Ahlaisten taistelut

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Pohjansahan taistelu)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ahlaisten taistelut
Osa Suomen sisällissotaa
Päivämäärä:

21. helmikuuta – 13. huhtikuuta 1918

Paikka:

Ahlainen, Merikarvia

Lopputulos:

punaisten vetäytyminen

Osapuolet

valkoiset

punaiset

Komentajat

Ernst Linder
Paavo Talvela

Kustaa Salminen
Oskar Haimila
Gustav Geldman
H. J. Eloranta

Vahvuudet

n. 1 000

1 200–1 500

Tappiot

ainakin 19

ainakin 38

luvut sisältävät taisteluissa kaatuneet ja niiden jälkeen teloitetut

Ahlaisten taistelut käytiin Suomen sisällissodan aikana helmi–huhtikuussa 1918 Ahlaisissa ja Merikarvialla. Ne muodostivat Satakunnan rintaman Pohjanlahden rannikolta Noormarkun Harjankaalle ulottuneen rannikkolohkon läntisimmän siiven. Punaisten tarkoituksena oli edetä Ahlaisten kautta Merikarvialle ja sieltä edelleen kohti valkoisten vahvinta tukialuetta Etelä-Pohjanmaata. Ahlaisten ohella taisteluja käytiin helmikuussa myös Merikarvian kunnan eteläosissa, jonka jälkeen ne keskittyivät Ahlaisten kirkonkylän tuntumaan.

Punaiset hyökkäsivät Ahlaisiin kolmelta eri suunnalta; Porin edustan saarista rannikolle, kirkonkylän eteläpuolelta sekä idästä Noormarkun suunnasta Lampin kylään. Rintamalinja kuitenkin pysähtyi jo helmikuun lopussa Ahlaisten eteläpuolelle, eivätkä punaiset onnistuneet lukuisista yrityksistään huolimatta tekemään läpimurtoa. Myös saaristossa käytiin yhteenottoja, jotka olivat sissisodan tyylisiä iskuja pieniä saaria miehittäneitä vihollisia vastaan.[1]

Taustaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleinen tilanne

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muun Suomen tavoin myös Ahlaisissa vallitsi syksystä 1917 lähtien ankara elintarvikepula, joka oli johtanut jopa suoranaiseen nälänhätään. Vaikka kunnallisen elintarvikelautakunnan ja kauppiaiden varastot olivat tyhjät, paikalliset viljelijät toimittivat silti elintarvikkeita mustan pörssin kauppaan. Marraskuussa eri kyliin perustettiin viisi työväen järjestyskaartia ja samaan aikaan muodostettiin myös suojeluskunta, johon liittyi 20 jäsentä. Lisäksi seudulla majaili venäläisiä sotilaita, joiden kanssa työväen järjestyskaarti ei kuitenkaan ollut tekemisissä. Kolme päivää kestänyt yleislakko käynnistyi Ahlaisissa vasta 17. marraskuuta eli kolme päivää valtakunnallisen lakon alkua myöhemmin. Paikallinen työväenyhdistys nimitti lakkoa varten vallankumouskomitean, jonka johtajaksi valittiin Salu Koivumäki. Vallankumouskomitea suoritti elintarvike- ja asetakavarikoita, jotka kuitenkin sujuivat rauhallisesti.[2]

Vuodenvaihteessa ruokapula paheni entisestään niin, että tammikuun lopussa Ahlaisten elintarvikelautakunta joutui lähettämään SOK:lle sähkeen, jossa se pyysi hätäapua toivottamaksi luonnehdittuun tilanteeseen. Tilannetta kiristi myös kuntaa vaivannut paha työttömyys, ja lisäksi Ahlaisten suurin yksityinen työnantaja A. Ahlström Oy maksoi niin huonoja palkkoja, etteivät työntekijät tulleet sillä toimeen. Kun kunnallislautakunnan varat loppuivat, eikä hätäaputöissä olleille miehille pysytty maksamaan palkkoja, kunta joutui yhteenottojen välttämiseksi ottamaan lainaa Larsgårdin kartanon isännältä Axel Nordqvistilta. Tammikuun aikana syntyneitä levottomuuksia pyrki rauhoittelemaan entinen kansanedustaja Oskari Leivo.[2]

