Paavius uudella ajalla

Paaviuden historia
Galileo Galilei tuomitaan inkvisitiossa. Tapaus oli osa paaviuden ja modernisoituvan maailman sekä tieteen välistä yhteentörmäystä, joka leimasi suuresti uuden ajan paaviutta.
Kysymys ensimmäisestä paavista
Varhaiskirkko ja myöhäisantiikki	(n. 30 – 600 )
Keskiaika	(600 – 1400)
Uusi aika	(1400 – )
1800-luvulta nykypäivään	(1800 – )

Paavius uudella ajalla käsittää paaviuden historian 1400-luvulta nykypäivään. Uuden ajan paaviuden aikana tapahtui useita paaviuden historian ja myös katolisen kirkon historian kannalta merkittäviä tapahtumia, kuten esimerkiksi uskonpuhdistus, jossa syntyivät protestanttiset kirkot.

Uuden ajan paaviuteen kuuluu myös esimerkiksi tieteen ja yhteiskunnan kehittymisestä aiheutunut konflikti paaviuden ja modernisoituvan maailman sekä tieteen kanssa. Uudella ajalla paavius myös kehittyi varsinkin 1800-luvun paaviuden aikana maallisesta ruhtinaspiispuudesta hengellisemmäksi instituutioksi.

Paavinvalta uuden ajan alussa

Uudelle ajalle tultaessa paavius oli jo instituutiona yli tuhatvuotias, mutta vasta myöhäiskeskiajalla paavin valta oli kivunnut huippuunsa. Aivan 600-luvun alussa hallinneen paavin Gregorius Suuren voidaan katsoa siirtäneen läntisen kristillisyyden uudelle ajalle, ja hänen paavinkautensa jälkeen paavius oli instituutiona voimistunut huomattavasti sekä maallisen että hengellisen vallan osalta. Lisääntynyt valta oli keskiajalla johtanut siihen, että paavit alkoivat entistä kiihkeämmin vaatia suurta vaikutusvaltaa useilla elämän osa-alueilla. Paavi Gregorius VII esimerkiksi laati itselleen käyttöön joukon teesejä, joiden mukaan

• Rooman kirkko ei ole koskaan erehtynyt eikä se Raamatun todistuksen mukaan voi koskaan erehtyä
• ainoastaan paavi voi kutsua koolle kirkolliskokouksen
• ainoastaan hän voi asettaa piispoja ja erottaa heidät
• ainoastaan hän voi muuttaa omia tuomioitaan
• kukaan ei voi tuomita häntä
• ainoastaan hän voi hyväksyä kirkkolain muutokset
• hän voi erottaa keisareita
• hän voi vapauttaa alamaiset uskollisuudenvalasta
• kaikkien ruhtinaiden on suudeltava paavin jalkoja.

Myöhemmin paavien valtavaatimukset lisääntyivät entisestään, ja esimerkiksi paavi Innocentius III esitti olevansa ”ihmistä suurempi, Jumalaa pienempi”. Paavi tulkitsi olevansa suoraan Kristuksen sijainen ja näin ollen kuninkaita korkeampi ja oikeutettu käskemään kaikkia. Myöhemmin paavinistuimelle noussut Bonifatius VIII taas vaati paaville täydellistä ylivaltaa perustellen vaatimustaan sillä, että ainoastaan Jumalalla oli oikeus tuomita paavi taikka vastustaa tätä. Bonifatius VIII esittikin, että "voidakseen pelastua jokaisen ihmisolennon on alistuttava Rooman paavin valtaan".

Paavius uuden ajan alussa

Sivistynyt paavius

Paavien harjoittaman tieteen historiassa merkittäväksi virstapylvääksi voidaan katsoa juuri uuden ajan alkuun sijoittuneen paavi Nikolaus V:n pontifikaatti vuosina 1447–1455. Hän oli sivistynyt kulttuureja ja tieteitä suosinut humanistipaavi.

Nikolaus V oli ensimmäinen humanistisista paaveista, hän suosi suuresti tieteitä ja taiteita. Innokkaana bibliofilian harrastajana tunnettu paavi päätti perustaa Roomaan kirjaston ”oppineiden yhteiseksi hyväksi” sekä hankkia sinne ”kaikki kreikkalaiset ja latinalaiset kirjat, jotka ovat paavin ja apostolisen istuimen arvoisia”. Nikolaus V keräsi kirjoja ympäri Eurooppaa lähettämällä asiamiehiään etsimään niitä. Hänen kuollessaan paavinistuimen haltuun jäi kyseisen aikakauden laajin kirjakokoelma, joka käsitti yli tuhatkaksisataa käsikirjoitusta. Näiden joukossa oli useita kreikankielisten antiikin filosofien kuten Aristoteleen teoksia, joita Nikolaus V:n Roomaan hankkimat idästä tulleet oppineet olivat kääntäneet. Nikolaus V:n toiminnan seurauksena syntyikin Vatikaanin kirjasto Biblioteca Apostolica Vaticana, joka on vuosisatoja ollut erittäin merkittävä tieteellinen kirjasto.

Nikolaus V:n pontifikaatti oli tärkeänä taustana paavien kiinnostukselle kulttuurisesti merkittävien rakennusten tekemiseen 1400-luvulla. Nikolaus V katsoikin, että oppineistolle suunnattujen kirjoitusten lisäksi kirkon tuli myös tarjota oppimattomalle kansalle vaikuttavia rakennuksia. Kuolinvuoteellaan paavi sanoikin kardinaaleilleen:

»Jotta voisimme tehdä kestävän vaikutuksen sivistymättömien mieleen, meidän täytyy antaa heille jotain katseltavaa. Mikäli kansan uskonto perustuu vain opinkappaleisiin, se jää heikoksi ja horjuvaksi. Mutta mikäli Pyhän istuimen arvovalta tulee esille majesteetillisissa rakennuksissa ja katoamattomissa muistomerkeissä, jotka näyttävät olevan itsensä Jumalan perustamia, niin usko tulee kasvamaan ja vahvistumaan sukupolvesta toiseen, ja koko maailma tulee omaksumaan ja kunnioittamaan sitä.»

Turmeltunut paavius

Paavi Aleksanteri VI, arvostelluimpia renessanssipaaveja.

Myöhäiskeskiajalla ja uuden ajan alussa paavin suuri maallinen valta ja rikkaus johti väärinkäytöksiin: monet paavit eivät aina käyttäytyneet virkansa edellyttämällä tavalla. Nämä paavit eivät eläneet selibaatissa, vaan heillä saattoi olla useita lapsia ja rakastajattaria. Jotkut myös myivät ja ostivat piispanvirkoja. Nämä osin todelliset ja osin kuvitellut väärinkäytökset olivat osittaisena syynä uskonpuhdistukseen ja täten myös protestanttisten kirkkojen syntyyn: Martti Luther suomi kiivaasti paaviuden alennustilaa ja vastusti vallan keskittymistä yhdelle henkilölle.

