, piispanistuinten ja luostareiden ympärille. Kaupungit alkoivat tarjota oikeuksia ja vapauksia maalaisväestön pysyessä käytännössä maaorjina. Muutamista kaupungeista tuli keisarillisia vapaakaupunkeja, jotka olivat suoraan keisarin alaisuudessa, ruhtinaista ja piispoista riippumattomina. Käsityöläiset muodostivat kiltoja, jotka pyrkivät hallitsemaan kaupunkeja. Kauppa idän ja pohjoisen kanssa muuttui intensiivisemmäksi tärkeimpien kauppakaupunkien yhdistyttyä Lyypekin johtamaksi Hansaliitoksi. Saksalainen ekspansio itään alkoi. Saksalaiset uudisasukkaat, joihin kuului talonpoikia, kaupunkilaisia ja Saksan ritareita, siirtyivät slaavien asuttamille Oderin itäpuolisille alueille perustaen kyliä ja kaupunkeja.

Keisarikunnan ja kirkon välit kärjistyivät uudestaan Fredrik I Barbarossan aikana paavin esitettyä, että keisarin valta oli riippuvainen paavinvallasta samaan tapaan kuin vasallien ruhtinaista. Fredrik I nimitti paavi Aleksanteri III:lle oman vastapaavinsa ja paavi julisti Fredrikin kirkonkiroukseen. Paavilla olivat tukenaan Fredrikin alistamisyrityksiin kyllästyneet Lombardian kaupungit ja kun Baijerin Henrik Leijona uhkasi Fredrikin valtaa kotimaassa, päädyttiin riidassa vuonna 1171 sovintoon.

Vuonna 1226 osia Preussista vallattiin ja käännytettiin. Fredrik II:n kuoltua 1250 Hohenstaufen-suku sammui, mikä johti interregnumiin eli hallitsijattomaan tilaan. Sen jälkeen syntyi vaaliruhtinaiden (kurfürst) kollegio, jonka toimintatapa vahvistettiin vuoden 1356 kultaisessa bullassa. Vuoden 1350 tienoilla valtakunta ja lähes koko Eurooppa joutui mustan surman hävityksen kohteeksi.

Valtakunnanreformi (”Reichsreform”)

Valtakunnan oikeusjärjestys oli yhä 1400-luvun alussa hyvin jäsentymätön, vaikka joistain menettelytavoista oli sovittu. Säännöt kuninkaan, kuninkaan valitsijoiden ja muiden ruhtinaiden yhteistyöstä keisarikunnassa riippuivat paljon kunkin kuninkaan luonteesta. Ilman kuninkaan läsnäoloa hovipäivät (saks. Hoftag, valtakunnan johtavien miesten kokous) merkitys kuihtui, eikä valtiopäiviä lainsäätävänä elimenä vielä ollut olemassa. Ruhtinaat kiistelivät keskenään, ja kiistat kärjistyivät välillä paikallisiksi sodiksi.

Samaan aikaan kirkkokin oli kriisissä. Kiistat useiden kilpailevien paavien välillä ratkesivat vasta Konstanzin kirkolliskokouksessa 1414–1418 ja vuoden 1419 paljon energiaa kului taistelussa hussilaisten harhaoppia vastaan. Suurten muutosten takia syntyi 1400-luvulla paljon keskustelua itse keisarikunnasta. Vanhat säännöt eivät enää riittävästi kuvanneet ajan rakenteita, ja aikaisemman valtakunnanrauhan (saks. Landfrieden) palauttamista vaadittiin.

Kun Fredrik III tarvitsi ruhtinailta rahaa taisteluun Unkaria vastaan ja valitutti samaan aikaan poikansa (myöhemmin Maksimilian I) kuninkaaksi, ruhtinaat vaativat yhtenä miehenä suurempaa edustusta. Ensimmäistä kertaa vaaliruhtinaiden ja muiden ruhtinaiden kokousta kutsuttiin valtiopäiviksi. Fredrik III kieltäytyi kutsumasta valtiopäiviä koolle, mutta kaksi vuotta Fredrikin kuoleman jälkeen hänen sovittelevampi poikansa kutsui sen koolle Wormsiin 1495. Wormissa kuningas ja ruhtinaat sopivat neljästä päätöksestä, joita yleisesti kutsutaan nimellä valtakunnanreformi, Reichsreform. Valtakunnanreformi sisälsi toimia, joiden tarkoitus oli antaa hajoavalle keisarikunnalle takaisin tiettyä rakennetta, kuten keisarilliset maat ja kamarihovioikeuden, jotka osittain kestivätkin keisarikunnan loppuun asti vuoteen 1806.

Uskonpuhdistus ja kolmikymmenvuotinen sota

Pääartikkelit: Uskonpuhdistus ja Kolmikymmenvuotinen sota

Uskonpuhdistuksen aloittaja Martti Luther

1500-luvun alussa valtakunnassa oli paljon tyytymättömyyttä kirkon väärinkäytöksiä kohtaan ja tilaus uskonpuhdistukselle, joka alkoi 1517 Martti Lutherin naulattua 95 teesiään Wittenbergin linnankirkon oveen. Luther julistettiin pannaan, mutta uskonpuhdistus eteni vauhdilla. Sitä auttoivat Kaarle V:n sodat Ranskaa ja ottomaaneja vastaan, sekä vuosisata aiemmin Johannes Gutenbergin kehittämä kirjapainotekniikka, jonka avulla protestanttisia tekstejä levitettiin tehokkaasti. Luther käänsi Raamatun saksaksi ja loi saksan kirjakielen perustan.

