Pohjois-Suomi jatkosodan hyökkäysvaiheessa 1941
Pohjois-Suomi jatkosodan hyökkäysvaiheessa 1941 on nimitys Lapin sotatoimille jatkosodan hyökkäysvaiheen aikana. Sotatoimiin lasketaan kuuluvan alueet Kuhmon suunnalta Petsamoon. Lapin rintamalla hyökkäysvastuu oli pääosin Suomen kanssa liittoutuneella Saksalla.
Taustaa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Operaatio Hopeakettu
Aloittaessaan operaatio Barbarossan eli hyökkäyksen Neuvostoliittoon 22. kesäkuuta 1941 Saksa käytti Suomen aluetta hyväkseen. Ratkaisevat neuvottelut Suomen liittymisestä Saksan rinnalle käytiin molempien maiden sotilasjohdon välillä Helsingissä 3.–6. kesäkuuta. Valmistelut saksalaisjoukkojen saapumiselle aloitettiin heti. Järjestelyt hoidettiin kauttakulun organisoinnin varjolla, eikä saksalaisjoukoilla ollut lupa siirtyä Jäämerentien itäpuolelle ennen kuin 18. kesäkuuta, jolloin arveltiin hyökkäysvalmistelujen itään jo muutenkin paljastuneen. Kaksi divisioonaa saksalaisjoukkoja, Stettinistä 20 000 ja Oslosta 10 600 sotilasta, laivattiin Ouluun ja siirrettiin junakuljetuksina Rovaniemelle. Laivaukset alkoivat 5. kesäkuuta ja viimeiset joukot olivat Rovaniemellä 14. kesäkuuta. SS-Divisioona Nord aloitti 7. kesäkuuta marssin Norjasta Jäämerentietä pitkin Vuotson ja Sodankylän kautta Rovaniemelle. 8 000–9 000 sotilaan vahvuisen divisioonan kolonnan ohimarssi kesti kymmenen tuntia. Divisioona oli Rovaniemellä 10. kesäkuuta. Yhteensä 40 600 sotilaan vahvuiset joukot keskitettiin Rovaniemen seudulle, josta ne aloittivat 18. kesäkuuta siirtymisen kohti Sallaa.[1]
Saksan Norjan armeijan esikunta siirtyi Rovaniemelle 15. kesäkuuta, armeijan komentaja kenraalieversti Nikolaus von Falkenhorst saapui viikkoa myöhemmin. Kaksi päivää esikunnan jälkeen Rovaniemelle laskeutuivat Saksan ilmavoimien lentokoneet. Joukoista kaksi vuoristodivisioonaa (2. ja 3.) siirtyi Norjasta Petsamoon vasta 22. kesäkuuta[2][3], valmisteluja varten maahan oli päästetty saksalaispioneereja siviiliasussa jo päivää aikaisemmin.
Kuhmon suunta ja eteneminen Rukajärvelle
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Päämajan 25. kesäkuuta 1941 annetun käskyn mukaan 14. divisioonan tuli olla hyökkäysvalmis 27. kesäkuuta mennessä. Divisioonaa komensi eversti Erkki Raappana. Hän oli suoraan päämajan alainen. Divisioona suoritti tiedusteluretkiä rajan taakse ottaen selkoa neuvostojoukoista. 4. heinäkuuta suomalaisdivisioona ylitti rajan. Jalkaväkirykmentti 10, JR 52 ja JR 31 etenivät Repolaan 8. heinäkuuta mennessä. Suomalaisten joukkojen eteläisellä sivustalla hyökännyt vahvennettu pataljoona valtasi Lentieran seuraavana päivänä. Pohjoisella sivustalla eteni vahvennettu komppania. 14. divisioonaa vastassa oli JR 337 neuvostoliittolaisesta 54. divisioonasta.