Hyvä esimerkki turmeltuneista renessanssipaaveista on Innocentius VIII, joka kuollessaan jätti paavinistuimen sekasortoiseen tilaan. Jo hänen hallintokaudellaan kansalaiset olivat antaneet hänelle pilkkanimen ”Rooman isä” tämän lukuisien aviottomien lasten vuoksi, eikä paavien moraali parantunut hänen kuoltuaankaan. 1400-luvun lopulla etevän lääkärin kerrotaan pystyneen tutkimaan paavin hovissa kaikkia siihen aikaan tunnettuja seitsemää kuppatautia.

Vuonna 1492 tuleva paavi Aleksanteri VI onnistui lahjomaan kardinaalien enemmistön, minkä jälkeen hän nousi paaviksi. Paavi aloitti kautensa lupaavasti, mutta pian hän lopetti hengellisen työn ja keskittyi henkilökohtaisten rikkauksien keräämiseen. Aleksanteri VI oli enemmän turmeltunut maallinen hallitsija kuin valistunut hengellinen johtaja, ja hän jakoi lapsilleen sekä kirkollisia virkoja että maa-alueita Kirkkovaltiosta. Paavi myös suunnitteli tekevänsä Kirkkovaltiosta maallisen valtion ja antavan sen sitten pojalleen.

Aleksanteri VI kuoli 1503. Hänen seuraajansa oli sotainen Julius II, joka keskittyi mieluummin sodankäyntiin kuin hengellisiin velvollisuuksiin. Hänestä kertoo vuonna 1513 ilmestynyt kirjoitus Julius exclusus (suom. ”Ulos jätetty Julius”). Kirjoitus kuvaa kuollutta Julius II:ta, joka yrittää päästä Taivaaseen, mutta jota ei päästetä sisälle. Kirjoituksen lopussa paavi yrittää vielä avata taivaanportteja aarrekammionsa avaimella.

Anekauppa

”	Kuninkaat, ruhtinaat, piispat 25 floriinia Kreivit, prelaatit, aateli 10 floriinia Vähätuloinen aateli 6 floriinia Porvarit ja kauppiaat 3 floriinia Käsityöläiset 1 floriini – arkkipiispa Albrechtin ohjeet aneiden hinnoista	”

Katolisen opin mukaan synneistä oli mahdollisuus vapautua joko hyvitystöiden taikka kiirastulen kautta. Myöhäiskeskiajalla anekirjeistä, eli ostettavista vapautuksista, muodostui kasvava tulonlähde paavilliselle kuurialle. Rahoja ei kuitenkaan käytetty esimerkiksi köyhien auttamiseen, vaan puolet tuloista meni paavi Leo X:lle ja puolet tämän valtuuttamalle ”anekomissaarille”, Mainzin arkkipiispa Albrechtille. Saatuaan paavilta luvan anekaupan harjoittamiseen kahdeksaksi vuodeksi arkkipiispa laati anekaupalle seuraavanlaiset säännöt:

»Saadakseen täydellisen anteeksiannon kaikista synneistä on jokaisen, joka on ripittäytynyt tai ainakin aikoo ripittäytyä vaadittuna aikana, rukoiltava Isä meidän -rukous viisi kertaa ja Ave Maria viisi kertaa jokaisessa Rooman seitsemässä pääkirkossa. Jos hän jostakin syystä vaatii vapautusta Rooman-matkasta, se sallittakoon, mutta silloin hänen on maksettava huomattava korvaussumma: --- Anekirje säilyttää arvonsa, aneita voidaan ostaa myös kiirastulessa olevien vainajien puolesta.»

Aneista saatuja rahoja käytettiin paitsi kartuttamaan paavin ja joidenkin muiden kirkonmiesten henkilökohtaisia aarrekammioita, myös erilaisia kolossaalisia rakennustöitä. Esimerkiksi Pietarinkirkon, joka loppujen lopuksi valmistui vain havainnollistamaan rakennuttajiensa eli paavien propagandistisia tavoitteita maallisen vallan ruumiillistumana, rakentaminen kysyi paljon varoja. Varoja kerättiin kirkon siunaamalla anekaupalla pohjoista Eurooppaa myöten, mikä johti lopulta uskonpuhdistukseen ja protestanttisten kirkkojen eroamiseen katolisesta kirkosta.

Uskonpuhdistus

Pääartikkeli: Uskonpuhdistus

Martti Lutherin 95 teesiä.

Martti Luther julkaisi 95 teesiään vuonna 1517 katolisen kirkon anekauppaa vastaan. Luther joutui pian väittelyyn muiden teologien kanssa, ja paavi uhkasi 1520 häntä kirkonkirouksella. Luther julistettiin pannaan 1521. Kiistat johtivat uskonpuhdistukseen, jonka seurauksena syntyi protestanttinen kirkko.

Uskonpuhdistuksen aikaan paavina oli Leo X. Hän muistutti käytökseltään tyypillistä renessanssiruhtinasta, eikä aluksi kiinnittänyt saksalaisten munkkien väliseen riitaan juurikaan huomiota. Katolisella kirkolla olisi ehkä ollut mahdollisuus estää uskonpuhdistus, mutta se ei reagoinut Lutherin uusien oppien nostattamaan väittelyyn tarpeeksi ajoissa, eikä Vatikaanissa aluksi ymmärretty tilanteen vakavuutta. Paavi olisi helposti voinut tuomita Lutherin roviolle, mutta samalla paavi olisi voinut menettää Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarinvaalien ennakkosuosikin tuen, mikä sai paavin jahkailemaan kiistassa Lutherin kanssa. Vasta vaalin loputtua paavi julisti Lutherin pannaan, mutta ajoitus oli väärä ja vain kiihdytti katolisen kirkon vastustajien mieliä. Luther toivoi keskustelua paavin ja uudistusmielisten kanssa, jotta katolisen kirkon epäkohdat saataisiin korjatuiksi. Paavi kieltäytyi kuuntelemasta Lutherin esittämää kritiikkiä, mutta tuomitsi silti tämän ajatukset. Tämä johti siihen, ettei epäkohdista puhuttu ja vain muutamissa kaupungeissa järjestettiin opillisia väittelyitä aiheesta.