Vastauskonpuhdistuksen käynnistivät Saksassa 1545 ennen kaikkea jesuiitat. Keski- ja Koillis-Saksa olivat siihen aikaan jo lähes kokonaan protestanttisia, kun taas Etelä-Saksa oli enimmäkseen katolista aluetta. Schmalkaldenin sodassa keisari Kaarle V voitti protestanttiset hallitsijat. Augsburgin uskonrauha vuonna 1555 toi luterilaiselle uskonnolle tunnustetun aseman mutta vaati myös, että valtion uskonnon tuli olla sama kuin hallitsijan. Kaarle V luopui kruunusta vuonna 1556 ja Habsburgien valtakunta jakaantui Espanjan erottua Saksan hallinnasta.

Vuosina 1618–1648 Saksassa käytiin kolmikymmenvuotista sotaa, jonka syyt olivat protestanttien ja katolisten kamppailussa, eräiden valtakunnanosien pyrkimyksissä lisätä valtaansa ja keisarin pyrkimyksessä säilyttää valtakunnan uskonnollinen ja poliittinen yhtenäisyys. Välitön alku sodalle oli Böömin protestanttisen ylimystön nousu keisaria vastaan, mutta sota laajeni Euroopan laajuiseksi Tanskan Kristian IV:n, Ruotsin Kustaa II Aadolfin ja Ranskan kardinaali Richelieun suorittamien väliintulojen myötä. Saksa oli sodan päänäyttämö ja sodan takia laajoja sen alueita autioitui, valtakunnan kokonaiskuolleisuuden ollessa jopa kolmasosa väestöstä.

Sota loppui Westfalenin rauhaan. Keisarikunta menetti alueitaan Ranskalle ja Ruotsille ja Alankomaat erosivat siitä. Keisarinvalta heikkeni alueellisen vallan kasvaessa ja porvareiden vaikutusvalta kasvoi aatelisten kustannuksella. Keisarikunnasta tuli yli kolmen sadan pikkuvaltion hajanainen liitto; tästä eteenpäin Saksan historia yhdistymiseen saakka oli osavaltioiden erillishistoriaa. Habsburgit pysyivät edelleen Saksan keisareina, mutta heillä ei ollut juuri valtaa muualla kuin Itävallassa, jonka hallitsijoita he samalla olivat.

Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan loppu

Vuodesta 1640 alkaen Brandenburg-Preussi alkoi nousta vaaliruhtinas Fredrik Vilhelmin alaisuudessa. Westfalenin rauha voimisti sitä edelleen Itä-Pommerin liittämisen kautta. Yksinvaltaisuuteen perustuva valtiomuoto kehitettiin. Vuonna 1701 vaaliruhtinas Fredrik III kruunattiin Preussin kuninkaaksi nimellä Fredrik I. Vuosina 1713–1740 kuningas Fredrik Vilhelm I muodosti Preussista hyvin keskitetysti hallitun valtion.

Samoihin aikoihin Ranskan Ludvig XIV oli valloittanut osia Elsassista ja Lothringenista (1678–1681) sekä valloittanut ja hävittänyt Kurpfalzin (1688–1697), josta hän tosin joutui luopumaan. Ludvig XIV hyötyi Itävaltaa uhanneiden ottomaanien keisarikunnalle aiheuttamista ongelmista. Vuonna 1683 ottomaanit voitettiin Wienin edustalla puolalaisen armeijan avulla. Ottomaanien hallitsema Unkari vallattiin uudelleen ja siitä tuli myöhemmin uusi kohde saksalaiselle uudisasutukselle. Itävalta voimistui Habsburgien alaisuudessa.

Maria Teresia taisteli menestyksekkäästi Itävallan kruununperimyssodissa (1740–1748) kruununperimysoikeutensa puolesta, mutta joutui luovuttamaan Sleesian Fredrik Suurelle Aachenin rauhassa. Sleesian sodissa ja Seitsenvuotisessa sodassa Sleesia toimi jälleen kiistakapulana. Itävallan, Saksin ja Preussin vuonna 1763 solmiman rauhan myötä Preussista tuli eurooppalainen suurvalta. Tästä alkoi Preussin ja Itävallan taistelu Saksan herruudesta.

Vuodesta 1763, huolimatta aatelisten ja porvariston vastustuksesta, Itävaltaan ja Preussiin tuotiin ”valistunut itsevaltius”, jonka periaatteen mukaan hallitsija oli ”valtion korkein palvelija”. Talous kehittyi ja lakireformeja, kuten kidutuksen kielto ja juutalaisten aseman parantaminen, luotiin. Myös talonpoikien vapautuminen alkoi. Koulutusta kehitettiin. Vuosina 1772–1795 Preussi otti osaa Puolan jakoon, vallaten Puola-Liettuan läntisiä osia. Tämä johti vuosisatoja kestäneeseen puolalaisvastarintaan.

Ranskan vallankumous (1789–1799) johti sotaan Ranskan ja sen useiden itänaapurien, mukaan lukien Preussi ja Itävalta, välillä. Baselin rauhassa (1795) Preussi luovutti Reinin länsipuoliset alueet Ranskalle. Napoleon jatkoi sotaa saksalaisvaltioita vastaan menestyksekkäästi. Vuonna 1803 hän sai Regensburgissa kokoontuneet valtiopäivät lakkauttamaan miltei kaikki Saksan kirkolliset ja pienemmät maalliset valtiot ja suurimman osan keisarillisista vapaakaupungeista. Uusia keskikokoisia valtioita perustettiin Lounais-Saksaan. Preussi sai alueita Luoteis-Saksasta.

Jo aiemmin rappeutunut Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta katosi muodollisestikin 6. elokuuta 1806 keisari Frans II:n erottua. Hänen sukunsa jatkoi Itävallan keisareina vuoteen 1917. Samana vuonna perustettiin Reinin liitto Napoleonin suojeluksessa. Liitto käsitti lähes kaikki entisen keisarikunnan maat, mutta Preussi ja Itävalta jäivät ulkopuolelle. Napoleonin lyötyä Preussin Jenassa ja Auerstädtissä luovutti Preussi Tilsitin rauhassa 1807 kaikki Elben länsipuoliset alueet Ranskalle ja Westfalenin kuningaskunta perustettiin Napoleonin veljen Jérômen alaisuuteen. Preussi menetti myös eräitä Puolalta valtaamiaan alueita.

