Ranskan siirtomaat

Kartta Ranskalla eri aikoina olleista siirtomaista.

Ranskan siirtomaat olivat Euroopan ulkopuolisia alueita, jotka olivat Ranskan hallinnassa 1600-luvulta 1960-luvun alkupuolelle. 1800- ja 1900-luvuilla Ranskalla oli siirtomaita toiseksi eniten brittiläisen imperiumin jälkeen. Ranskan siirtomaat käsittivät laajimmillaan 24 miljoonaa neliökilometriä.

Tausta

Ranska aloitti siirtomaiden perustamisen Pohjois-Amerikkaan, Länsi-Intiaan ja Intiaan löytöretkien ajan Espanjan ja Portugalin menestyksen innostamana valtakilpailussa Britannian kanssa. Se tapahtui 1600-luvun alkupuolella, kun kardinaali Armand de Richelieu vastasi kuningaskunnan asioiden hoidosta. Ennen muita normandialaiset olivat ensimmäisiä siirtomaiden asuttajia.^[1] Pohjois-Amerikasta Ranska valloitti pääosan Kanadaa sekä Louisianan alueen Mississippin varrelta (katso Uusi-Ranska). Suurimman osan näistä alueista Ranska kuitenkin menetti Isolle-Britannialle vuosien 1755–1763 suuressa siirtomaasodassa. Myöhemmin Ranska sai Louisianan takaisin, mutta myi sen Yhdysvalloille vuonna 1803. Jotkut historioitsijat nimittävät tätä vaihetta Ranskan ”ensimmäiseksi siirtomaa-ajaksi”.

1800-luvulla Ranska perusti uusia siirtomaita Afrikkaan ja Kaakkois-Aasiaan. Ensimmäisenä Afrikasta valloitettiin Algeria vuonna 1830. Vuosisadan lopulla Ranskan siirtomaita laajennettiin huomattavasti, ja lopulta Ranskan Länsi-Afrikka ja Ranskan päiväntasaajan Afrikka muodostivat yhdessä Algerian kanssa useiden miljoonien neliökilometrien laajuisen yhtenäisen alueen. Ranskan alaisuuteen joutui vuonna 1881 myös Tunisia ja vuonna 1912 Marokko, mutta muista alusmaista poiketen ne säilyttivät laajan autonomian.

Aasiassa Ranskalla oli vanhastaan muutamia alueita Intian rannikolla, muun muassa Mahé. 1800-luvun lopulla Ranska valloitti Indokiinan.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen eräät Saksan siirtomaat ja Osmanien valtakunnalle kuuluneet alueet, kuten Syyria ja Kamerun, siirtyivät Ranskan hallintaan Kansainliiton mandaattialueina.

Kun Ranska joutui toisen maailmansodan aikana vuonna 1940 antautumaan natsi-Saksalle ja suuri osa maasta joutui miehitetyksi, siirtomaat jäivät Vichyn Ranskan hallintaan. Japani miehitti kuitenkin pian Indokiinan, eikä Ranska onnistunut enää sodan jälkeen valtaamaan sitä takaisin, vaan Kambodža, Laos sekä Etelä- ja Pohjois-Vietnam itsenäistyivät.

Vuonna 1946 Ranska ja sen siirtomaat yhdistettiin Ranskan unioniksi, johon varsinaisen Ranskan lisäksi kuului merentakaisia departementteja ja siirtomaita. Vuonna 1958 sen tilalle perustettiin Ranskan yhteisö. Useimmat Ranskan entiset afrikkalaiset siirtomaat itsenäistyivät vuonna 1960, jolloin Ranskan Länsi-Afrikka ja Ranskan Keski-Afrikka jakautuivat muutamassa viikossa joukoksi itsenäisiä valtioita. Marokko ja Tunisia olivat itsenäistyneet rauhanomaisesti jo vuonna 1956, mutta Algeriassa käytiin useita vuosia kestänyt vapaussota, jonka päätteeksi myös se itsenäistyi vuonna 1962.

Siirtomaavallan päätyttyä

Ranskalla on edelleen 2000-luvulla vahvat suhteet entisiin afrikkalaisiin siirtomaihinsa. Näihin suhteisiin liittyy termi Françafrique, joka oli alun perin myönteinen, mutta myöhemmin se on liitetty ahneuden ja kähminnän verkostoon Ranskan ja entisten siirtomaiden eliitin välillä. Tämän verkoston perustajiin luetaan Charles de Gaulle, joka maiden itsenäistyessä halusi pitää siellä kiinni Ranskan vahvasta poliittisesta ja taloudellisesta asemasta. Hänen jälkeensä Ranskan poliittinen johto oli pitkään samalla linjalla. Suhteista on ollut hyötyä muun muassa Yhdistyneiden kansakuntien (YK) äänestyksissä, joissa entisiltä siirtomailta on tullut tukea. Nykyisin verkoston merkityksen arvioidaan olevan väistymässä.^[2]

Osa vuonna 1960 itsenäistyneistä Ranskan entisistä siirtomaista jäi edelleen jäseniksi Ranskan yhteisöön, joka kuitenkin on myöhemmin lakkautettu.

Sotilaallisesti Ranska on vetäytynyt alueilta lukuun ottamatta Djiboutia ja Gabonia, joissa sillä on tukikohdat. Erityisen tärkeä Ranskalle on ollut Gabon siellä olevan öljyn ja uraanin vuoksi.^[2]

Freedom House on luokitellut useimmat Ranskan entiset siirtomaat diktatuureiksi. Ainoastaan Benin ja Mali ovat olleet vapaita ennen vuotta 2011, jolloin Tunisiassa ja Norsunluurannikolla tapahtui vallanvaihdos.^[2]

Ranskan merentakaiset alueet nykyään

Pääartikkeli: Ranskan merentakaiset alueet

Ranskan hallinnassa on edelleen muutamia pienehköjä merentakaisia alueita, etupäässä saaria, mutta niitä ei enää pidetä siirtomaina vaan merentakaisina departementteina (ransk. Départements d’outre-mer), territorioina (ransk. Territoires d’outre-mer) tai paikallishallintoalueina (ransk. Collectivités d’outre-mer). Merentakaisia departementteja ovat Ranskan Guayana, Guadeloupe, Martinique, Réunion ja Mayotte, paikallishallintoalueita Saint-Barthélemy, Saint-Martin, Saint-Pierre ja Miquelon, Wallis ja Futuna sekä Ranskan Polynesia. Hallinnollisesti erikoisasemassa on Uusi-Kaledonia. Niiden yhteenlaskettu asukasmäärä on noin 2 650 000.

Lähteet

↑ Grimberg, Carl: Kansojen historia. Osa 13. Uskonsodat, s. 290. WSOY. ISBN 951-0-09741-1
↑ ^a ^b ^c Virta, Kaija: Jatkuuko Sarkozyn linja Tripolista etelään? Helsingin Sanomat, 25.9.2011. Sanoma Osakeyhtiö.