Samoihin aikoihin uskonpuhdistuksen leviämisen kanssa vuonna 1534 Englannin parlamentti käytännössä erotti maan kirkon katolilaisuudesta tunnustamalla kuninkaan olevan ”Englannin kirkon korkein maallinen päämies”. Paavin vallasta luopumisen takana oli pääosin kuningas Henrik VIII, joka vielä hallituskautensa alkuvaiheessa oli ollut paavin tukija ja esimerkiksi kannattanut katolilaista oppia seitsemästä sakramentista. Paavi olikin myöntänyt kuningas Henrikille aikanaan defensor fidei -nimisen arvon (”uskon puolustaja”). Englantilaisen uskonpuhdistuksen taustalla olivat Henrik VIII:n toiveet erota vaimostaan Katariina Aragonialaisesta, mihin paavi Klemens VII ei kuitenkaan suostunut. Henrik VIII reagoi kieltoon irtaannuttamalla Englannin kirkon katolilaisuudesta, mikä synnytti anglikaanisen kirkon.

Jesuiitat

Paavali III.

Vuonna 1540 paavi Paavali III antoi vahvistuksensa ja siunauksensa kuusi vuotta aikaisemmin perustetulle jesuiittajärjestölle. Uskonpuhdistuksen aikakaudella jesuiitat olivat paaville uskollisia, ja he halusivatkin palvella kirkkoa. Jesuiitoilla oli myös oma sotilaallinen organisaatio, jonka johtaja toimi paavin alaisuudessa. Jesuiitat eivät muiden hengellisten seurojen tapaan olleet sidottuja luostareihin tai muihin keskuksiin, mikä mahdollisti jäsenille liikkuvan elämän. Jäsenmäärä kasvoikin huomattavasti vuoden 1556 tuhannesta jäsenestä, ja vuonna 1750 jesuiittoja olikin jo 22 590. Jesuiitat saivat kuitenkin huonon maineen, ja vuonna 1773 paavi Klemens XIV lakkautti koko järjestön. Paavi Pius VII kuitenkin perusti sen uudelleen 1814, ja vuoteen 1960 mennessä jäsenmäärä oli taas kivunnut yli kolmeenkymmeneenviiteen tuhanteen.

Jesuiittoja alettiin pian järjestön perustamisen jälkeen syyttää siitä, että se noudatti ”tarkoitus pyhittää keinot” -tyyppistä toimintamallia, ja että järjestön tavoitteenaan ilmoittama ”sielujen pelastumisen auttaminen” sisälsi myös joukon muita päämääriä. Jesuiitat toimivat ympäri Eurooppaa erilaisten katolisten ruhtinaiden hoveissa, mutta harjoittivat myös laajaa käännytystyötä varsinkin Amerikassa ja itäisessä Aasiassa.

Reformaation ensiaskelet

Hadrianus VI

Vuonna 1523, eli kuusi vuotta Lutherin teesien julkaisun jälkeen, paavi Hadrianus VI antoi lukea Nürnbergin valtiopäivillä paaviudelle huomattavan poikkeuksellisen julistuksen:

»Tunnustamme vilpittömästi, että Jumala on sallinut tämän kirkkoon kohdistuvan vainon ihmisten, varsinkin pappien ja prelaattien syntien tähden. --- Tiedämme hyvin, että Pyhän istuimen piirissäkin on jo vuosien ajan esiintynyt paljon tuomittavaa: väärinkäytöksiä hengellisissä asioissa, käskyjen rikkomista, niin, kaikki on kääntynyt pahaksi. --- Me kaikki, prelaatit ja papit, olemme poikenneet oikealta tieltä. --- Sen tähden sinun on meidän nimissämme luvattava, että ryhdymme ensin ahkerasti korjaamaan Rooman hovia, josta kenties kaikki paha on saanut alkunsa; niin että mistä sairaus on lähtöisin, sieltä alkaa myös paraneminen.»

Hadrianus VI:n kirkon puolesta esittämä ”synnintunnustus” oli merkittävä askel vastauskonpuhdistuksen alkamista ajatellen. Katolinen kirkko tunnusti olevansa syyllinen alkaneeseen kirkkojen jakaantumiseen, mutta enempää Hadrianus VI ei saanut aikaan. Hänen reformisuunnitelmansa saivat vastustajia paavillisen kuurian joukosta, ja lopulta paavin varhainen kuolema vielä samana vuonna esti reformaation kunnollisen alkamisen.

Uudistushalut eivät kuitenkaan säilyneet kirkon sisällä kovinkaan pitkään, sillä jo Hadrianuksen seuraajaksi valittu Klemens VII sekaantui uudelleen vallinneisiin poliittisiin kiistoihin ja valta-asemasta käytyihin taisteluihin. Vuonna 1527 Roomaa ryöstelivät niin espanjalaiset sotilaat kuin saksalaiset palkkasoturit, minkä lisäksi kaupunkia koettelivat pian sekä nälänhätä että rutto. Paavi Klemens itse vietti seitsemän kuukautta vangittuna Castel Sant'Angelossa.

Klemens VII:n seuraaja Paavali III päätti aloittaa todellisen uudistustyön kirkon sisällä. Tämä merkitsi Trenton kirkolliskokouksen kutsumista koolle vastoin useiden maallistuneiden kardinaalien tahtoa.

Trenton kirkolliskokous

Pääartikkeli: Trenton kirkolliskokous

Trenton kirkolliskokousta esittävä teos.

Paavi Paavali III kutsui Trenton kirkolliskokouksen koolle protestanttisen reformaation vastareaktiona, ja sen tarkoitus oli vahvistaa katolisen kirkon oppia ja rakenteita. Kirkolliskokous kesti yhteensä kahdeksantoista vuotta. Syynä olivat kulloisenkin paavin ja keisarin väliset riidat ja poliittisten tilanteiden vaihtelu. Kirkolliskokous kesti paavien Julius III, Marcellus II ja Paavali IV hallintojen ajan ja päättyi Pius IV:n paaviuden aikana, joten kulloinenkin paavi vaikutti omalta osaltaan kokouksen pitkittymiseen. Esimerkiksi Paavali III:n riitaannuttua keisari Kaarle V:n kanssa kirkolliskokous siirrettiin Bolognaan.

Kirkolliskokous saatiin lopulta päätökseen vuonna 1563. Sen tuloksena katolinen kirkko uudistui monella osa-alueella, minkä lisäksi aikaisempia uskonkappaleita dogmatisoitiin. Uskonopin alueella kirkolliskokous otti kantaa muun muassa Raamattuun ja traditioon, perisyntiin ja sakramentteihin. Esimerkiksi erään päätöksen mukaan apostoliseen traditioon tuli suhtautua yhtä kunnioittavasti kuin Raamattuun, mikä oli muun muassa Lutherin ajatusten vastainen kanta. Kirkolliskokous osallistui myös kirkon reformoimiseen. Kirkolliskokous päätti esimerkiksi, että

• piispojen ja kardinaalien on oltava läsnä hiippakunnissaan
• piispat tai kardinaalit eivät saa hoitaa useita virkoja samaan aikaan
• jotta papeista saataisiin teologiaa opiskelleita, olisi perustettava pappisseminaareja
• selibaatti vahvistetaan uudelleen.