Vuosina 1808–1812 Preussi rakennettiin uudelleen ja tehtiin sarja lakiuudistuksia, kuten kunnallishallinnon järjestäminen, talonpoikien vapauttaminen ja juutalaisten syrjinnän lopettaminen. Armeijaa uudistettiin. Napoleonin armeijan tuhoutuminen Venäjällä 1812 käynnisti vapaussodat Ranskaa vastaan. Leipzigin taistelun jälkeen Saksa irtaantui Ranskan hallinnasta. Reinin liitto purettiin. Vuonna 1815 britit ja preussilaiset voittivat Napoleonin lopullisesti Waterloossa.

Saksan liitto

Pääartikkeli: Saksan liitto

Napoleonin kaatumisen jälkeen Euroopan valtionpäämiehet tapasivat Wienissä 1814 itävaltalaisen ruhtinas Klemens von Metternichin johdolla. Tässä Wienin kongressissa hallitsijat sopivat keskinäisestä avunannosta vallankumouksellisia ja nationalistisia aatteita vastaan. Entisen Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan alueelle perustettiin Saksan liitto, joka oli Itävallan yhdessä Frankfurtin valtiopäivien (Bundestag) kanssa johtama 39 valtion löyhä liittouma.

Ranskan vallankumouksen vapauttamat aatteet, kuten liberalismi ja nationalismi, saivat kasvavaa jalansijaa Saksassa. Vuonna 1817 liberalististen ja patrioottisten aatteiden innoittamat opiskelijat kokoontuivat ”Wartburgin festivaaleille” Wartburgin linnaan polttamaan taantumuksellisia kirjoja. Vuonna 1819 opiskelija Karl Ludvig Sand murhasi kirjailija August von Kotzebuen, joka oli pilkannut liberalistisia opiskelijaryhmiä. Ruhtinas Metternich käytti murhaa syynä kutsuakseen johtavat saksalaismaat konferenssiin Karlsbadiin. Siellä annettiin Karlsbadin asetukset, jotka merkitsivät lehdistösensuurin käyttöön ottoa ja yliopistojen ottamista tiukkaan valvontaan. Asetukset aloittivat myös ”demagogien vainon”, joka oli suunnattu vallankumouksellisten ja nationalististen aatteiden levittäjiä vastaan. Vuonna 1834 perustettiin tulliunioni (Zollverein), Preussin ja useimpien Saksan maiden kesken. Itävalta jäi ulkopuolelle.

Kasvanut tyytymättömyys Wienin kongressin aloittamaan taantumuskehitykseen purkautui ulos sarjana vallankumouksia ”Euroopan hulluna vuonna” 1848. Toukokuussa 1848 liberaalien kokoama kansalliskokous kokoontui Frankfurtissa yhdistääkseen Saksan ja laatiakseen sille perustuslain. Preussin Fredrik Vilhelm IV:lle tarjottiin keisarin kruunua, mutta hän kieltäytyi. Kansalliskokous hajotettiin, kansannousut torjuttiin sotilaallisesti ja Saksan liitto perustettiin uudelleen 1850.

Ruhtinas Otto von Bismarck nimitettiin Preussin pääministeriksi vuonna 1862, vastoin häntä taantumuksellisena pitäneiden uudistusmielisten tahtoa. Preussin ja Tanskan riita Schleswigistä kärjistyi vuonna 1864. Schleswig ei, toisin kuin Holstein, ollut Saksan liiton jäsen ja tanskalaiset nationalistit halusivat sen liitettäväksi Tanskaan. Tämä johti toiseen Schleswigin sotaan, jossa preussilaiset itävaltalaisten tuella löivät Tanskan. Tanska joutui luovuttamaan sekä Schleswigin että Holsteinin Itävallalle ja Preussille. Herttuakuntien kaksoishallinto loi kuitenkin jännitteen Itävallan ja Preussin välille, joka lopulta johti Itävallan-Preussin sotaan (1866). Preussi voitti sodan ja sai siten selvän johtoaseman Saksan valtioiden joukossa.

Pohjois-Saksan liitto

Pääartikkeli: Pohjois-Saksan liitto

Saksan liitto purkautui 1867. Sen tilalle perustettiin Preussin johtama Pohjois-Saksan liitto. Itävalta jäi ulkopuolelle ja tuli pysymään Saksan ulkopuolella suurimman osan 1800- ja 1900-lukua. Pohjois-Saksan liitto oli ylimenovaihe, joka kesti vuodet 1867–1871 Saksan liiton hajoamisesta Saksan keisarikunnan perustamiseen. Sen avulla Preussi sai hallinnan 22 Pohjois-Saksan valtiosta ja tulliunionin kautta eteläisestä Saksasta.

Saksan keisarikunta

Pääartikkeli: Saksan keisarikunta

Bismarckin aika

Otto von Bismarck

Ranskan ja Preussin erimielisyydet Espanjan kruununperijästä johtivat Ranskan–Preussin sotaan (1870–1871). Ranskan sodanjulistuksen jälkeen preussilaiset ja eteläsaksalaiset joukot miehittivät Ranskan 1870. Ranskan armeija antautui, keisari Napoleon III vangittiin ja Ranskan toinen keisarikunta romahti. Pariisin antautumisen jälkeen laadittiin Frankfurtin rauha, jossa Ranska luovutti Elsassin ja Lothringenin saksankielisen osan. Alueluovutukset loukkasivat pahoin Ranskan kansallisylpeyttä ja loivat juovan ranskalaisten ja saksalaisten välille.