Merikarvialla oli vauras 8 500 asukkaan maalaispitäjä, jossa runsaan sahateollisuuden myötä oli myös aktiivinen työväenliike. Lisäksi pitäjässä oli paljon kalastajia, joiden tulotaso oli keskimääräistä korkeampi. He pystyttelivät kuitenkin suurimmaksi osaksi puolueettomina ja erossa sodasta.[3] Kesän 1917 aikana Merikarvialla perustettiin työväen järjestyskaarteja, ja myös paikallinen suojeluskunta järjestäytyi syyskuun alussa. Suojeluskuntaa perustamassa olleen Akseli Hakosalon mukaan siihen liittyi 17 jäsentä. Joulukuussa Merikarvian suojeluskuntalaiset saivat aseita Saksasta tuleelta S/S Equity-alukselta, joka purki osan lastiaan Revelin saaren lähistöllä. Aluksen mukana saapui myös 21 jääkäriä, jotka jatkoivat Merikarvialta eri puolille Suomea.[4]

Taisteluja edeltävät tapahtumat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sisällissodan alettua Ahlaisissa perustettiin punakaarti 28. tammikuuta. Sen päälliköksi valittiin yleislakon aikaisen vallankumomouskomitean puheenjohtaja Salu Koivumäki. Kolme päivää myöhemmin Ahlaisiin saapui tieto kapinan käynnistymisestä myös Porissa, jonka jälkeen punakaarti aloitti elintarvikkeiden jakelun ja takavarikoi tilallisilta siemenviljan sekä eläinten rehuksi tarkoitetun viljan. Takavarikointi herätti vastarintaa, mutta sujui kuitenkin ilman välikohtauksia. Suurlakon aikana takavarikoidut aseet olivat kuitenkin sosialidemokraattisen kunnallisjärjestön hallussa, eikä niitä annettu punakaartin käyttöön.[5]

Helmikuun alkupäivinä Ahlaisten rannikolle saapui vartiointitehtäviin määrättyjä Reposaaren punakaartilaisia, joihin seuraavalla viikolla liittyi myös paikallinen Kellahden punakaarti. Ahlaisten parikymmentä suojeluskuntaista olivat jo joulun aikoihin siirtyneet Kankaanpäähän, jonne Satakunnan valkoiset perustivat päämajansa. Kapinan puhkeamisen jälkeen Ahlaisista lähti vielä muutamia talollisia, mutta suurin osa jäi paikoilleen odottaamaan tilanteen kehittymistä. 13. helmikuuta Ahlaisten kirkonkylään ilmestyi yllättäen joukko suojeluskuntalaisia, jotka vangitsivat Salu Koivumäen ja toimittivat hänet Vaasan vankileirille. Muut punaiset pakenivat Poriin tai Reposaareen, mutta tilanne säilyi muutoin rauhallisena vielä viikon ajan punaisten käynnistämään hyökkäykseen saakka.[5]