Inkvisitio ja noitavainot

Noituudesta syytettyjä rangaistaan. Puuleikkaus vuodelta 1508.

Trenton kirkolliskokous aiheutti paitsi uudistuksia kirkon sisällä, myös paluun joihinkin jo hylättyihin menetelmiin. Yksi päätöksistä oli uudelleenperustaa paavillinen inkvisitio, joka alkujaan oli lähtöisin 1200-luvulla hallinneelta paavilta Gregorius IX:ltä. Virallisesti perustettu inkvisitiolaitos oli ”Pyhä virasto harhaoppien vastustamista varten”. Virastolle annettiin tehtäväksi valvoa uskon puhtautta ja tarvittaessa rangaista kerettiläisiä. Myös kuolemanrangaistuksien langettaminen sallittiin. Ensimmäinen tällainen tuomio annettiin vuonna 1545. Tosin vasta Paavali IV:n aikana inkvisitiokäytännöt muuttuivat vaarallisemmiksi, kun paavi alkoi lisätä viraston valtuuksia. Paavali IV:n uudistusten jälkeen kukaan ei voinut olla enää varma omasta turvallisuudestaan, sillä jopa kirkon johtajia oli mahdollisuus tuomita inkvisitiossa. Inkvisitio sai harjoittaa tuomintaansa vielä pitkälle, sillä vasta 1960-luvulla pidetty Vatikaanin toinen kirkolliskokous hylkäsi uskonpakon. Inkvisitiovirastoa ei kuitenkaan lopetettu, vaan sen nimeksi vaihtui 1965 ”Uskon kongregaatio”.

Toinen kirkon käyttämä tapa ”uskon turvaamiseksi” oli Index Librorum Prohibitorum -nimellä tunnettu kiellettyjen kirjojen luettelo, johon kirjattiin ne teokset joiden sanottiin ”vaarantavan kristillisen uskon ja moraalin”. Näiden kirjojen lukeminen oli katolilaiselle sallittua ainoastaan piispan myöntämällä luvalla. Käytäntö jatkui vielä 1900-luvulle, ja viimeinen luettelo kielletyistä kirjoista julkaistiin vuonna 1948. Se käsitti 510 sivua, jossa kiellettiin yli 6 000 teosta.

Inkvisition ja kiellettyjen kirjojen luettelon lisäksi kirkko turvautui myös noitaoikeudenkäynteihin ja siten noitavainoihin rankaistessaan vääräuskoisina pitämiään kerettiläisiä. Vaikka ”kerettiläinen taikuus” oli tuomittu rikoksena jo ennen uuden ajan alkua, vasta vuonna 1484 julkaistu paavi Innocentius VIII:n noituuden tuominnut bulla antoi pohjan laajamittaisille noitavainoille. Innocentius VIII myös valtuutti kaksi saksalaista inkvisiittoria ryhtymään vastatoimiin kytevää taikuutta ja vääräoppisuutta vastaan. Valtuutetut inkvisiittorit laativatkin pian Noitavasaran, käsikirjan noituutta vastaan. Seuranneet noitaoikeudenkäynnit jatkuivat tämän jälkeen kiivaina yli sadan vuoden ajan, eivätkä ne laantuneet esimerkiksi Lutherin uskonpuhdistuksesta. Mahdollisesti vainoissa menetti henkensä noin 50 000–60 000 ihmistä.

Inkvisitio pakottaa Galilein muuttamaan kantansa

Pääartikkeli: Galileo Galilein tapaus

Tiedemies Galileo Galilei esitti 1600-luvulla ajatuksen, johon muun muassa Nikolaus Kopernikus, Tyko Brahe ja Johannes Kepler olivat ennen häntä päätyneet: aurinko on aurinkokunnan keskipiste ja maapallo kiertää aurinkoa. Ajatus soti kirkon virallista kantaa vastaan, mikä johti Galilein tuomitsemiseen inkvisitiossa ja siihen, että hänen oli peruutettava kantansa.

Galileo Galilein konflikti katolisen kirkon kanssa on noussut malliesimerkiksi tieteen ja uskonnon välisen suhteen murroksesta nykyaikaisen kokeellisen tieteen kehittyessä renessanssin ajan Euroopassa. Tapaus myös kertoi paaviuden halusta kontrolloida ja kehittää yhteiskuntaa haluamallaan tavalla.

Paavillinen nepotismi uudella ajalla

Pääartikkeli: Kardinaalinepos

Paavi Paavali III kardinaalinepoksensa kanssa. Paavali III oli itsekin aikanaan nimitetty kardinaaliksi nepotismin kautta, ja hänet kardinaaliksi nimittänyt paavi oli myös astunut kardinaaliksi sukulaisensa ansiosta.

Paavien suuri valta niin hengellisissä kuin maallisissa asioissa myös lisäsi joitain väärinkäytöksiä. Koska paavinvirka mahdollisti suuret taloudelliset edut kulloinkin hallitsevan paavin sukulaisille, eivät nämä halunneet luopua etuisuuksistaan paavin kuoleman jälkeen. Ratkaisuna tähän oli kardinaalinepos-järjestelmä, jossa hallitseva paavi nimitti jonkun sukulaisistaan kardinaaliksi. Tämä paavien tapa nimittää sukulaisiaan kardinaalinepoksiksi sai alkuna keskiajalla, ja huippunsa tapa saavutti 1500- ja 1600-luvuilla. Paavien Avignonin vankeudesta aina Innocentius XII:n vuonna 1692 julkaistuun nepotisminvastaiseen Romanum decet pontificem -bullaan saakka hallinneet paavit ilman kardinaalinepoksia olivat selvä poikkeus. Samoin kaikki renessanssin aikana hallinneet kardinaaleja nimittäneet paavit käyttivät kardinaalinepoksia, jotka yleensä olivat heidän veljen- tai sisarenpoikiaan.

Kardinaalinepokset olivat aikanaan hyvin vaikutusvaltaisia henkilöitä kirkon sisällä, ja kardinaalinepos olikin kardinaalikollegion epävirallinen johtohenkilö. Nepotismiin perustunut kardinaalineposten nimittäminen osoittautui myöhemmin epäkohtaiseksi järjestelmäksi, minkä johdosta se lopetettiin asteittain 1600-luvulla.

Kardinaalinepos-instituutio kesti yli seitsemän vuosisataa 1000-luvulta 1700-luvulle. Kardinaalinepoksien historia liittyi läheisesti paaviuden historiaan, ja kardinaalinepoksien tilanne heijasteli yleensä myös silloista paaviuden tilannetta. Esimerkiksi vahvojen kardinaalinepoksien aikana voitiin suurella varmuudella todeta, että hallitseva paavi oli vallaltaan heikko ja siten kardinaalinepoksensa ohjailtavissa. Vuodesta 1566 vuoteen 1962 kardinaalinepokselle kuului myös paavillisen kuurian voimakkaan viraston johto, minkä kautta kardinaalinepokset olivat paaviin vaikuttavien taustavaikuttajien lisäksi myös virallisessa asemassa kirkon sisällä. Vasta 1700- ja 1800-luvuilla kardinaalinepoksien valta alkoi huomattavasti vähetä samalla, kun vastaavasti kardinaalivaltiosihteerien valta kasvoi. Viimeistään paaviuden maallisen vallan kadotessa nepotistisuus hävisi paavien toiminnasta.