Vuonna 1871 Preussin kuningas Vilhelm I kruunattiin Saksan keisariksi. Saksan keisarikunta oli syntynyt. Bismarckin sisäpolitiikalle Saksan kanslerina oli ominaista taistelu protestanttisen Preussin vihollisia vastaan. Niin sanotussa kulttuuritaistelussa (Kulturkampf) 1872–1878 hän pyrki rajoittamaan katolisen kirkon ja sen poliittisen siiven, katolisen keskustapuolueen, vaikutusvaltaa monin tavoin (muun muassa perustamalla siviiliavioliiton), mutta ilman suurta menestystä. Ei-saksalaisia väestönosia (puolalaisia, tanskalaisia ja ranskalaisia) syrjittiin ja saksalaistamispolitiikka aloitettiin.

Toinen Bismarckin uhkana näkemä seikka oli sosialistisen työväenpuolueen lausuma tavoite sosialismiin siirtymisestä olemassa olleiden poliittisten rakenteiden kautta. Vuodesta 1878 Bismarck pyrki tukahduttamaan liikkeen kieltämällä puolueen organisaation, sen kokoukset ja useimmat lehdet. Toisaalta kehittämällä sosiaaliturvaa hän toivoi saavansa työväenluokan keisarikunnalle myötämieliseksi.

Bismarckin päätavoite oli suojella Saksan kasvavaa voimaa liittoumajärjestelmien kautta, sekä pysyttelemällä erossa konflikteista kunnes Saksa oli valmis niihin. Erityisen tärkeää oli Ranskan pitäminen eristettynä, sillä Bismarck pelkäsi sen liittoutuvan Venäjän kanssa ja yrittävän saada Elsassin ja Lothringenin takaisin. Vuonna 1879 Bismarck muodosti kaksiliiton Saksan ja Itävalta-Unkarin välille, tavoitteena sotilaallinen apu Venäjän hyökkäyksen varalta.

Kaksiliitto teki Venäjän sovittelevammaksi, ja vuonna 1887 solmittiin Saksan ja Venäjän välinen liitto, jonka mukaan Venäjä auttaisi Saksaa Ranskan hyökätessä ja Saksa Venäjää Itävallan hyökätessä. Vuonna 1882 Italia liittyi kaksiliittoon, josta täten tuli kolmiliitto. Italia pyrki puolustamaan etujaan Pohjois-Afrikassa Ranskan siirtomaapolitiikkaa vastaan.

Pitkän aikaa Bismarck oli irtisanoutunut keisari Vilhelm I:n tavoitteista tehdä Saksasta maailmanvalta siirtomaiden hankkimisen kautta. Bismarck halusi kaikin tavoin välttää sellaista vastakkainasettelua Euroopan suurvaltojen välillä, joka uhkaisi Saksan turvallisuutta. Mutta vuosien 1880–1885 välillä, ulkopoliittisen tilanteen näyttäessä suotuisalta, Bismarck antoi periksi ja useita siirtomaita hankittiin: Afrikasta muun muassa Togo, Saksan Lounais-Afrikka ja Saksan Itä-Afrikka sekä Oseaniasta Saksan Uusi-Guinea, Bismarckinsaaret ja Marshallsaaret.

Keisari Vilhelm I kuoli 91-vuotiaana 9. maaliskuuta 1888. Hänen poikansa Fredrik III hallitsi vain 99 päivää ennen kuin kuoli. Fredrikin poika, nuori ja kunnianhimoinen Vilhelm II sai kruunun. Vuotta 1888 sanotaankin kolmen keisarin vuodeksi. Poliittiset ja henkilökohtaiset erimielisyydet uuden keisarin ja Bismarckin välillä johtivat Bismarckin erottamiseen 20. maaliskuuta 1890.

Keisari Vilhelm II:n aika

Katso myös: Ensimmäinen maailmansota

Erotettuaan Bismarckin Keisari Vilhelm II oli luvannut jatkaa hänen ulkopolitiikkaansa. Mutta pian kurssi vaihtui Saksan kasvaneen kansainvälisen vaikutusvallan myötä. Bismarckin solmimaa jälleenvakuutussopimusta Venäjän kanssa ei uusittu, vaikka Venäjä oli sitä vuonna 1890 toivonut. Ranska sen sijaan liittoutui Venäjän kanssa 1894 Saksan, Itävalta-Unkarin ja Italian muodostamaa kolmiliittoa vastaan. Kolmiliitto itse oli hajanainen Itävallan ja Italian erimielisyyksien vuoksi.

Vuodesta 1898 Saksa laajensi siirtomaitaan Itä-Afrikassa, mikä johti kiistoihin Yhdistyneen kuningaskunnan, Venäjän, Japanin ja Yhdysvaltain kanssa. Saksalaisten pankkien ja teollisuuden rahoittama Bagdadin rautatie, jonka tarkoituksena oli yhdistää Pohjanmeri ja Persianlahti Bosporinsalmen kautta, oli myös Yhdistyneen kuningaskunnan ja Venäjän geopoliittisten etujen vastainen.

Suojatakseen Saksan merentakaista kauppaa ja siirtokuntia, amiraali Alfred von Tirpitz aloitti ohjelman sotalaivaston rakentamiseksi 1898. Tämä merkitsi suoraa uhkaa Yhdistyneen kuningaskunnan meriherruudelle, minkä johdosta neuvottelut Saksan ja Yhdistyneen kuningaskunnan välisestä liitosta katkesivat. Saksa oli joutumassa yhä enemmän eristyksiin.