Repolan valtauksen jälkeen 14. divisioona jumittui kahdeksi viikoksi taisteluihin Omeliasta. Tilanne raukesi saarrostushyökkäyksellä 24. heinäkuuta mennessä. Divisioona eteni jälleen nopeasti, kunnes Ontrosenvaarassa neuvostojoukkojen vahvistukset pysäyttivät hyökkääjät. Suomalaiset saivat läpimurron Ontrosenvaarassa 12. elokuuta. Tämän jälkeen divisioona lepäsi melkein kuukauden, ennen kuin aloitti uudelleen hyökkäyksensä 5. syyskuuta. Rukajärven kylän divisioona saavutti 11. syyskuuta. Tämän jälkeen divisioona jatkoi etenemistään, kunnes 17. syyskuuta se sai käskyn ryhmittyä puolustukseen saavuttamalleen tasalle. Rintama kulki Nuokkijärveltä Ontajokea myöten Ontajärvelle ja Seesjärvelle. Tällä tasalla rintama pysyi sodan loppuun asti.
Kainuu ja Uhtua-Kiestinki-offensiivi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kenraalimajuri Hjalmar Siilasvuon komentamaan Suomen III Armeijakuntaan kuului jatkosodan alla yksi divisioona, 3.D. Ennen hyökkäyksen alkua divisioona jakoi joukkonsa kahtia: Ryhmä J:n (JR53) ja Ryhmä F:n (pääosa 3.D:sta). Ryhmä J:n tavoitteena oli edetä Kiestingin kautta Vienanmerelle, Ryhmä F:n taas Uhtuan kautta. Alkuvaiheessa suomalaisia oli vastassa neuvostoliittolaisen 54. divisioonan pääosat.
1. heinäkuuta III Armeijakunta lähti liikkeelle, samalla hetkellä, kun Sallassa myös aloitettiin hyökkäys. Hyökkäys eteni hyvin, sillä vastassa oli vain rajavartiojoukkoja. Neljässä päivässä ryhmät etenivät noin 50 kilometriä. Teiden huonokuntoisuus koetteli huoltoa, paikoitellen tiet olivat vain hevospolkuja. Molemmat osapuolet kärsivät huonojen tieyhteyksien takia. 9. heinäkuuta Ryhmä F:n hyökkäys pysähtyi Vuonnisenjoen varustettuihin neuvostoasemiin. Asemat saarrettiin ja tuhottiin 14. heinäkuuta mennessä. Taistelu vei kuitenkin toiveet Uhtuan nopeasta valtaamisesta. Vuonnisenjoen jälkeen suomalaiset etenivät 10 kilometrin päähän Uhtuasta, jolloin hyökkäys pysähtyi sillä suunnalla ja Ryhmä F ryhmittyi puolustukseen. Ryhmä J:n lohkolla hyökkäys eteni paremmin, tosin neuvostojoukkojen koventaessa vastarintaansa lisävoimien ansiosta. 11. heinäkuuta ryhmän eteneminen pysähtyi Sohjananjoen hyvin varustettujen asemien eteen. Neuvostojoukoilla oli vastassa tasamäärä, JR 242. Ryhmä F:ää vastassa oli kaksi jalkaväkirykmenttiä.
Saksan Norjan armeijan esikunta huomasi suomalaisten nopean etenemisen Sohjanan suunnalla ja ne päättivät lähettää Sallassa epäonnistuneen SS-Divisioona Nordin sinne Ryhmä J:n käyttöön. SS-täydennysten turvin III Armeijakunta aloitti läpimurtohyökkäyksensä Sohjananjoen yli 31. heinäkuuta. 3. elokuuta mennessä läpimurto saatiin ja saksalais-suomalaiset joukot etenivät Sohjanaan ja Kiestinkiin 7. elokuuta. 14. elokuuta Ryhmä J nimettiin Divisioona J:ksi, jonka komentajaksi tuli eversti Väinö Palojärvi. Kiestingin valtaamisen jälkeen hyökkäys jatkui kohti Louhea. Neuvostojoukkojen 88. divisioona saapui JR 242:n avuksi ja divisioonan joukot saarsivat saksalais-suomalaiset joukot 20. elokuuta ns. Kiestingin mottiin. Saksalais-suomalaiset joukot pääsivät ulos motista 2. syyskuuta mennessä, mutta joutuivat jättämään osan raskaasta kalustostaan. Motin takia III Armeijakunta lopetti hyökkäyksensä 14 kilometrin päähän Kiestingin itäpuolelle syyskuun alussa 1941.