Esimerkkinä paavien harjoittamasta nepotismista kardinaalinimitysten suhteen ja siitä seuranneesta paavinistuimen turmeluksesta voidaan pitää 1400-luvulla hallinneen paavi Calixtus III:n toimintaa. Borgian perheeseen kuulunut paavi Calixtus III teki kahdesta veljenpojastaan kardinaalin. Toisesta nepotistisesti nimitetystä kardinaalista tuli myöhemmin Aleksanteri VI, joka tuli myöhemmin tunnetuksi yhtenä historian huonomaineisimpana paavina, jonka aikana paavius oli selvässä alennustilassa. Paavi Aleksanteri VI harjoitti itsekin nepotismia, ja hän jopa suunnitteli Kirkkovaltion antamista pojalleen. Aleksanteri VI nosti myös rakastajattarensa veljen Alessandro Farnesen kardinaaliksi, ja tästä tuli myöhemmin paavi Paavali III. Paavali III jatkoi perinteitä valitsemalla kaksi veljenpoikaansa – 14- ja 16-vuotiaat – kardinaaleiksi.

Valistusaika horjuttaa kirkkoa

Denis Diderot (1713–1784): ”On tärkeää, ettei sekoita myrkkykatkoa persiljaan; muttei lainkaan uskooko vai ei Jumalaan”.

»Tulee päivä, jolloin tyranneja, pappeja ja heidän harhaan johdettuja rikollisia kätyreitään nähdään vain teatterilavalla ja historian lehdillä ja jolloin aurinko nousee vapaiden ihmisten suvulle, ihmisten, jotka eivät tunnusta herrakseen mitään muuta kuin oman järkensä.»
(ranskalainen vallankumousmies ja matemaatikko Antoine Condorcet 1700-luvun lopulla.)

1700-luvulla nousussa ollut uusi valistusajattelu ja siitä virinnyt valistusaika horjutti kirkon erittäin tiivistä valta-asemaa, mikä nyt kyseenalaistettiin. Valistusajattelijat arvostelivat myös sokeaa uskoa valtion ja kirkon arvovaltaan. Luonnontieteet olivat edistyneet edellisillä vuosisadoilla, ja tämä vaikutti todellisuuskäsitykseen. Myös tiedot muista maanosista vaikuttivat käsityksiin yhteiskunnasta ja uskonnosta. Ateistit olivat sitä mieltä, ettei Jumalaa ollut olemassa. Agnostikot asettuivat näiden käsitysten välimaastoon väittäen, ettei voitu tietää, oliko Jumalaa olemassa vai ei. Johdonmukaisinta ateismia edustivat ranskalaiset materialistit, kuten paroni Holbach ja Denis Diderot. Ateistista ajattelua esitteli yksityiskohtaisesti Holbachin teos Le Bons-Sens (1772, englanniksi Good Sense: or Natural Ideas Opposed to Supernatural), kansantajuistettu laitos kaksiosaisesta Système de la nature -teoksesta.

Yksi esimerkki kirkon ja valistusaikaisen valtion yhteentörmäyksestä tapahtui Ranskan vallankumouksen jälkeen. Ranskan suuren vallankumouksen jälkeinen Ranska oli pahoissa talousvaikeuksissa, jotka ratkaistiin kansallistamalla kirkon omaisuus. Myöhemmin kansalliskokous myös lakkautti maan luostarit ja teki kirkon piispoista ja papeista virallisesti ranskalaisia virkamiehiä. Kun kansalliskokous vaati pappeja ja piispoja vannomaan uskollisuutta Ranskan uudelle perustuslaille ja kirkkojärjestykselle, noin puolet papeista kieltäytyi.

Maalliset hallitsijat alistavat paavin

Napoleon alistaa paavinistuimen

Pius VI oli viimeinen todellista maallista valtaa käyttänyt paavi. Hänen jälkeensä hallinneilla paaveilla oli vielä jonkin verran valtaa Kirkkovaltion sisällä, mutta silti Pius VI:n seuraajien valta oli minimaalista verrattuna paaviuden historian suurten paavien valtaan.

Vielä 1700-luvun lopussa paavinistuimella oli yhä paljon valtaa, vaikkakin uskonpuhdistus ja renessanssin moraaliltaan alhaiset paavit olivat vähentäneet Kirkkovaltion mahtia. Euroopan suuret hallitsijat kuten Ruotsin Kustaa III, Itävallan Joosef II, Venäjän Katariina Suuri, Preussin Fredrik Suuri sekä Ranskan Ludvig XVI olivat myötämielisiä paavia kohtaan, vaikkakin vaativat oikeutta määrätä oman valtakuntansa sisällä toimivan katolisen kirkon asioista. Paavilla ei ollut enää samaa valtaa kuin keskiajalla, jolloin se olisi helposti voinut käydä sotaan niskoittelevia valtioita vastaan, vaan Vatikaanin oli myönnyttävä.

Ranskan suuri vallankumous johti Ranskan luostarien ja kirkkojen sulkemiseen. Kun papisto määrättiin vannomaan uskollisuutta uudelle hallinnolle, noin puolet papeista kieltäytyi. Paavi Pius VI julisti meneillään olevan skisman ja erotti kaikki uskollisuutta Ranskan uudelle hallinnolle vannoneet papit. Ranskan joutuessa sotaan muuta Eurooppaa vastaan paavi ja Kirkkovaltio asettuivat tukemaan Ranskaa vastustanutta liittoumaa. Vallankumousarmeijan valloittaessa Italiaa myös Kirkkovaltio alistettiin silloisen kenraali Napoléon Bonaparten johdolla. Paavi pakotettiin solmimaan Kirkkovaltion kannalta epäedullinen rauhansopimus, jossa se muun muassa joutui maksamaan suuret sotakorvaukset Ranskaan. Ranskalaisen upseerin kuoltua Roomassa syttyneissä mellakoissa jo kuolemansairas paavi vangittiin ja vietiin Alppien yli pieneen Valencian linnakkeeseen. Pius VI kuoli marttyyrina, ja hänen jälkeensä paavien maallinen valta on ollut minimaalinen.

Pius VII palauttaa Kirkkovaltion

Thomas Lawrence: Paavi Pius VII, 1819. Pius VII istuu jälleen paavillisella valtaistuimellaan saatuaan Kirkkovaltion takaisin ja on taas maallinen johtaja, ruhtinaspiispa.