Merikarvian saaristoa oli vartioinut venäläisiä merisotilaita, jotka kuitenkin poistuivat jo vuodenvaihteessa. Suojeluskuntalaisten aloittaessa venäläisten varuskuntien valtaamisen Etelä-Pohjanmaalla 28. tammikuuta lähtivät myös Merikarvian suojeluskuntalaiset liikkeelle ja valtasivat kolme venäläisten pientä kasarmia Kristiinankaupunkiin kuuluvissa Siipyyn ja Fladan kylissä. Venäläiset antautuivat ilman vastarintaa ja suojeluskuntalaiset saivat haltuunsa noin 180 kivääriä. 30. tammikuuta Merikarvian suojeluskunta valtasi vielä Tuorilan kylässä olleen puhelinkeskuksen, jota miehitti neljä venäläissotilasta. Tämän jälkeen Porin ja Merikarvian suojeluskuntalaisia oli mukana myös seuraavana päivänä tapahtuneessa Kristiinankaupungin taistelussa. Saamiensa aseiden avulla suojeluskunta piti valtaa Merikarvialla, kunnes Kristiinankaupungin lentävän pataljoonan 2. komppania saapui Etelä-Pohjanmaalta 16. helmikuuta. Sen esikuntapäällikkönä toimi Johannes Wolontis ja rintamapäällikkönä jääkärivänrikki Max Lindblom. Esikunnan lisäksi Merikarvialle perustettiin taisteluiden ajaksi myös kenttäsairaala, josta vaikeimmin haavoittuneet kuljetettiin Kristiinankaupunkiin.[4][6]

Joukot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkoisten puolella Ahlaisissa taisteli aluksi Kristiinankaupungin ympäristöstä koottuja suojeluskuntalaisia, ja myöhemmin maaliskuun aikana valkoisen armeijan Satakunnan ryhmään kuuluneita osastoja, kuten Pohjois-Pohjanmaan I ja II pataljoonat sekä Porin I ja II pataljoonat. Satakuntalaisten ja pohjalaisten lisäksi taisteluihin osallistui myös Varsinais-Suomen suojeluskuntalaisista koottu Turun komppania.[7]

Punaiset kokosivat Ahlaisiin joukkoja lähinnä Porin seudulta ja muualta Satakunnasta, mutta helmikuun taisteluihin osallistui myös neljä Helsingin punakaartin pataljoonaa. Lisäksi maaliskuun alun hyökkäykseessä oli mukana pieni määrä vapaaehtoisia venäläisiä sotilaita.[8]

Sotatoimet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Punaisten ensimmäinen hyökkäys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Punaisten sodanjohdon määräysten mukaisesti myös Satakunnassa oli ryhdyttävä yleishyökkäykseen 20. helmikuuta. Hyökkäyksen piti tapahtua kolmessa suunnassa; rannikoa pitkin valkoisten tukialueelle Merikarvialle, Laviasta kohti valkoisten Satakunnan rintaman päämajaa Kankaanpäätä sekä Hämeenkyröstä toiselle valkoisten tukialueelle Ikaalisiin.[9] Rannikkolohkolla alkuperäisenä suunnitelmana oli hyökätä 20. helmikuuta kahdella osastolla, joista toisen piti edetä maanteitse Noormarkusta Ahlaisten kirkonkylään ja sieltä edelleen kohti Merikarviaa. Toinen osaston tarkoituksena oli edetä Porin Reposaaresta jäätä pitkin Ahlaisten rannikolle ja sieltä Merikarvian eteläosaan katkaisemaan valkoisten perääntymistie. Operaation johdossa oli Helsingin punakaartin II rykmentin I pataljoonan päällikkö Oskar Haimila. Hyökkäys kuitenkin viivästyi päivällä, kun Tampereelta luvatut aseet eivät saapuneet ajoissa.[8]

Lopulta 21. helmikuuta Noormarkusta lähti liikkeelle kahden paikallisen komppanian lisäksi kaksi Helsingin punakaartin komppaniaa, jotka ottivat haltuunsa Ahlaisten kirkonkylän sekä pohjoisempana sijaitsevan Pirttijärven kylän. Reposaaren punakaartin I komppania sekä Ahlaisten ja Köörtilän punakaartit nousivat maihin Sandössä, missä ne seuraavana päivänä suuntasivat pohjoiseen kohti Merikarvian Haminaholmaa ja Pohjansahaa. Haminaholmassa syntyi lyhyt taistelu, jonka jälkeen valkoiset vetäytyivät pelätessään Pirttijärven suunnalta uhannutta saarrostusta. Haminaholmaan ja Pohjansahalle saapui vielä kaksi Helsingin punakaartin komppaniaa, niin että lopulta paikalla oli noin 200 miestä. Punaiset eivät kuitenkaan jatkaneet enää Merikarvian kirkonkylän suuntaan kuultuaan valkoisten saamista vahvistuksista.[8]

