Oikeudenmukaisuus

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Maarten van Heemskerck, Justitia, 1556.

Oikeudenmukaisuus tarkoittaa oikeamielisyyttä, sitä mikä vastaa yleistä oikeuskäsitystä.[1] Se voi tarkoittaa niin ihmisen hyvettä kuin sosiaalisen järjestelmän tai teon ominaisuutta. Käsitettä voidaan pohtia filosofisia, moraalisia, oikeudellisia tai teologisia näkökohtia painottaen.[2] Oikeudenmukaisuuden määritteleminen on mahdollista vain hyvin yleisin käsittein, sillä sen tarkat määrittely-yritykset kilpistyvät ankariin vastaväitteisiin.[3]

Käsitteet oikeudenmukaisuus, tasa-arvo ja yhdenvertaisuus liittyvät läheisesti yhteen. Lainsäädäntö heijastaa yhteiskunnan oikeudenmukaisuuskäsitystä, joka kulttuurista riippuen saatetaan tulkita niin yhdenvertaiseksi kuin epätasa-arvoiseksi. Ihminen sinänsä on arvokas ja yhdenvertainen oikeuksien ja velvollisuuksien suhteen. Kaikissa on jotain yhteistä, minkä vuoksi ihmisiä on kohdeltava oikeudenmukaisesti.[4]

Historiallinen kehitys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antiikin aikaisista kirjoittajista jo Homeros käyttää sanaa oikeudenmukainen (kreik. dikaion) etiikan ja oikeuden yhteydessä. Platonin teoksessa Valtio oikeudenmukaisuus saa melko laajan käsittelyn ihmisen hyveenä ja yhteiskunnan ominaisuutena. Toisaalta se kuuluu neljän perushyveen joukkoon.[2]

Aristoteles omistaa käsitteelle kokonaisen kirjan. Hän pitää oikeudenmukaisuutta korkeimpana ja täydellisimpänä hyveenä. Hänen määritelmänsä ovat vaikuttaneet paljon oikeudelliseen ajatteluun. Keskeisin määrittely on ryhmittely jakavaan ja korjaavaan oikeudenmukaisuuteen. Jakavaan ryhmään kuuluvat yhteiskunnan etujen ja muunlaisten osuuksien jako kansalaisille. Korjaavaan oikeudenmukaisuuteen kuuluvat esinevaihtojen ja sopimusten kohtuusperusteet. Aristoteleen yleismääritelmä sisällyttää käsitteeseen lainmukaisuuden ja tasapuolisuuden.[5]

Vanhan ajan ajattelijat Ambrosius (noin 340–397) ja Augustinus (354–430) määrittelevät jumalallisen oikeudenmukaisuuden tasapuolisuudeksi ja anteeksiannoksi. Tuomas Akvinolainen (1225–1274) sisällyttää oikeudenmukaisuuteen (oikeamielisyyteen) kolme osa-aluetta:

  • lat. iustitia commutativa, vaihdannainen vanhurskaus
  • iustitia distributiva, jakava vanhurskaus
  • iustitia legalis, lain mukainen vanhurskaus.

Martti Luther (1483–1546) jakaa oikeudenmukaisuuden kahteen lajiin:

  • iustitia evangelica, evankeliumin vanhurskaus
  • iustitia civilis, yhteiskunnallinen vanhurskaus.[6]

Uudella ajalla Thomas Hobbes (1588–1679) käsitti oikeudenmukaisuuden radikaalisti uudella tavalla. Hän liitti moraaliset ja oikeudelliset normit oikeudenmukaisuuden osalta institutionaaliseen valtaan, jonka ylimpänä pyrkimyksenä hän piti rauhan säilyttämistä. Muina pyrkimyksinä oli yhtäläiset oikeudet ja sopimusten pitäminen, jonka varassa tehdyn yhteiskuntasopimuksen avulla voitiin määritellä esimerkiksi omistusoikeus.[7]

Samuel von Pufendorf (1632–1694) suuntaa käsitteen kohti oikeutta. Hänestä oikeustiede tutkii tekojen oikeudenmukaisuutta, ei niinkään henkilöiden oikeudenmukaisuutta. John Locken (1632–1704) oikeudenmukaisuuskäsitys on liberalistinen. Hänestä käsite perustuu yhteiskuntaan, jonka tärkein velvoite on suojella yksityistä omistusta.[7]