Napoleonin kärsittyä tappion liittoutuneille paavi Pius VII pääsi palaamaan vankeudesta Roomaan 24. toukokuuta 1814. Wienin kongressin kokoontuessa järjestämään sekasortoista Eurooppaa Napoleonin jäljiltä paavilla oli nyt puolellaan aikakauden mukanaan tuoma muuttunut ilmapiiri. Kirkkoa vastustaneiden valistusfilosofien valistusaatteita pidettiin syynä vallankumoukseen ja sekasortoiseen kaaokseen Euroopassa. 1800-luvun alun uudet aatesuuntaukset, kuten romantiikka, pitivät arvossa useita valistusaatteen halveksimia asioita kuten uskoa, historiaa, perinteitä ja arvovaltaa, mikä hyödytti juuri näitä ominaisuuksia edustavaa kirkkoa.

Paavin onnistui Wienin kongressissa palauttaa Kirkkovaltiolle sille ennen kuuluneet alueet Avignonia lukuun ottamatta. Kirkkovaltion palauttaminen paaville sopi hyvin sekä Britannian että kukistetun Ranskan suunnitelmiin, sillä vahva Kirkkovaltio Apenniinien niemimaalla tasapainotti Itävalta-Unkarin ja muiden alueen valtioiden keskinäistä voimatasapainoa.

Wienin kongressin päätöksistä myös päätös olla perustamatta Pyhää saksalais-roomalaista keisarikuntaa uudelleen vaikutti paavin asemaan. Saksan alueen hengellisten ruhtinaskuntien lakkauttamisen takia niin sanotut ruhtinaspiispat menettivät valtaansa, ja jäljelle jäi vain yksi ruhtinaspiispa koko Euroopassa; Rooman piispa eli paavi. Paavin maallinen valta lisääntyi, koska ruhtinaspiispojen ruhtinaskuntien lakkauttaminen teki Roomasta yhä selvemmin katolisen maailman valtakeskuksen.

Paavit 1800-luvulta nykypäivään

Pääartikkeli: Paavit 1800-luvulta nykypäivään

Paaveilla 1800-luvulta nykypäivään tarkoitetaan vuonna 1799 kuolleen paavi Pius VI:n seuraajia. Pius VI oli viimeinen todellista maallista valtaa käyttänyt paavi, joten hänen seuraajiensa valta oli pikemminkin henkistä ja rajoittui maallisesti tiettyinä aikoina vain Kirkkovaltion tai Vatikaanivaltion sisälle.

Pius VI:n seuraajien aikana paavius muun muassa kehittyi hengellisen ja maallisen instituution sekoituksesta enemmän hengelliseen suuntaan. 1800- ja 1900-luvun paavien pontifikaattien ajalle ajoittuvat muun muassa Vatikaanin ensimmäinen kirkolliskokous, Vatikaanin toinen kirkolliskokous, Kirkkovaltion menettäminen, riita Italian valtion kanssa sekä Vatikaanin perustaminen. Myös sellaiset tapahtumat kuin ensimmäinen ja toinen maailmansota sekä kommunismin nousu ja tuho Itä-Euroopassa ja Neuvostoliitossa ajoittuvat Pius VI:n seuraajien pontifikaattien ajalle.

Paavinvallan kehitys

Pius IX valtaistuimellaan ihmisten kumartaessa häntä.

1800-luvun jälkeen paavien valta on muuttunut huomattavasti, aina hengellisempään suuntaan. Pius VI:n menetettyä Kirkkovaltion Napoleonille, kääntyi paavien maallinen valta laskuun. 1800-luvulla Kirkkovaltio pysyi pystyssä enää joidenkin Euroopan valtioiden antaman sotilaallisen tuen turvin, eikä paavinistuin täten ollut lainkaan puolueeton hengellinen tekijä maailmanpolitiikassa.

Tilanne muuttui suuresti, kun Kirkkovaltio liitettiin sotilaallisesti juuri yhdistyneeseen Italiaan. Tapaus aiheutti ”Vatikaanin vankeuden” eli riidan paavin ja Italian valtion välille, mutta samalla se vapautti paavin tämän sidoksista Kirkkovaltioon. Paavi ei enää ollut valtionpäämies, eikä paavi täten ollut myöskään niin riippuvainen maallisesta politiikasta kuin ennen. Kirkkovaltion liittäminen Italiaan oli erittäin tärkeä tapahtuma paavinvallan kehityksen kannalta.

Teollistuminen teki paavista maailmanlaajuisesti tunnetun. Teollistumisen kautta kehittyneet rautatiet ja muiden kulkuyhteyksien ja -välineiden kehittyminen helpottivat matkantekoa eri maanosien välillä ja mahdollistivat Vatikaanin ensimmäisen kirkolliskokouksen kaltaisten maailmanlaajuisten kokousten järjestämisen. Junayhteyksien kautta hartaat katolilaiset saattoivat matkustaa Vatikaanin alueelle ja tehdä sinne pyhiinvaellusmatkoja.

Vuonna 1929 solmitut Lateraanisopimukset päättivät Vatikaanin vankeuden ja riidan Italian valtion kanssa. Samalla paavista tuli jälleen valtionpäämies. Paavi ei kuitenkaan ollut yhtä riippuvainen ulkovaltojen tuesta kuin Kirkkovaltion aikaan. 1900-luvulla paavinistuin pysyikin useimmiten virallisesti puolueettomana eri valtioiden kiistojen välillä.

2000-luvulle tultaessa paaviudesta kehittyi yhä hengellisempi instituutio ja nykyaikana se nauttii laajaa arvostusta ja kannatusta eri puolilla maailmaa. Nykyaikana paavi on tärkeä moraalivaikuttaja ja hänen mielipiteitään kuunnellaan laajalti.

Paaviuden ja modernisoituvan maailman välinen yhteentörmäys

Paavi Gregorius XVI, jonka aikana Kirkkovaltio tuli tunnetuksi Euroopan takapajulana.

Leo XII, joka mm. lopetti isorokkorokotukset Kirkkovaltiossa ja sulki Rooman juutalaiset ghettoon.

Paaviuden kehityksen kannalta 1800- ja 1900-luvun tärkeimpiin tapahtumiin kuului paaviuden ja modernisoituvan maailman välinen yhteentörmäys, joka viilensi konservatiivisen paaviuden suhteita modernisoituvaan maailmaan.

Syvästi uskonnollisten hurskaiden kardinaalien valitseminen paaviksi 1800-luvun alkupuoliskolla oli omiaan pahentamaan vanhoillisen paavinistuimen kiistaa uudistuvan maailman kanssa. Esimerkiksi Leo XII oli hyvin taantumuksellinen ja vailla kunnollista suhteellisuudentajua, minkä vuoksi hän muun muassa lopetti isorokkorokotusten antamisen Kirkkovaltiossa sekä sulki Rooman juutalaiset ghettoon.