Marraskuussa Divisioona J lähti uudestaan hyökkäykseen ilman Päämajan tai Saksan johtajan Adolf Hitlerin lupaa. Alkumenestyksen jälkeen hyökkäys pysähtyi ja joukot vetäytyivät takaisin lähtöasemiinsa.
Salla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Operaatio Napakettu
Saksalaisten tavoitteena oli, että XXXVI Armeijakunta ensin saartaisi Sallan kirkonkylän puolustajat, etenisivät sen jälkeen vanhalle rajalle ja Kantalahteen. Armeijakuntaan kuuluivat 169. Divisioona ja 6. SS-vuoristodivisioona Nord. Kantalahti oli määrä saavuttaa kahdessa viikossa. Eteläisellä sivustalla oli suomalainen 6. divisioona. Neuvostojoukkoja oli rajan takana liki saman verran. Hyökkäys alkoi 1. heinäkuuta iltapäivällä. Saksalainen tykistö ja pommittajat tukivat hyökkäystä. Jo heti ilmeni, että hyökkäys kangerteli. 169. divisioona ei päässyt rajalinjaa pidemmälle ja SS-miehet juuttuivat avonaiselle rajalle, missä heihin tarttui pakokauhu ja he pakenivat. 169. divisioona vältti tämän ja jatkoi 3. heinäkuuta mennessä Korja-Salla-tielle. Neuvostojoukkojen vastarinta kasvoi päivien mittaan. Neuvostojoukot joutuivat vetäytymään, kun saksalaiset lähtivät saarrostamaan ja 8. heinäkuuta saksalaiset saapuivat Sallan kirkonkylälle. Samaan aikaan, kun saksalaiset yrittivät motittaa Sallan kirkonkylää, suomalaisdivisioona eteni syvälle neuvostojoukkojen selustaan Kuolajärvelle ja Alakurttiin asti. Saarrostus näin kaukaa yllätti puna-armeijalaiset ja näin nopeutti näiden vetäytymistä kirkonkylästä. 10. heinäkuuta mennessä saksalaisten tappiot olivat yhteensä 2 200 sotilasta kaatuneina ja haavoittuneina. 6. divisioonan tappiot jäivät 405:een. Neuvostojoukkojen vastarinta ja saksalaisten joukkojen sopimattomuus erämaihin aiheuttivat tappiot. Sallan kirkonkylän valtauksen jälkeen joukot jatkoivat kohti itää.
10. heinäkuuta saksalais-suomalaiset saapuivat Kairala-Mikkolan kapeikolle Kuolajärvelle, missä neuvostojoukoilla oli puolustusasemat. Suomalaiset epäonnistuivat saartoyrityksessään kärsien 400 miehen tappiot. Heinäkuun aikana saksalaiset hyökkäsivät kaksi kertaa, molemmat pysähtyivät kiivaaseen neuvostovastarintaan. Lopulta 20. elokuuta saksalais-suomalaiset joukot saivat läpimurron Kairalassa ja eteneminen jatkui.
Seuraava pysähdys joukoille tuli Tuntsajoella. 2. syyskuuta neuvostojoukkojen puolustus murtui ja saksalais-suomalaiset joukot etenivät vanhalle valtakunnan rajalle. Välittömästi rajan ylityksen jälkeen joukot törmäsivät vanhaan neuvostojoukkojen puolustusasemaan Voitajoella. Hyökkäys Voitajoki-linjan murtamiseksi alkoi 6. syyskuuta, mutta se ei edennyt. Vasta 13. syyskuuta neuvostojoukot perääntyivät. Pian Voitajoen asemien jälkeen saksalaissuomalaiset joukot tulivat Vermanjoen neuvostoasemien kohdalle. Asemat olivat olemassa jo talvisodan aikaan. Linjaa ei edes yritetty puhkaista, vaan hyökkäys lopetettiin 18. syyskuuta. Tilanne muuttui asemasodaksi. Saksalaisten keskimääräiset tappiot olivat 2 000 sotilasta/viikko.