Valkoisten vastahyökkäys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

23. helmikuuta valkoiset miehittivät Merikarvian ja Ahlaisten kirkonkylien puolivälissä sijaitsevan Lammelan kylän. Samalla he perustivat Vaasaan johtavalle maantielle vartiopisteen Lankosken sillalle estääkseen punaisten etenemisyritykset pohjoisen suuntaan. Punaiset eivät kuitenkaan koskaan päässeet Lankoskelle saakka. Lisäjoukkoja saaneet valkoiset aloittivat vastahyökkäyksensä 25. helmikuuta. Sen varsinaisena tarkoituksena oli vallata Pori ja toimittaa sen jälkeen aseita saarroksissa olleille Vakka-Suomen suojeluskuntalaisille Uuteenkaupunkiin. Punaiset kuitenkin tiesivät suunnitelmasta puhelinkuuntelunsa ansiosta ja pysäyttivät valkoisten etenemisen jo Pohjansahassa. Valkoiset hyökkäsivät jääkärivänrikki Max Lindblomin johdolla kolmelta suunnalta, mutta hyvissä asemissa olleet punaiset onnistuivat torjumaan iskun. Kumpikin osapuoli menetti iltaan asti jatkuneessa yhteenotossa ainakin kahdeksan kaatunutta.[4][8]

Pirttijärvellä käynnistyi samaan aikaan toinen taistelu, joka lopulta kääntyi punaisten tappioksi valkoisten saatua illalla vahvistukseksi 80 miehen osaston. Punaiset olivat menettäneet kaatuneina jo toistakymmentä miestä, kun päällikkönä toiminut Oskar Haimila antoi perääntymiskäskyn, ja veti joukkonsa takaisin Noormarkkuun saakka. Saatuaan tiedon Pirttijärven tapahtumista punaiset jättivät asemansa yön aikana myös Pohjansahalla ja Haminaholmassa, josta he vetäytyivät kirkonkylän kautta Porin edustan saarille. Samalla myös Ahlaisten punakaarti päätti jättää kirkonkylän ja vetäytyä muiden mukana. Haimila puolestaan vangittiin 28. helmikuuta ja asetettiin syytteeseen perääntymiskäskyn antamisesta sekä taistelun aikana tapahtuneesta juopottelusta.[8][10]

Pohjansahan ja Pirttijärven yhteenottojen jälkeen punaiset eivät enää yrittäneet hyökätä Merikarvialle, eikä kunnan alueella nähty uusia taisteluja. Valkoisten ryhmitettyä joukkonsa uudelleen rintama muodostettiin Sandöstä Fiskön, Giselön ja Eteläjoen Sahakosken kautta Lamppiin ulottuvalle linjalle.[10] Samalla valkoiset luopuivat suunnittelemastaan Porin valtauksesta, kun Vakka-Suomen suojeluskuntalaiset olivat vetäytyneet Ahvenanmaalle. Satakunnan rintaman itäisellä lohkolla suunniteltiin nyt Tampereen valtausta, eikä rannikolle haluttu sitoa liikaa miehiä. Tämän vuoksi Ahlaisten suunnalla olleet joukot saivat jatkossa toimia suhteellisen itsenäisesti.[9]