Toiveet Kirkkovaltion vanhan pappisjohtoisen hallintojärjestelmän muuttamisesta kokivat kolauksen 1800-luvun alkupuolella, sillä vaikka uudistusmieliset paavit saattoivat yrittää uudistaa vanhaa Kirkkovaltiota, peruivat heidän seuraajansa nämä uudistukset nopeasti. Esimerkiksi paavi Gregorius XVI perui edeltäjänsä Pius VIII:n uudistukset, joilla oli yritetty modernisoida Kirkkovaltiota. Kirkkovaltiota pidettiinkin Gregorius XVI:n paavinkaudella yhtenä Euroopan takapajuisimpana maana. Samalla Gregorius XVI antoi tukensa erilaisille sananvapautta rajoittaneille toimille eri puolilla Eurooppaa, koska Kirkkovaltio oli sotilaallisesti riippuvainen näiden Euroopan valtioiden antamasta tuesta. Gregorius XVI tuomitsi sananvapauden muun muassa kiertokirjeessään Mirari vos:

»Tästä välinpitämättömyyden likaisesta lähteestä virtaa se harhaoppi tai paremminkin hulluus, että jokaisella tulee olla omantunnonvapaus. Tämä onneton erehdys raivaa tietä siihen hyödyttömään mielipidevapauteen, joka raivoaa kaikkialla valtion ja kirkon turmioksi, koska jotkut röyhkeästi sanovat, että siitä olisi jotain hyötyä uskonnolle. Siitä seuraa sielujen turmio, nuorison turmelus ja lakien halveksunta. On näet kaikkien kansojen kokemus, että kukoistavimmatkin valtiot ovat sortuneet ajatuksen- ja sananvapauden sekä uudistusinnon seurauksena. Vahingollista lehdistön vapautta, jota jotkut uskaltavat vaatia, ei voi kylliksi inhota.»

Toinen paaviuden ja modernisoituvan maailman välistä kuilua syventänyt kiertokirje laadittiin Pius IX:n paavinkauden aikana 1864. Siitä teki kuuluisan sen liitteenä ollut Syllabus errorum, erehdysten luettelo. Luettelossa paavi tuomitsi kahdeksankymmentä modernia harhaoppina pitämäänsä asiaa, muun muassa omantunnonvapauden, protestantismin, siviiliavioliiton sekä sosialismin. Syllabus errorum luokitteli harhaopit kymmeneen eri ryhmään:

1. panteismi, naturalismi, jyrkkä rationalismi
2. maltillinen rationalismi
3. indifferentismi
4. sosialismi, kommunismi, salaseurat, raamattuseurat, papillis-liberaalit yhdistykset
5. kirkkoa koskevat erehdykset
6. valtiota koskevat erehdykset
7. luonnollista ja kristillistä etiikkaa koskevat erehdykset
8. avioliittoa koskevat erehdykset
9. paavin maallista valtaa koskevat erehdykset
10. modernia liberalismia koskevat erehdykset.

Leo XIII, joka otti paaviuden ensimmäiset askeleet modernisoituvan maailman uudelleenarviointiin.

Luettelon kahdeksaskymmenes kohta tuomitsi väitteen, jonka mukaan ”Rooman paavi voisi ja että hänen tulisi sopia edistyksen, vapaamielisyyden ja modernin kulttuurin kanssa”. Toteamuksen nimittäminen harhaopiksi loi syvän kuilun vanhoillisen paaviuden ja uudistuvan Euroopan välille.

Paavi Leo XIII (1878–1903) otti ensimmäiset askeleet modernisoituvan maailman uudelleenarviointiin. Tämän hän teki yleiskirjeellään Rerum novarum, jossa modernia yhteiskuntaa ei enää torjuttu. Tosin jo Leo XIII:n seuraaja Pius X vaati kaikkia pappeja vannomaan, etteivät he kannata modernismia. Samalla Pius X:n kaudella perustettiin niin sanottu ”paavillinen salainen poliisi”, joka etsi modernismia kannattavia pappeja ja piispoja.

Paavin ja modernisoituvan maailman välit kuitenkin lämpenivät Pius X:n seuraajien aikana, mutta vasta 1960-luvulla modernismin vainonta ja tieteen jyrkkä erottaminen teologiasta loppuivat. Paavali VI:n aikana useat katoliset teologian professorit saivat opettaa yliopistoissaan, vaikka heidän näkemyksensä saattoivatkin poiketa katolisen kirkon virallisista näkemyksistä, mutta Johannes Paavali II:n kaudella joiltain katolisilta teologeilta on viety lupa opettaa omia näkemyksiään. Nykypäivään tultaessa paavius on kuitenkin muuttunut huomattavasti Gregorius XVI:n ajalta, ja esimerkiksi tieteen kehittyessä Johannes Paavali II joutui muun muassa toteamaan, että ”evoluutioteoria on enemmän kuin hypoteesi”.

Vatikaanin toinen kirkolliskokous antaa suunnan

Vuoden 1958 konklaavi valitsi Pius XII:lle seuraajaksi Angelo Giuseppe Roncallin, josta tuli niin sanottu ”välikauden paavi”. Hän otti paavilliseksi nimekseen nimen Johannes XXIII, ja myöhemmän autuaaksi julistamisensa jälkeen häntä kutsutaan nimellä Autuas Johannes XXIII. Paavina hän ei käyttänyt samanlaista yksinvaltaa kuten edeltäjänsä, eivätkä kardinaalit aina edes totelleet häntä. Paavi yllättikin kardinaalinsa ilmoittamalla näille tammikuussa 1959, että hän aikoi kutsua koolle Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen. Tämä oli yllättävää, sillä Vatikaanin ensimmäisen kirkolliskokouksen jälkeen, jossa paavi julistettiin opiltaan erehtymättömäksi, luultiin ettei uutta kirkolliskokousta enää tarvittaisi. Aluksi paavillinen kuuria yritti jarruttaa kirkolliskokouksen koolle kutsumista ilmoittamalla järjestelyjen kestävän vuosikymmeniä, mutta paavi pysyi mielipiteessään. Jo kahden vuoden kuluttua 11. lokakuuta 1962 järjestelyt oli tehty ja kirkolliskokous saattoi alkaa.

Vatikaanin toinen kirkolliskokous oli erittäin merkittävä tapahtuma katolisen kirkon kannalta ja se on katolisen kirkon merkittävimpiä tapahtumia 1900-luvulla. Kirkolliskokous aiheutti käänteen katolisen kirkon suhtautumisessa muihin kristillisiin kirkkoihin ja uskontoihin. Kirkolliskokouksen seurauksena katolisen kirkon käsitys itsestään muuttui, sekä sen käsitys modernisoituvaan maailmaan. Varsinkin jälkimmäinen muutos oli erittäin merkittävä, koska paavinistuimen konflikti tieteen ja modernismin kanssa oli leimannut koko uuden ajan paaviutta ja näkynyt selvästi varsinkin 1800- ja 1900-luvulla hallinneiden paavien politiikassa.