Petsamo
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Operaatio Platinakettu
Aamuyöllä 22. kesäkuuta Saksan 2. ja 3. vuoristodivisioonan kärkijoukot odottivat sillalla pääsyä Suomen puolelle. Suomalainen rajavartiosto nosti rajapuomin ja laski saksalaiset maahan kello 02:30. Operaatio Renntieriä noudattaen 2. divisioona miehitti nikkelikaivoksen ja Liinahamarin alueen, 3. divisioona Jäämerentien varren etelämmässä. Tirolista, Steiermarkista ja Salzburgista kotoisin olevat joukot rakensivat Petsamojoen yli huoltoyhteydet Neuvostoliiton rajalle, siltoja ja parakkeja, ja paransivat teitä. Petsamon maastotiedustelun rajalle saksalaiset saivat tehtyä 24. kesäkuuta mennessä.[2][3]
Saksalaisten hyökkäysvalmisteluissa tapahtui kuitenkin virheitä. Etenemisreiteiksi valittiin epätarkkojen karttojen ansiosta teitä, joita ei todellisuudessa ollut olemassakaan. Myös panssarivaunuja käskettiin hyökkäämään puuttuvien tieyhteyksien suunnassa. Vaikka ongelmat tiedettiin, hyökkäys aloitettiin kohti Murmanskia 29. kesäkuuta 1941. Saksalaisten hyökkäyksen alla puna-armeijan puolustus murtui rajalla nopeasti ja hyökkäys eteni 3. heinäkuuta mennessä Litsajoelle. Matkaa oli kertynyt 25 kilometriä. Ongelmiksi olivat nyt muodostumassa heikot tiet ja maaston vaikeakulkuisuus. Rykmentin verran saksalaissotilaita siirrettiin selustaan teitä rakentamaan. Maaston lisäksi suurin este oli puna-armeijan sitkeä puolustus. Lisäksi meri- ja ilmaherruus oli neuvostojoukoilla. Kalastajasaarentoon jäi mottiin neuvostorykmentti, joka piti siellä pintansa sodan loppuun asti. Heinäkuun loppuun mennessä saksalaisjoukot olivat kärsineet 4 500 miehen kokonaistappiot.
30. heinäkuuta Yhdistyneen kuningaskunnan merivoimien lentotukialuksilta nousseet ilmavoimien torpedopommittajat tekivät iskun Liinahamarin satamaan. Sodan Yhdistynyt kuningaskunta julisti Suomelle vasta 6. joulukuuta 1941.
8. syyskuuta saksalaiset lähtivät jälleen hyökkäykseen, mutta eivät verisissä taisteluissa päässeet Litsajoen yli ja hyökkäys keskeytettiin 22. syyskuuta. Alkoi asemasota, mutta vielä suunniteltiin hyökkäyksen jatkamista keväällä.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Jari Leskinen, Antti Juutilainen: Jatkosodan pikkujättiläinen. WSOY, 2005. ISBN 951-0-28690-7
- Raunio Ari: "Sotatoimet, Suomen sotien 1939-45 kulku kartoin", Genimap, 2005, ISBN 951-593-914-3
- Earl F. Ziemke: Saksalaisten sotatoimet pohjolassa 1939-1945. Porvoo: WSOY, 1963.
- Marianne Junila: Kotirintaman aseveljeyttä. (Väitöskirja/Oulun yo.) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura SKS, 2000. ISBN 951-746-216-6 Elektra-aineisto, maksullinen (pdf) (viitattu 1.4.2008). (Arkistoitu – Internet Archive)
- Erno Paasilinna: Maailman kourissa. Helsinki: Otava, 1983. ISBN 951-1-07631-0