Immanuel Kant (1724–1804) pitää oikeudenmukaisuutta hyveen sijasta yhteiskunnan ominaisuutena, joka mahdollistaa ihmisten välisen oikeudellisen tilan. Tämä vaatii samanarvoisten toimijoiden yhdenvertaista kohtelua. Kantista poiketen Friedrich Hegel (1770–1831) ei koe oikeudenmukaisuuden olevan ristiriidassa valtiollisen oikeuden suhteen, vaan yksityinen ja yleinen yhtyvät, jolloin ne löytävät sopusointuisen oikeustilan.[8]

Anarkistista perinnettä edustava Pierre-Joseph Proudhon (1809–1865) etsii oikeudenmukaisuuden aineellista perustaa, jolla kumotaan omaisuuden synnyttämä epätasa-arvo. Sosialistista perinnettä edustavien Karl Marxin (1818–1883) ja Friedrich Engelsin (1820–1895) mukaan aito oikeudenmukaisuus on mahdollista vasta yksityisomistukseen perustuvasta tuotantotavasta irtautumalla.[9]

Uuskantilaisia oikeudenmukaisuusteorioita ovat luoneet Rudolf Stammler (1856–1938), Hans Kelsen (1881–1973) ja Gustav Radbruch (1878–1949). Stammler pitää oikeudenmukaisuutta yhteiselämän absoluuttisena harmoniana. Kelsen puolestaan pitää ehdotonta oikeudenmukaisuutta irrationaalisena ajatuksena ja hänestä käsitteen ainoat muodot ovat demokratia, rauha ja vapaus. Radbruch katsoo asiaa kolmelta suunnalta eli oikeudenmukaisuuden, oikeusvarmuuden ja tarkoituksenmukaisuuden kannalta.[8]

Kantilaisuus vaikutti Chaïm Perelmanin (1912–1984) 1960-luvulla luomaan käsitykseen, jonka mukaan formaalinen oikeudenmukaisuus on yleistys ajatuksista, että kukin saakoon ansionsa, tarpeidensa ja työnsä mukaan. John Rawls (1921–2002) loi 1970-luvulla ajattelutavan teoksessaan "Oikeudenmukaisuusteoria" (1971), jonka mukaan oikeudenmukaisuuden perusperiaatteena on vapaus sekä yhteiskunnallinen ja taloudellinen tasa-arvo. Hän tähdentää itsenäisten ihmisten kykyä ja mahdollisuutta luoda yhteiskunta.[10]

Rawls ja Ronald Dworkin (s. 1931) ovat luoneet liberalismin keskeiset poliittiset oikeudenmukaisuusteoriat. Dworkinin mukaan oikeudenmukaisuuden periaatteita ei valita, vaan ne löydetään käytännön ratkaisutilanteissa, ja ne ovat olemassa ennen ratkaisua. Hänestä periaatteet koskevat ainoastaan yksilöllisiä oikeuksia, eivät yhteisöllisiä tavoitteita.[11]

Jürgen Habermas (s. 1929) on keskeinen teoreetikko saksalaisella kielialueella. Hänen lähtökohtanaan on tarkoituksenmukainen ja paras ajateltavissa oleva ajatustenvaihto, sen vapaat ja tasa-arvoiset osallistujat ja vapaa puhetilanne. Näitä arvoja hän pitää yhteiskunnallisena ihanteena ja hän haluaa yleistää ne yhteiskunnan valta- ja taloussuhteita koskevaksi vapaaksi viestinnäksi. Habermasin mukaan oikeudenmukaisuudessa on keskeisintä itsemääräävyys sekä julkinen ja yksityinen itsenäisyys.[12]

Oikeudenmukaisuus rikosoikeudessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oikeudenmukaisuus on yksi rikosoikeuteen liittyvä näkökohta, mutta ratkaisuihin vaikuttavat muutkin kuin oikeudenmukaisuusnäkökohdat. Laajemmin ymmärrettynä se on yksi kontrollipolitiikan tavoitteista, mutta nämä tavoitteet ovat keskenään ristiriitaisia. Oikeudenmukaisuus-käsitteen täsmentämiseen voidaan käyttää useita käsitepareja:

  • Deontologinen ja teleologinen oikeudenmukaisuus määrittelevät oikeudenmukaisen ja epäoikeudenmukaisen eri tavalla. Teleologiset teoriat katsovat, että teon tai säännön oikeutus on seurausten arvossa. Deontologiset teoriat eivät pidä oikeutuksena yksinomaan seurauksia, vaan niiden mukaan teko tai sääntö itsessään vaikuttaa oikeudenmukaisuuteen. Deontologisten tulkintojen mukaan ratkaisun oikeudenmukaisuus edellyttää seurausten ohella itse periaatteen pitämistä tärkeänä ja velvoittavana. Periaatteiden välinen jännite ja vastakkainasettelu tulee esiin rangaistusteorioissa.[13]
  • Aineellinen ja muodollinen oikeudenmukaisuus on käsitepari, jossa aineellinen viittaa suhteellisuusperiaatteeseen ja muodollinen (formaalinen) yhdenvertaisuusperiaatteeseen.
  • Yksilöllistävä ja yleistävä oikeudenmukaisuus on käsitepari, jossa ensin mainittu pyrkii ottamaan huomioon jokaisen tapauksen erilaisuuden, kun taas toinen korostaa yhdenvertaista kohtelua. Jännite näiden pyrkimysten välillä korostuu, kun oikeudenmukaisuutta verrataan kohtuuden ja armon käsitteisiin. Kohtuus liittyy yksilöllistävään oikeudenmukaisuuteen ja oikeusvarmuus ja ennustettavuus yleistävään oikeudenmukaisuuteen.[14]

Rikosoikeudellinen oikeudenmukaisuus liittyy velvoittaviksi koettuihin suhteellisuus- ja yhdenvertaisuusperiaatteisiin, joita täydentää kohtuuden ja armon käsitteet.

  • Suhteellisuusperiaate edellyttää rikoksen ja rangaistuksen väliseltä suhteelta oikeudenmukaisuutta, jonka tulee ilmetä niiden keskinäisestä riippuvuudesta ja rangaistusten yleisestä tasosta. Nämä eivät ole pääteltävissä oikeudenmukaisuus-käsitteestä, vaan rikosoikeudellisista ja kriminaalipoliittisista lähtökohdista.
  • Yhdenvertaisuusperiaate vaatii samanlaisilta tapauksilta samanlaista ja erilaisilta tapauksilta erilaista kohtelua. Kohtelun oikeudenmukaisuus edellyttää myös ennalta päätettyjen kriteerien olemassaoloa. Yhdenvertaisuuteen liittyy myös käsitteet oikeusturva, ennakoitavuus ja mielivallan välttäminen.
  • Kohtuutta edustavat monet lakeihin otetut joustolausekkeet ja kohtuullistamissäännökset, ja tällaisten näkökohtien merkitys on nykyisin lisääntynyt. Kohtuutta käytetään sekä rangaistusten mittaamiseen että niiden täytäntöönpanoon ja siihen liittyy myös sovittelun käyttäminen.
  • Armo liittyy Suomessa tasavallan presidentin suorittamaan armahdukseen.[15]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Oikeudenmukaisuus Kielitoimiston sanakirja, Kotimaisten kielten skeskus 2021
  2. ↑ a b Encyclopædia iuridica fennica, Suomalainen lakimiesyhdistys 1994–1999, ISBN 951-855-135-9, osa VII palsta 662
  3. ↑ Encyclopædia iuridica fennica, osa IV palsta 333
  4. ↑ Yhdenvertaisuus [vanhentunut linkki]
  5. ↑ Encyclopædia iuridica fennica, osa VII palstat 662–663
  6. ↑ latinan käännökset sivulta [vanhentunut linkki] (Arkistoitu – Internet Archive)vanhentunut linkki]
  7. ↑ a b Encyclopædia iuridica fennica, osa VII palsta 664
  8. ↑ a b Encyclopædia iuridica fennica, osa VII palsta 665
  9. ↑ Encyclopædia iuridica fennica, osa VII palstat 665–666
  10. ↑ Encyclopædia iuridica fennica, osa VII palstat 666–667
  11. ↑ Encyclopædia iuridica fennica, osa VII palsta 667
  12. ↑ Encyclopædia iuridica fennica, osa VII palstat 667–668
  13. ↑ Encyclopædia iuridica fennica, osa IV palstat 334–335
  14. ↑ Encyclopædia iuridica fennica, osa IV palsta 335
  15. ↑ Encyclopædia iuridica fennica, osa IV palstat 335–337

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Oikeudenmukaisuus&oldid=22800348”