Punaisten toinen hyökkäys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Punaisten toinen hyökkäys käynnistyi 1. maaliskuuta. Helsinkiin palanneiden punakaartin osastojen tilalle lähetettiin Porista pieni joukko vapaaehtoisia venäläisiä sotilaita, joilla oli aseistuksenaan myös kuusi kenttätykkiä. Piiriesikuntaan kuuluneen toimittaja Frans Koskisen laatiman suunnitelman mukaan Noormarkusta hyökättäisiin nyt kahdella osastolla Pomarkkuun ja samanaikaisesti yhdellä osastolla Ahlaisten kautta Merikarvialle. Suunnitelmaan kuului myös, että Pomarkun valtauksen jälkeen lähetetään osasto Lampin kylässä olleiden valkoisten selustaan. Ahlaisten suuntaan hyökännyt osasto koostui Euran, Eurajoen ja Kokemäen punakaarteista sekä venäläisestä tykkipatterista.[8] Ahlaisten rintamapäällikön tehtävästä erotetun Oskar Haimilan tilalle oli 28. helmikuuta nimitetty virolainen Venäjän armeijan merisotilas Gustav Geldman.[11]

Ahlaisiin suunnannut 600 miehen osasto lähti liikkeelle kello 7 aamulla. Eteneminen kuitenkin pysähtyi, kun se joutui Lampin sahan luona valkoisten konekiväärien ristituleen. Iltaan asti jatkuneen taistelun aikana punaisilta kaatui viisi miestä, joiden joukossa oli muun muassa helsinkiläinen komppanianpäällikkö Leander Särkkä. Lopulta Geldman päätti komentaa miehensä takaisin Noormarkkuun, eikä myöskään Pomarkkuun tehty hyökkäys onnistunut. Seuraavat puolitoista viikkoa Ahlaisten suunnalla nähtiin lähinnä tiedustelupartioiden välisiä pieniä kahakoita. Ainoa suurempi yhteenotto käytiin 6. maaliskuuta, jolloin valkoiset hyökkäsivät Porin edustalla sijaitseville Anttooran, Pastuskerin ja Lampaluodon saarille yli yhdeksän kilometrin levyisellä rintamalla. Paikallisten lisäksi Lampaluotoa oli puolustamassa Ahlaisten ja Rauman punakaartilaisia sekä Antooraa ja Pastuskeria Reposaaren punakaartin I komppania.[8]

Punaisten viimeiset hyökkäykset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvanveistäjä Ville Vallgrenin suunnittelema valkoisten muistomerkki Merikarvialla.

Punaisten läntisen rintaman komentajaksi tuli 6. maaliskuuta helsinkiläinen maalari Kustaa Salminen, joka oli saanut uuden hyökkäyskäskyn Tampereen esikuntapäälliköltä Hugo Salmelalta. Hän keskitti Anttooran ja Noormarkun väliselle 25 kilometrin linjalle noin 1 700 miestä, joista noin 600–700 oli Porin edustan saarilla ja Ahlaisten saaristossa, noin 500 mantereella Ahlaisten kirkonkylän eteläpuolella ja loput sisämaassa. Rintamapäällikkönä toimi nyt H. J. Eloranta. Hyökkäys käynnistyi 9. maaliskuuta, jolloin punaiset miehittivät Ahlaisten edustalla olevia pikkusaaria ja yrittivät Lampaluodosta ampuneen 3 tuuman tykin tukemana myös maihinnousua useassa eri paikassa. Ensimmäinen yritys tehtiin Sandön kohdalla, mutta jääkäriluutnantti Karl Soveliuksen johtamat valkoiset torjuivat hyökkäyksen. Tämän jälkeen punaiset kiersivät Fiskön, Giselön ja Ämttöön rannoilla, mutta eivät onnistuneet tekemään läpimurtoa, jollaista yritettiin myös Porin maalaiskunnan alueella Kellahdessa ja Lyttylässä.[10][12][13]

