Pientaloliike

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Pientalo Portlandissa

Pientaloliike[1] (engl. small-house movement) on Yhdysvalloista liikkeelle lähtenyt arkkitehtuurin suunta ja kansalaisliike, joka pyrkii edistämään asumista pienemmissä omakotitaloissa.[2]

Tavoite ja sen perustelut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kehittyneissä maissa perheiden koko on pienenemässä, mutta joissakin maissa omakotitalojen koko on kasvanut viime vuosikymmeninä huimasti, esimerkiksi Yhdysvalloissa keskimääräinen pinta-ala on kasvanut 165 m²:stä (1978) 230 m²:iin (2007).[2] Syitä on vaurastuminen ja arvostusten muuttuminen.[2] Ylisuuret talot ovat kuitenkin kalliita rakentaa ja niiden lämmitys, ylläpito ja korjaus on kallista. Pienet talot paitsi edustavat pienempää kokoa, myös korostavat suunnittelun merkitystä[3]. Niissä käytetään ratkaisuja, joista on hyötyä usealla tavalla, ja niissä on käytössä tilaa säästävät laitteet ja kodinkoneet.[2]

Sarah Susankan katsotaan panneen liikkeen alkuun, kun hän julkaisi teoksen The Not So Big House 1997.[2] Idean pohjalta syntyi yhdysvaltalainen järjestö Small House Society, joka pyrkii edistämään pienempien omakotitalojen rakentamista. Sen perustajia olivat Jay Shafer, Shay Salomon, Nigel Valdez ja Gregory Paul Johnson.[4]

Ajatuksen leviäminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pientaloliike on levinnyt muihinkin maihin. Japanissa, jossa tila on kallista, Takaharu Tezuka on rakentanut Tokioon Taivasta tavoittelevan talon, neljälle hengelle tarkoitetun 42.5 m²:n talon. Barcelona Eva Prats ja Ricardo Flores esittelivät 120 m²:n Matkalaukkutalon. Englannissa Abito on suunnitellut Manchesteriin älykkäitäselvennä 33 m²:n kerrostalohuoneistoja. Yhdysvalloissa tuhoa aiheuttaneen hurrikaani Katrinan jälkeen Marianne Cusato kehitti trailerien vaihtoehdoksi Katrina-mökit joiden koko alkaa alle 30 m²:stä. Micro Compact Home (M-CH) on brittiläisen arkkitehdin Richard Hortonin ja Münchenin teknillisen korkeakoulun suunnittelema korkealuokkainen kuutio[2] 1–2 hengelle, ja siinä on riittävästi tilaa nukkumiselle, työnteolle, ruokailulle, ruoanlaitolle ja peseytymiselle.[5]

Puolesta ja vastaan

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pienen talon etuna on taloudellinen hyöty. Niiden ansiosta ihmisten elintavat muuttuvat, ja ne viehättävät ihmisiä, jotka haluavat elää yksinkertaisemmin ja vaatimattomammin ja haluavat pienentää ekologista jalanjälkeään.[2] Tyypillinen pientaloliikkeen talon koko harvoin ylittää 45 m2.[6] Pienissä taloissa asuvat ihmiset viettävät aikaansa enemmän ulkona ja tuntevat elävänsä terveellisemmin.

Pientä taloa kakkoskodikseen etsivien pyrkimykset voivat johtaa maankäytön tuhlaukseen.[6] Pienen talon rakentamista suunnitteleva voi myös törmätä "syrjintään", kun rakentamismääräykset edellyttävät talolta tiettyä vähimmäiskokoa. Jopa naapurit voivat karsastaa pieniä taloja, koska pelkäävät oman talonsa arvon alenemista.[7]

Maailmanlaajuinen talouskriisi on saanut ihmiset kiinnostumaan pientaloliikkeestä, joka tarjoaa edullisempia ja ekologisesti kestävämpiä asumismuotoja.[8]

  1. Liisa Vihmanen: Onko omakotitalon pakko olla suuri? Kuningaskuluttaja, Yle. 12.2.2015. Viitattu 21.1.2021.
  2. a b c d e f g Carmela Ferraro: Small but perfectly formed Financial Times. 21.2.2009.
  3. Al Heavens: Smaller Could Be the Answer to a Lot of Issues. 14.6.2007. Realty Times. Arkistoitu 22.3.2009. Viitattu 7.3.2009.
  4. Small House Society resourcesforlife.com. Arkistoitu 8.12.2016. Viitattu 12.4.2009. (englanniksi)
  5. Lloyd Alter: Home Delivery: The Micro Compact Home Comes To America Treehugger. 10.7.2008. Arkistoitu 5.3.2009. Viitattu 7.3.2009.
  6. a b Bethany Lyttle: Think Small New York Times. 16.2.2007.
  7. Carol Lloyd: Small houses challenge our notions of need as well as minimum-size standards SFGate. 27.4.2009.
  8. Very little house on the prairie The Economist. 19.2.2009. Viitattu 7.3.2009.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]