Osapuolet sodan alkaessa.

  ympärysvallat

  keskusvallat

  liittoutumattomat

Imperialistinen valtapolitiikka ja kansallisten intressien häikäilemätön ajaminen johti lopulta 1914 ensimmäiseen maailmansotaan. Sodan välittömänä sytykkeenä oli Itävallan kruununperijän Franz Ferdinandin murha Sarajevossa, jonka tekijänä oli serbialainen aktivisti. Se johti Itävalta-Unkarin, osin Saksan painostuksesta, julistamaan sodan Serbialle, mikä laajeni suursodaksi Serbian liittolaisen Venäjän aloitettua liikekannallepanon ja Saksan julistettu sodan sille ja ennalta ehkäisevästi sen liittolaiselle Ranskalle. Teoriat sodan syvemmistä syistä ovat kuitenkin olleet moninaiset. Saksa taisteli Itävalta-Unkarin ja Osmanien valtakunnan kanssa Venäjää, Ranskaa, Yhdistynyttä kuningaskuntaa, Italiaa ja eräitä pienempiä maita vastaan. Sota laajeni myös Lähi-itään ja Saksan siirtomaihin.

Lännessä Saksa taisteli asemasotaa suurin tappion. Nopean Belgian läpimarssin jälkeen Saksan joukot pysäytettiin Marneen, Pariisin pohjoispuolelle. Rintamat Ranskassa liikkuivat sodan aikana vain vähän. Idässä ratkaisevaa voittoa Venäjästä ei saatu. Britannian laivasto eristi Pohjanmeren, millä oli lamauttava vaikutus Saksan ruoka- ja tarvikehuoltoon.

Yhdysvaltain liittyminen sotaan 1917 Saksan julistaman ”rajoittamattoman sukellusvenesodan” johdosta merkitsi sodan kääntymistä Saksalle tappiolliseksi. Lokakuun lopussa 1918 Saksan laivastoyksiköt Kielissä kieltäytyivät lähtemästä viimeiseen suuroperaatioon sodassa, jonka ne katsoivat hävityksi. 3. marraskuuta kansannousu levisi muihin kaupunkeihin ja alkoi Saksan vallankumous. Keisari Vilhelm II ja kaikki johtavat ruhtinaat pakotettiin luopumaan vallasta. 9. marraskuuta sosiaalidemokraatti Philipp Scheidemann julisti tasavallan perustetuksi. Aselepo länsivaltojen kanssa solmittiin 11. marraskuuta.

Weimarin tasavalta

Pääartikkeli: Weimarin tasavalta

"Iloinen 20-luku" Berliinissä: jazzbändi soittaa teetanssiaisissa. Kuva vuodelta 1926.

Versailles’n rauha solmittiin 28. kesäkuuta 1919. Saksa joutui luovuttamaan Elsass-Lothringenin, Eupen-Malmédyn, Pohjois-Schleswigin ja Memelin (nyk. Klaipėdan) alueet. Puola perustettiin uudelleen ja se sai Posenin (nyk. Poznańin), Länsi-Preussin ja pienen osan Ylä-Sleesiasta. Tämä johti Itä-Preussin ja muun Saksan maayhteyden katkeamiseen. Danzigista muodostettiin vapaakaupunki. Kaikki Saksan siirtomaat siirtyivät sodan voittajille. Reinin itä- ja länsirannat demilitarisoitiin. Teollisesti tärkeä Saarin alue annettiin Kansainliiton valvontaan 15 vuodeksi ja sen hiilikentät Ranskan haltuun. Saksan armeija rajoitettiin 100 000 mieheen, laivasto typistettiin ja ilmavoimat kiellettiin. Saksalle määrättiin massiiviset sotakorvaukset, joiden maksaminen olisi jatkunut 1900-luvun loppupuolelle.

Nöyryyttäviksi koetut rauhanehdot aiheuttivat yleisesti katkeruutta saksalaisissa. 11. elokuuta 1919 astui Weimarin tasavallan perustuslaki voimaan ja sosiaalidemokraatti Friedrich Ebertistä tuli ensimmäinen presidentti. Kaksi demokraattisen järjestelmän päävihollista oli kuitenkin jo järjestäytynyt. Saksan kommunistinen puolue (KDP) oli perustettu joulukuussa 1918 ja sitä seurasi Saksan työväenpuolue, joka 1920 muutti nimensä Saksan kansallissosialistiseksi työväenpuolueeksi (NSDAP). Molemmat puolueet hyödynsivät perustuslain takaamia vapauksia taistellessaan Weimarin tasavaltaa vastaan.

Eri puolella Saksaa nousi alueellisia vasemmistolaisia kapinoita, joiden kukistamiseen hallitus käytti kovia otteita. Kukistamiseen käytettiin veteraanisotilaisen rintamalta palattuaan muodostamia vapaaehtoisia Freikorps-joukkoja. Tämän tyyppisiä kapinoita olivat muun muassa spartakistikapina Berliinissä tammikuussa 1919, kommunistien nousu Münchenissä samana vuonna, sekä Ruhrin Punainen Armeija keväällä 1920.

Vuoden 1920 alkupuolella Saksan armeijan miesvahvuutta vähennettiin rauhansopimuksen mukaisesti 100 000:n mieheen. Supistaminen sisälsi Freikorps-vapaaehtoisjoukkojen hajottamisen. Äärioikeistolaispoliitikko Wolfgang Kappin johdolla vapaaehtoisjoukot järjestäytyivät vallankaappausyritykseen. Freikorps-joukot marssivat Berliiniin, ja Kapp julistautui valtakunnankansleriksi. Vallankaappaus tyrehtyi muutamassa päivässä virkamiesten yhteistyöhaluttomuuteen. Muissa kaupungeissa syntyi lakkoja ja kapinoita, jotka kukistettiin.