Kun Pohjois-Pohjanmaan suojeluskuntalaiset saivat 13. maaliskuuta käskyn siirtyä Hämeen rintamalle Tampereen valtausta varten, jäi Ahlaisiin enää 500 valkoista. Heistä noin 300 oli rannikolla Sandössä ja parisataa kirkonkylässä sekä Lampissa. Sandön joukkoja komensi Karl Sovelius, kirkonkylän joukkoja Paavo Talvela ja Lampin joukkoja entinen Venäjän armeijan luutnantti Severi Kanerva.[12][14] Punaiset yritettiin saada vetäytymään puolustusasemiin tekemällä iskut Anttooran ja Pastuskerin saariin. Jääkäriyliluutnantti Gunnar von Hertzen johti Pastuskeriin hyökännyttä hiihto-osastoa, joka onnistui yllättämään punaisten huonosti vartioidun majapaikan.[12][10] Lopulta valkoiset lyötiin takaisin ja yhteenotossa kaatui hänen lääkärinä toiminut veljensä Karl von Hertzen.[9]

Seuraavana päivänä punaiset hyökkäsivät Ahlaisten kirkonkylään ja Lamppiin yhteensä 900 miehen voimin. Kirkonkylässä kranaatit viuhuivat tuntikausia talojen yli aiheuttamatta kuitenkaan vahinkoja. Yksi ammus osui kirkkoon, mutta jäi suutariksi ja päätyi räjähtämättä kattopurujen sekaan. Läpimurto oli lähellä onnistua kirkonkylän tuntumassa Navettoviikissä, mutta Paavo Talvelan johdolla tehty vastaisku pysäytti lopulta punaisten etenemisen ja hyökkäys päättyi pimeän tullen. Lampissa oli tuolloin vain 40 valkoista, joiden kiertäminen olisi onnistunut punaisilta helposti.[10][12] He eivät kuitenkaan olleet tietoisia vihollisen todellisesta vahvuudesta ja valkoiset ehtivät lähettää paikalle jääkärivänrikki Aarne Peltosen komentaman Turun komppanian, joka oli aikaisemmin osallistunut Pomarkun taisteluihin. Taistelut Lampissa jatkuivat 16. maaliskuuta saakka, kunnes punaiset perääntyivät Noormarkkuun.[15] Tämän jälkeen tilanne Ahlaisten rintamalla muuttui asemasodaksi, jonka aikana tapahtui vain joitakin tiedustelupartioiden välisiä kahakoita. Molemmat osapuolet ampuivat myös tykistötulta toistensa asemiin. 23. maaliskuuta punaiset suunnittelivat vielä yhtä hyökkäystä Lampaluodosta käsin, mutta kelirikon vuoksi sitä oli enää mahdotonta toteuttaa. Jäätilanteen johdosta punaisten oli myös pakko aloittaa joukkojensa evakuointi Ahlaisten saaristosta Porin edustan suurempiin saariin.[16]

Merikarvialla järjestettiin 13.–15. maaliskuuta Vaasan senaatin kuukautta aikaisemmin antaman asevelvollisuusasetuksen mukaiset kutsunnat. Niihin osallistui ainoastaan vajaa puolet asevelvollisista, kun suurin osa ei halunnut liittyä valkoiseen armeijaan.[1] 24. maaliskuuta Pietarista paennut Yhdysvaltain suurlähetystön henkilökunta ylitti rintamalinjan Lampaluodossa Kustaa Salmisen luvalla, ja jatkoi matkaansa Tornion kautta Ruotsiin.[16] Ranskan, Ison-Britannian ja Tanskan suurlähetystöjen henkilökunta ylitti rintamalinjan maaliskuun aikana Lampissa.[15]

Taistelujen loppuvaiheet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

30. maaliskuuta valkoiset hyökkäsivät Noormarkkuun ja Harjakankaalle tarkoituksenaan sitoa punaisten joukkoja rannikkolohkolle, jottei niitä pystyttäisi lähettämään apuvoimiksi Tampereen valtaukseen liittyviin taisteluihin Karkkuun. Luutnantti Severi Kanervan johtama komppania iski yöllä Ahlaisten kirkonkylän eteläpuolella Kellahdessa olleita neljää punakaartin komppaniaa vastaan. Tämän hyökkäyksen tarkoituksena oli estää punaisia lähettämästä lisävoimia Noormarkkuun, jonne Paavo Talvelan johtama varsinainen hyökkäys alkoi aamulla. Ahlaisissa ollut Talvelan osasto eteni Noormarkkuun Poikeljärven kylän kautta, jossa oli Noormarkun läntisin puolustusasema. Valkoiset palasivat Ahlaisiin iltapäivän kestäneen taistelun jälkeen.[17]