Vatikaanin toinen kirkolliskokous poikkesi suuresti edellisistä kirkolliskokouksista, sillä kyseisessä kirkolliskokouksessa uudistettiin suuresti vanhanaikaisena pidettyä katolista kirkkoa. Esimerkiksi 90 vuotta ennen Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen alkua pidetty Vatikaanin ensimmäinen kirkolliskokous ei ollut uudistanut katolista kirkkoa vaan vahvistanut paavin valtaa. Lisäksi Vatikaanin toisessa kirkolliskokouksessa valmistellut asiakirjat pyrittiin kompromissiratkaisujen avulla hyväksymään mahdollisimman suurilla äänienemmistöillä, toisin kuin esimerkiksi Vatikaanin ensimmäisessä kirkolliskokouksessa, jossa paavi Pius IX oli vastustanut useita kompromisseja ja vienyt paavin tahdon läpi suuresta vastustaneesta oppositiosta huolimatta.

Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen tuloksia olivat muun muassa kuusitoista hyväksyttyä asiakirjaa. Neljä konstituutioksi kutsuttua dokumenttia olivat erityisen tärkeitä:

• liturgiaa koskeva konstituutio
• dogmaattinen kirkkoa koskeva konstituutio
• dogmaattinen ilmoitusta koskeva konstituutio
• pastoraalinen konstituutio kirkosta nykypäivän maailmassa.

Kirkolliskokouksen hyväksymiin päätöksiin kuului myös yhdeksän dekriittiä, jotka liittyvät sosiaalisiin viestintätapoihin, katolisiin itäkirkkoihin, ekumeniaan, piispoihin, pappien koulutukseen, sääntökuntiin, maallikkoapostolaatteihin sekä pappeihin ja lähetystyöhön. Kirkolliskokous myös hyväksyi kolme lausuntoa, joiden aiheena olivat kristillinen kasvatus, ei-kristilliset uskonnot ja uskonnonvapaus.

Vatikaanin toinen kirkolliskokous myös kehotti katolisia yhteistyöhön sekä keskusteluun muidenkin uskontojen kuin vain kristinuskon kanssa. Kirkolliskokouksen asiakirjaan liittyen myös julkaistiin kannanotto, jossa kirkko sanoutui irti juutalaisvastaisuudesta.

Kirkolliskokous myös otti sitä edeltäneestä Vatikaanin ensimmäisestä kirkolliskokouksesta poikkeavan linjan hyväksymällä uskonnonvapauden vetoamalla ihmisarvoon sekä kristilliseen uskonkäsitykseen. Kanta poikkesi suuresti Vatikaanin ensimmäisen kirkolliskokouksen aikaisen paavi Pius IX:n julistuksista, joilla paavinistuin oli vielä alle sata vuotta aiemmin ilmoittanut vastustavansa uskonnonvapautta nimeämällä sen harhaopiksi.

Johannes Paavali II:sta nykypäivään

Paavi Johannes Paavali II ja Yhdysvaltain entinen presidentti George H. W. Bush. Johannes Paavali II oli ensimmäinen mediapaavi, jonka mielipiteet huomioitiin maailmalla laajasti.

Paavi Johannes Paavali II oli kuollessaan hallinnut katolista kirkkoa lähes 27 vuotta aina vuodesta 1978 saakka. Hänen pontifikaattinsa oli ollut pisin sitten 31 vuotta paavina toimineen Pius IX:n, joka oli paavina vuosina 1846–1878.

Johannes Paavali II oli paavina voimakas ja yksinvaltainen persoona, joka johti kirkkoa edeltäjiään konservatiivisemmin ja tiukemmin. Hän esimerkiksi nimitti paavina ollessaan piispoja tärkeille piispanistuimille yksinvaltaisesti ja paikoin myös vastoin paikallisten hiippakuntien yleistä tahtoa, julisti vuonna 1995 naispappeutta koskeneet kysymykset loppuunkäsitellyiksi ja samalla ilmoitti, että ”kirkolla ei ole mitään arvovaltaa antaa pappisvihkimystä naisille” ja myös vaati kaikkia kirkon jäseniä pitäytymään tässä ratkaisussa.

Johannes Paavali II oli ollut myös ensimmäinen mediapaavi. Voimakkaalla ja näkyvällä esiintymisellään hän sai paljon medianäkyvyyttä maailmassa, ja pitkän virkakautensa aikana hänestä tuli tärkeä moraalivaikuttaja. Esimerkiksi Johannes Paavali II:n merkitys kommunismin luhistumiseen itäisessä Euroopassa ja varsinkin Puolassa oli erityisen suuri.

Joseph Alois Ratzinger valittiin 2005 konklaavissa Johannes Paavali II:n seuraajaksi neljän äänestyskerran jälkeen. Hän otti paavilliseksi nimekseen Benedictus XVI. Kardinaalina Ratzingeria pidettiin katolisen kirkon konservatiivisen siiven johtohahmona, joka on korostanut opin puhtautta, vastustaa ehkäisyä, tuomitsee homoseksuaalisuuden, naispappeuden ja radikaalifeminismin sekä vastustaa keskustelua pappien selibaatin poistamisesta. Lisäksi Ratzinger uskonopin kongregaation johtajana oli myös osavastuullinen Vatikaanin kielteiseen suhtautumiseen vapautuksen teologiaa kohtaan. Hänen näkemyksensä mukaan katolinen kirkko on ainoa oikea kirkko, ja kardinaalikaudella hänen suhtautumisensa viime aikoina alkaneeseen uskontojen lähentymiseen ja vuoropuheluun oli hyvin jyrkkä. Ihmisenä häntä pidetään kuitenkin miellyttävänä, älykkäänä, pohdiskelevana, uutterana ja kohteliaana sekä hieman ujona verrattuna muuten vahvaan maineeseensa. Monissa suhteissa Benedictus XVI näyttää paavina lieventäneen näkemyksiään aikaisempaan verrattuna.

Lähteet

Yleiset lähteet

• mm. Ulla-Maria Arola: Kristikunnan historia. WSOY, 1994. ISBN 951-0-19113-2
• Simo Heininen: Ihmistä suurempi: paaviuden historia. Edita, 2004. ISBN 951-37-4184-2
• José Orlandis: Katolisen kirkon historia. Okeanos oy, 1999. ISBN 952-9804-05-9

Kirjallisuutta

• Jussi Hanska: Kristuksen sijaiset maan päällä?. SKS, 2005. ISBN 951-746-719-2