Ranskan ja Yhdistyneen kuningaskunnan vihamielisyyden sekä Yhdysvaltain Euroopasta vetäytymisen johdosta Saksa vuonna 1922 solmi ensimmäisenä maana diplomaattisuhteet Neuvostoliittoon. Maat luopuivat sotaa edeltäneistä keskinäisistä veloistaan. Saksan laiminlyötyä sotakorvausten maksueränsä ranskalaiset ja belgialaiset joukot miehittivät teollisesti erittäin tärkeän Ruhrin alueen tammikuussa 1923. Saksan hallitus rohkaisi Ruhrin asukkaita passiiviseen vastarintaan: kaupat eivät myyneet tarvikkeita ulkomaisille sotilaille, hiilikaivokset eivät tuottaneet hiiltä, raitiovaunut joihin tuli ulkomaalaisia sotilaita hylättiin keskelle tietä jne. Passiivinen vastarinta oli menestyksekästä sikäli, että miehityksestä tuli Ranskalle taloudellisesti tappiollinen, mutta toisaalta se osaltaan johti hyperinflaatioon, ja monesta sen vuoksi koko omaisuutensa menettäneestä tuli Weimarin tasavallan katkeria vihollisia ja äärioikeiston äänestäjiä.

Syyskuussa 1923 huonontuva taloustilanne sai valtakunnankansleri Gustav Stresemannin määräämään Ruhrin passiivisen vastarinnan lopettamisen. Marraskuussa hänen hallituksensa uudisti valuutan hillitäkseen inflaatiota. Seuraavina kuutena vuotena taloustilanne paranikin. Vuonna 1928 Saksan teollisuustuotanto jopa saavutti vuoden 1913 sotaa edeltäneen tason.

Marraskuun 8. päivän iltana 1923 kuutisen sataa aseistautunutta SA-miestä kerääntyi erään oluttuvan ympäristöön Münchenissä, jonne olivat kokoontuneet Baijerin osavaltion johtomiehet. Joukkoa johti Adolf Hitler, vuonna 1889 Itävallassa syntynyt Saksan kansallissosialistisen puolueen johtaja, joka oli sitä ennen suhteellisen tuntematon Baijerin ulkopuolella. Oluttupavallankaappauksen epäonnistuttua Hitler pidätettiin ja tuomittiin viideksi vuodeksi vankeuteen, mutta vapautettiin yhden vuoden jälkeen 1924.

Vuoden 1924 vaalit merkitsivät siirtymää oikealle. Marsalkka Paul von Hindenburg, joka kannatti monarkistista valtiomuotoa, valittiin presidentiksi. Lokakuussa 1925 solmittiin Saksan, Ranskan, Belgian, Yhdistyneen kuningaskunnan ja Italian välillä Locarnon sopimus, joka tunnusti Saksan, Ranskan ja Belgian väliset rajat. Yhdistynyt kuningaskunta, Italia ja Belgia sopivat myös avunannosta Ranskalle siinä tapauksessa, että Saksa miehittäisi demilitarisoidun Reininmaan. Locarnon sopimus tasoitti tietä Saksan jäsenyydelle Kansainliitossa, joka toteutui 1926.

Wall Streetin pörssiromahdus vuonna 1929 aloitti suuren laman. Sen vaikutukset tuntuivat myös Saksassa, jonka taloustilanne heikkeni nopeasti. Vuonna 1931 Darmstätter und Nationalbank, eräs Saksan suurimmista pankeista, ajautui konkurssiin ja alkuvuodesta 1932 työttömien määrä ylitti kuuden miljoonan. Talousongelmien lisäksi syntyi poliittinen kriisi, kun valtiopäivien puolueet eivät kyenneet muodostamaan enemmistöhallitusta. Maaliskuussa 1930 Hindenburg nimitti Heinrich Brüningin valtakunnankansleriksi. Tämä joutui tiukan uudistuspakettinsa ajamiseksi soveltamaan poikkeussäädöksiä ja jopa hajottamaan parlamentin.

Kansallissosialistinen puolue (NSDAP) oli kesäkuun 1932 vaalien suurin voittaja. Se sai 38 % äänistä ja nousi valtiopäivien suurimmaksi puolueeksi. Kommunistit olivat 15 %:n osuudellaan kolmanneksi suurin. Ei-demokraattiset puolueet oikealla ja vasemmalla pitivät nyt hallussaan parlamentin enemmistöä. NSDAP:n suosio oli erityisen suuri nuorisossa, jonka tulevaisuudennäkymät olivat synkät, alemmassa keskiluokassa, joka oli menettänyt suurimman osan omaisuudestaan vuoden 1923 hyperinflaatiossa, maalaisväestössä sekä työttömissä. Marraskuun 1932 vaaleissa NSDAP:in suosio laski hiukan, mutta se jatkoi suurimpana puolueena.

30. tammikuuta 1933 entisen valtakunnankanslerin Franz von Papenin ja muiden konservatiivien painostuksesta Hindenburg nimitti Adolf Hitlerin valtakunnankansleriksi ja nimitti samalla uuden hallituksen.

Kolmas valtakunta

Pääartikkeli: Natsi-Saksa

Adolf Hitler Saksan valtiopäivillä lokakuussa 1939.

Saadakseen kansallissosialistiselle puolueelle enemmistön valtiopäivillä Hitler määräsi järjestettäväksi uudet vaalit. Helmikuun 27. päivän iltana 1933 Berliinin valtiopäivätalo paloi. Hitler väitti paloa merkiksi kommunistien kansannoususta ja painosti Hindenburgin allekirjoittamaan asetuksen, jolla Weimarin tasavallan tärkeimmät poliittiset vapaudet lakkautettiin ”toistaiseksi”. Kommunistien agitaatio kiellettiin mutta ei vielä itse kommunistista puoluetta. Yksitoistatuhatta kommunistia ja sosialistia pidätettiin ja lähetettiin keskitysleireihin, jossa he joutuivat juuri perustetun salaisen poliisin Gestapon armoille (9 000 todettiin syylliseksi ja paljon teloitettiin).