Sotatilanteen muututtua tappiolliseksi punaisten pääesikunnassa laadittiin jo 31. maaliskuuta suunnitelma joukkojen vetämisestä rannikolta osaksi Tampereen puolustusta Karkun ja Lempäälän rintamille. Tuolloin uskottiin vielä olevan mahdollista murtaa Tampereen piiritys, mutta kaupungin menettämisen jälkeen Porin seudun joukot määrättiin lopulta 13. huhtikuuta vetäytymään kohti Itä-Suomea.[18] Viimeiset punaiset poistuivat Kellahdelta samana päivänä, jonka jälkeen Ahlaisten taistelut olivat ohitse. Valkoiset saivat Porin haltuunsa vielä samana päivänä ilman taisteluita. Ainoa vakava yhteenotto oli Ahlaisista perääntyviä punaisia vastaan Porin maalaiskunnassa käyty Ruosniemen taistelu. Seudulla olleet punakaartilaiset vetäytyivät lopulta Lahteen, jossa he huhtikuun lopussa jäivät saksalaisten vangeiksi.[14]

Terrori

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Punaisten muistomerkki Merikarvialla.

Sotatapahtumien aikainen terrori vaati Merikarvialla ja Ahlaisissa ainakin kymmenkunta uhria. Tunnetuimmat tapaukset ovat 17. helmikuuta Lankoskella sattunut tapaus, jolloin viisi valkoista surmasi työmies Frans Viktor Klasson Österlundin hänen torpallaan Viisarinmäessä. Punaiset puolestaan surmasivat 22. helmikuuta Pirttijärvellä kolme maanviljelijää.[4] Lisäksi punaiset teloittivat kaksi omaa miestään Reposaaressa 13. maaliskuuta kurinpidollisista syistä. Merikarvialla ammuttiin myös ainakin viisi punaista taistelujen ulkopuolella.[19]

Punaisiksi epäiltyjen kuulustelut aloitettiin välittömästi punakaartin perääntymisen jälkeen. Aluksi vangittiin noin 30 henkeä, jotka kuljetettiin vankileirille Merikarvialle. He pääsivät palaamaan koteihinsa, kun rintama oli siirtynyt Tampereen ympäristöstä kauemmaksi. Järjetyksenpidosta vastasi Ahlaisten suojeluskunta, jonka päälliköksi nimitettiin Kalle Lindholm. Jälkiselvittelyjen aikana Ahlaisissa teloitettiin kirkkoherra Frans Artur Fröbergin merkintöjen mukaan kahdeksan punaista, mutta SDP:n laatima terroritilasto mainitsee 21 teloitettua. Punaiset surmasivat taistelujen aikana kolme paikallista maanviljelijää. Ahlaisten punakaartilaisten sijasta vastuussa olivat kuitenkin helsinkiläiset. Ahlaisten punakaartiin kuului kaikkiaan 240 miestä, joista 72 kuoli myöhemmin vankileireillä.[14] Merikarvialla teloitettiin jälkiselvittelyjen aikana ainakin kaksi punaista.[19]

Muistomerkit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Merikarvialla paljastettiin Ville Vallgrenin suunnittelema valkoisten muistomerkki huhtikuussa 1919. Taisteluissa kaatuneiden merikarvialaisten nimien lisäksi siihen on kaiverrettu kolmen punaisten surmaaman talollisen nimet.[3] Myös heidän surmapaikallaan Pirttijärvellä on muistomerkki.[20] Huhtikuussa 2015 paljastettiin Turun komppanian Lampin taistelun muistolaatta, joka sijaitsee Lampin Isoahteentiellä.[15]

25. helmikuuta Pirttijärvellä kaatuneet punaiset haudattiin aluksi papin siunaamana läheiselle Kortesnevan suolle. Hauta-alueella oli puinen ristin ja se oli ympäröity puuaidalla. Merikarvian kirkkomaalle pystytettiin punaisten muistomerkki vuonna 1946, jolloin myös Kortesnevalle haudatut vainajat siirrettiin yhteiseen joukkohautaan.[20] Lisäksi Mankanevan suolla on hautapaikka, jossa on mahdollisesti myös teloitettu punaisia. Paikalla on punainen graniittipaasi, johon on kaiverrettu vuosiluku 1918.[21] Ahlaisten kirkkomaalla on vuonna 1942 paljastettu punaisten muistomerkki ja toverihauta, jonne siirrettiin aikaisemmin kahdessa eri paikassa haudattuna olleita vainajia.[22]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b Haukoranta, Seppo: Merikarvian vuoden 1918 tapahtumat 18.5.2017. Merikarvia-seura. Viitattu 24.2.2018.
  2. ↑ a b Heino 1979, s. 641–645
  3. ↑ a b Dyer, Kristiina: Yllättävä arvio: Sisällissodan aikana syntyneet haavat eivät vieläkään ole kunnolla arpeutuneet Merikarvialla 3.4.2017. Merikarvia-lehti. Arkistoitu 9.8.2018. Viitattu 24.2.2018.
  4. ↑ a b c d Haukoranta, Seppo: Kapinan aikaan Merikarvialla : kuvin ja kertomuksin. Helsinki: tekijä, 2012.
  5. ↑ a b Heino 1979, s. 645–647.
  6. ↑ Hakosalo, Lauri: Akseli Hakosalo: Merikarvian suojeluvartio 22.6.2016. Merikarvia-seura. Viitattu 24.2.2018.
  7. ↑ Sisällissodan taistelupaikkakortisto (PDF) Arkistojen portti. 23.12.2013. Kansallisarkisto. Viitattu 24.2.2018.
  8. ↑ a b c d e f g Lappalainen 1981b, s. 43–46.
  9. ↑ a b c Roselius, Aapo: Amatöörien sota : rintamataisteluiden henkilötappiot Suomen sisällissodassa 1918, s. 64–66. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia, 2006. ISBN 978-952-53549-2-8
  10. ↑ a b c d e Heino 1979, s. 647–648.
  11. ↑ Lappalainen 1981a, s. 277.
  12. ↑ a b c d Lappalainen 1981b, s. 51–53.
  13. ↑ Lappalainen 1981b, s. 311.
  14. ↑ a b c Heino 1979, s. 648–651.
  15. ↑ a b c Fossi, Jouko: Turun komppanian Lampin taistelun muistolaatta paljastettiin 11.4.2015. Turun reservinupseerit ry. Viitattu 24.2.2018.
  16. ↑ a b Lappalainen 1981b, s. 153.
  17. ↑ Lappalainen 1981b, s. 154–155.
  18. ↑ Lappalainen 1981b, s. 170–174.
  19. ↑ a b Vuosina 1914–22 sotaoloissa surmansa saaneiden nimitiedosto Suomen sotasurmat 1914–1922. 5.3.2002. Valtioneuvoston kanslia. Arkistoitu 2.10.2016. Viitattu 24.2.2018.
  20. ↑ a b Roslund, Johanna: Pirttijärvi – Merikarvia Satakunnan tiestö 100 vuotta sitten. 2017. Satakuntaliitto. Viitattu 24.2.2018.
  21. ↑ Merikarvian Mankanevan hauta- ja mahdollinen teloituspaikka Punaisten muistomerkit. 3.9.2017. Työväenmuseo Werstas. Viitattu 24.2.2018.
  22. ↑ Punaisten muistomerkki : Ahlainen Punaisten muistomerkit. 3.9.2017. Työväenmuseo Werstas. Viitattu 24.2.2018.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Ahlaisten_taistelut&oldid=22458509”