Terrorista ja siekailemattomasta propagandasta huolimatta viimeiset vaalit 5. maaliskuuta eivät tuoneet kansallissosialistiselle puolueelle Hitlerin toivomaa ehdotonta enemmistöä. Yhdessä oikeistopuolue DNVP:n kanssa Hitler kuitenkin sai niukan enemmistön valtiopäiväpaikoista. Taivuttelemalla eri tavoin mukaan vielä Katolisen keskustapuolueen edustajat sekä määrittelemällä murhatut ja pidätetyt edustajat vapaaehtoisesti poissa oleviksi Hitler sai tarvittavan kahden kolmasosan enemmistön ajaakseen läpi ”väliaikaisen” poikkeuslain, jolla kaikki lainsäädäntävalta siirtyi parlamentilta Hitlerin hallitukselle. Lakia vastaan äänestivät vain sosiaalidemokraatit.

Lain myötä Saksa muuttui keskushallituksi diktatuuriksi, jossa osavaltiohallinto purettiin ja muut puolueet sekä ammattiliitot tukahdutettiin. Heinäkuussa Katolinen keskustapuolue hajotti itsensä vapaaehtoisesti vastineeksi antikommunistisen paavin Pius XI:n sopimuksesta uuden hallinnon kanssa; näin natsi-Saksa sai toivomaansa diplomaattista hyväksyntää.

Monet SA-johtajat olivat kuitenkin pettyneitä. SA:n johtaja Ernst Röhm pyrki yhdistämään Saksan armeijan ja SA:n omaan komentoonsa. Hitler piti tätä uhkana. Ns. pitkien puukkojen yönä 30. kesäkuuta 1934 Hitler määräsi oman henkivartiokaartinsa SS:n pidättämään Röhmin ja tämän lähimmät tukijat ja teloittamaan heidät ilman oikeudenkäyntiä. Hallinto oli erityisen vihamielinen juutalaisille. Syyskuussa 1935 säädettiin niin sanotut Nürnbergin lait, joiden mukaan juutalaiset muun muassa menettivät kansalaisuutensa ja oikeutensa avioliittoon saksalaisten kanssa.

Hitler perusti uudelleen ilmavoimat ja yleisen asevelvollisuuden, mikä oli suoraan vastoin Versailles’n rauhansopimusta. Yhdistynyt kuningaskunta, Ranska ja Italia eivät kuitenkaan menneet protesteissaan nootteja pitemmälle. Vuonna 1936 Saksan joukot marssivat demilitarisoituun Reininmaahan. Tässä tapauksessa Locarnon sopimuksen olisi pitänyt johtaa Britannian sotilaalliseen väliintuloon, mutta Ranskan protesteista huolimatta se päätti pysyä passiivisena. Kaappaus vahvisti Hitlerin asemaa Saksan johtajana, ja se vankistui entisestään samana vuonna pidettyjen Berliinin kesä- ja Garmisch-Partenkirchenin talviolympialaisten tuottaman propagandahyödyn ansiosta.

Laajentuminen ja tuho

Luotuaan Berliinin–Rooman akselin Italian diktaattorin Benito Mussoliniin kanssa ja solmittuaan Japanin kanssa antikomintern-sopimuksen (johon Italia liittyi vuotta myöhemmin 1937), Hitler tunsi Saksan kykenevän offensiiviseen ulkopolitiikkaan. 12. maaliskuuta 1938 Saksan joukot marssivat Itävaltaan, jonka liittämisyritys oli vuonna 1934 epäonnistunut. Hitlerin saapuessa Wieniin, häntä tervehti juhliva väkijoukko. Neljän viikon päästä 99 % itävaltalaisista äänesti Saksaan liittymisen puolesta (ks. Anschluss). Näin ollen Hitler toteutti vanhan ajatuksen Itävallan liittymisestä Saksaan, Suur-Saksan. Vaikka liittäminen oli jälleen vanhan, Itävallan sopiman Saint-Germainin rauhansopimuksen vastainen, länsimaat edelleen ainoastaan protestoivat.

Itävallan jälkeen Hitler käänsi katseensa Tšekkoslovakiaan, jossa 3,5 miljoonan sudeettisaksalaisen vähemmistö vaati tasaveroisia oikeuksia ja itsehallintoa. Vuoden 1938 Münchenin konferenssissa sopivat Hitler, Mussolini, Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri Neville Chamberlain ja Ranskan pääministeri Édouard Daladier sudeettialueiden liittämisestä Saksaan. Chamberlain ja Daladier myöntyivät ajatukseen, koska uskoivat Saksan laajentumispyrkimyksen loppuvan siihen, kuten Hitler vakuutti. Kuitenkin tuskin kuuden kuukauden päästä sopimuksesta, maaliskuussa 1939, Hitler käytti tšekkien ja slovakkien kiistaa hyväkseen ja liitti muunkin Tšekkoslovakian Saksaan Määrin ja Böömin protektoraateiksi. Samassa kuussa Hitler liitti myös Liettualle kuuluneen Memelin alueen (nyk. Klaipėdan) Saksaan. Se oli kuulunut Preussille vuoteen 1919.

Chamberlain joutui myöntämään, että hänen liennytyspolitiikkansa Hitleriä kohtaan oli epäonnistunut. Saksan ja Neuvostoliiton hyökättyä Puolaan syyskuussa 1939, toinen maailmansota alkoi. Saksa oli aluksi menestyksekäs miehittäen Puolan lisäksi muun muassa Tanskan, Norjan, Ranskan, Balkanin, Baltian ja valtavia alueita Neuvostoliitosta. Sodan aikana natsihallinto päätti hävittää juutalaiset ja muut arjalaisen rodun puhtautta uhanneet ainekset Saksasta ja vallatuilta alueilta, mikä johti lopulta holokaustina tunnettuun kansanmurhaan.

Saksa ei kuitenkaan kyennyt lyömään Neuvostoliittoa lopullisesti eikä suorittamaan maihinnousua Britanniaan. Myös Yhdysvallat liittyi Saksan vastaiseen rintamaan Japanin hyökättyä Pearl Harboriin. Vuonna 1945 pääosin yhdysvaltalaiset, britit ja neuvostoliittolaiset voittivat Saksan ja sen liittolaiset Italian ja Japanin. Suurin osa Eurooppaa oli tuhottu, kymmeniä miljoonia kuollut ja miljoonia vallatuilla alueilla asuneita murhattu. Saksan poliittiset ja taloudelliset rakenteet olivat tuhoutuneet, ja se oli menettänyt suuria alueita idästä. Uuden Saksan rakentaminen alkoi lähes nollapisteestä.

Saksa vuoden 1945 jälkeen

Potsdamin konferenssissa Saksa jaettiin neljään liittoutuneiden hallitsemaan miehitysvyöhykkeeseen. Kolmesta läntisestä muodostui Saksan liittotasavalta (BRD, epävirallisesti Länsi-Saksa), kun taas Neuvostoliiton hallitsemasta itäisestä vyöhykkeestä syntyi Saksan demokraattinen tasavalta (DDR, epävirallisesti Itä-Saksa). Molemmat perustettiin vuonna 1949. Liittotasavallasta luotiin länsiliittoutuneiden valvonnassa läntisen mallin mukainen liittovaltio, ja demokraattisesta tasavallasta puolestaan Neuvostoliiton valvoma sosialistinen tasavalta. Potsdamissa sovittiin myös Oder–Neisse-linjan itäpuolisten alueiden, muun muassa Sleesian luovuttamisesta Puolalle sekä Itä-Preussin jakamisesta Puolan ja Neuvostoliiton kesken. Järjestelyt aiheuttivat saksalainen nationalismin pesäkkeenä pidetyn Preussin häviämisen. Luovutettavilla alueilla eläneet saksalaiset joutuivat muuttamaan kodeistaan uuden Saksan alueelle, kuten myös osa muiden Euroopan maiden saksalaisvähemmistöistä. Neuvostoliiton ja Puolan lisäksi myös Alankomaat miehitti ja liitti itseensä joitakin raja-alueita vuonna 1949, osa näistä alueista palautettiin kuitenkin Saksan liittotasavallalle vuosina 1963 ja 2002. Saar palautettiin Saksan liittotasavaltaan 1956.

Kahden Saksan suhteet pysyivät jäätävinä, kunnes Saksan liittokansleri Willy Brandt aloitti 1970-luvulla kiistellyn idänpolitiikkansa (Ostpolitik), joka tähtäsi suhteiden luomiseen Itä-Euroopan kommunistimaihin. Politiikka kulminoitui Brandtin ilmeisesti spontaaniin polvistumiseen Varsovassa juutalaisgheton kansannousun muistomerkin edessä 7. joulukuuta 1970. Brandtin politiikka pyrki lähentämään Saksoja ja mahdollistamaan yhteydenpidon esimerkiksi eri maihin jääneiden perheenjäsenten kesken, mutta ei kuitenkaan Saksojen yhdistämiseen. Suhteet paranivat, ja syyskuussa 1973 Saksat otettiin YK:n jäseniksi valtioiden tunnustettua toisensa ja liittotasavallan luovuttua aluevaateistaan Puolan ja Neuvostoliiton eduksi.

Berliinin muuri murtui vuonna 1989.

Kesällä 1989 DDR:ssä tapahtui nopeita yhteiskunnallisia mullistuksia. Kasvava joukko itäsaksalaisia muutti Saksan liittotasavaltaan Unkarin kautta sen uudistusmielisen hallituksen avattua rajansa. Maastamuutto ja kiihtyvät suurmielenosoitukset tuottivat DDR:lle paineita politiikan muutokseen. DDR:n johtaja Erich Honecker joutui eroamaan lokakuussa, ja 9. marraskuuta DDR:n viranomaiset sallivat yllättäen itäsaksalaisten siirtymisen Länsi-Berliiniin ja Saksan liittotasavaltaan avaamalla uusia rajanylityspaikkoja muurin jakamassa Berliinissä ja myöhemmin pitkin rajaa. Sadattuhannet ihmiset käyttivät tilaisuutta hyväkseen. Sen jälkeen DDR:ssä alkoi kiihtyvä uudistusprosessi, ja lopulta Saksat yhdistyivät 3. lokakuuta 1990.

Yhdistynyt Saksa on yhdessä Ranskan kanssa ollut johtavassa roolissa Euroopan unionissa ja ajanut etenkin EU:n valuuttaunionia. Saksa on ollut kiinnostunut myös pysyvästä paikasta Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvostossa.

Terrorismi 2000-luvulla

Berliinin iskussa 19. joulukuuta 2016 joulutunnelma järkkyi, kun mies ajoi rekan väkijoukkoon Breitscheidplazin joulumarkkinoilla. Rekka eteni markkina-alueella 80 metriä ennen pysähtymistä. Iskussa kuoli 12 ja loukkaantui 48 ihmistä. Iskun päätekijä, 24-vuotias Anis Amri, pakeni virkavaltaa monta päivää terroriteon jälkeen. Poliisin pysäyttäessä Amrin sattumalta Italiassa Amri huusi ylistystä jumalalle ja avasi tulen poliiseja kohti. Hän haavoitti 36-vuotiasta italialaispoliisia ampumalla tätä selkään. Poliisi vastasi tuleen ja ampui Amrinin hengiltä.

21. helmikuuta 2020 Hanaussa asemies hyökkäsi vesipiippukahvilaan ja toiseen kahvilaan, joissa hän surmasi yhteensä yhdeksän ihmistä. Hyökkäyksissä loukkaantui kuusi ihmistä. Kaikilla iskujen uhreilla oli maahanmuuttajatausta. Joukossa oli ainakin saksalaisia, viisi turkkilaista, bosnialainen ja bulgarialainen. Myöhemmin epäilty 43-vuotias ampuja sekä tämän 72-vuotias äiti löytyivät kuolleina epäillyn asunnosta. Poliisin mukaan mies teki itsemurhan.

Katso myös

• Länsi-Saksan talousihme

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Saksan historia Wikimedia Commonsissa