Neuvostoliiton kulttuuri

Neuvostoliiton kulttuuri muodostui eri neuvostotasavaltojen kulttuureista. Musiikissa suuntauduttiin etenkin kansanmusiikin suuntaan. Kirjallisuus ja teatteri olivat Neuvostoliitossa suosittuja. Neuvostoliittolainen musiikki menestyi myös maan rajojen ulkopuolella, eikä pelkästään sosialistisissa maissa, vaan myös lännessä. Myös neuvostoliittolainen elokuva menestyi sekä idässä että länsimaissa.

Venäjän vallankumouksen jälkeisen neuvostoavantgarden aika päättyi viimeistään 1930-luvun alussa. Tällöin sosialistisesta realismista tuli ainoa virallisesti hyväksytty taiteen suuntaus, jota sovellettiin kaikkiin taiteisiin. Josif Stalinin kuoleman jälkeen kulttuurielämä koki lyhyen vapaamman jakson, kunnes Nikita Hruštšovin valtakauden lopulla se alkoi taas jähmettyä.

Neuvostoliiton tunnetuimpia säveltäjiä olivat Dmitri Šostakovitš ja Sergei Prokofjev. Kirjailija Mihail Šolohov ja hänen romaaninsa Hiljaa virtaa Don (1928–1940) sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Kansainvälisesti menestyksekkäin elokuvantekijä oli Andrei Tarkovski.

Yleistä

Neuvostoliiton kulttuuri oli jatkumoa Venäjän kulttuurista, joka oli kiihkeässä, kaikki kulttuurin alat läpäisseessä luomistilassa 1900-luvun alussa. Vallankumouksen jälkeisinä vuosina taiteilijat osallistuivat innokkaasti yhteiskunnan uudistustyöhön. Bolševikkijohtajat eivät kuitenkaan arvostaneet modernistista avantgarde-taidetta ja sen aika loppui viimeistään 1930-luvun alussa, kun sosialistisesta realismista tuli ainoa virallisesti hyväksytty taiteen suuntaus. Samalla kommunistipuolueen ohjaamat eri alojen taiteilijaliitot määrättiin sääntelemään taide-elämää.

Sosialistisen realismin periaatteita määrättiin noudatettavaksi myös Neuvostoliiton liittolaismaissa. Niissä noudatettiin kuitenkin vapaampaa taidepolitiikkaa kuin Neuvostoliitossa. Itä-Euroopan sosialististen maiden taiteessa henkilöpalvonta ja kapea puoluesidonnaisuus näkyi voimakkaimmillaan vuosina 1945–1953.

Länsimaisen taiteen ollessa kiellettyä Neuvostoliitossa syntyi varsin laajalle levinneitä, vaikkakin epäyhtenäisiä, niin sanottuja epävirallisen taiteen suuntauksia. Näillä ei ollut kuitenkaan menestymisen mahdollisuuksia, koska toisinajattelijat eivät saaneet julkaista taidettaan. Joistakin toisinajattelijoista, kuten kirjailija Aleksandr Solženitsynistä ja taiteilija Ilja Kabakovista tuli maailmankuuluja. Mihail Gorbatšovin hallintoaikana 1980-luvulla, kun kommunistit myönsivät enemmän vapauksia taiteilijoille. Sosialistinen realismi kesti kuitenkin Neuvostoliiton hajoamiseen 1991 asti kulttuurin virallisena sääntelyjärjestelmänä.

Nykyisin Neuvostoliiton taiteen ja kulttuurin perintöä arvioidaan uudella tavalla, kun myös sosialismin aikana kielletyt kulttuurin alat huomioidaan. Sosialistisen ajan taideperintöön voi tutustua vaikkapa neuvostoajan veistospuistossa Liettuassa.

Symbolit

Neuvostoliitossa yleisesti käytettyjä tunnuksia olivat vallankumouksen punainen tähti, sekä työkansaa kuvaavat sirppi ja vasara. Neuvostoliiton lipussa oli edistystä kuvaava keltainen tähti, vallankumouksellisuutta ja sosialismia kuvaavalla punaisella taustalla, sekä maatyöläisten sirppi ja teollisuustyöläisten vasara yhteen liitettynä. Se oli myös aikoinaan kansainvälisen sosialismin tunnus, mutta se muistetaan lähinnä Neuvostoliiton tunnuksena.

Sosialistinen realismi

Pääartikkeli: Sosialistinen realismi

Sosialistinen realismi on 1930-luvulta Neuvostoliitossa ja sen jälkeen muissa sosialistisissa maissa esiintynyt realismia edustava taidesuuntaus ja menetelmä, jonka tarkoituksena oli edistää sosialismin ja kommunismin päämääriä. Sosialistisen realismin ajatuksena oli realistinen muoto ja sosialistinen sisältö.

Käsite sosialistinen realismi otettiin käyttöön Neuvostoliiton Kirjailijaliiton konferenssissa vuonna 1934, jonka jälkeen siitä tuli maan virallinen ja ainoa hyväksytty taidesuuntaus. Sen isänä mainitaan usein kirjailija Maksim Gorki, jonka romaania Äiti (1907, suom. 1944) pidetään sosialistisen realismin arkkityyppinä. Esikuvina on pidetty myös eräiden 1800-luvun realistien, esimerkiksi Peredvižnikien (”Vaeltajat”), Jacques-Louis Davidin ja Ilja Repinin taidetta.

Sosialistisen realismin metodin mukaan taiteen tehtävä on palvella vallankumousta ja sosialismin rakentamista olemalla kansantajuista ja puoluekantaista. Monesti tämä merkitsi työläisten kuvaamista esimerkillisinä sankareina. Musiikissa suosittiin yleviä ”positiivisia” loppuosia. Johtajat asetettiin maalaustaiteessa kansan keskelle. Tarkoituksena oli korottaa työläisen asemaa esittämällä hänen elämänsä, työnsä ja vapaa-aikansa ihailtavassa muodossa.

Sosialistisen realismin tunnustamisesta ainoana hyväksyttävänä taiteen suuntauksena luovuttiin Neuvostoliitossakin käytännössä 1980-luvun lopulla. Sosialistinen realismi loppui taidetta sääntelevänä kulttuuripoliittisena järjestelmänä vasta Neuvostoliiton purkautuessa 1991.

Neuvostoliittolainen elokuva

Pääartikkeli: Neuvostoliiton elokuva

Panssarilaiva Potemkinin elokuvajuliste.

Neuvostoliitto oli myös suurimpia elokuvamaita – Lenin sanoikin aikoinaan elokuvan olevan Neuvostoliiton tärkein taiteenlaji. Elokuvailmaisu kukoisti taiteellisesti erityisesti mykkäelokuva-aikana ennen stalinilaisen kulttuuripolitiikan nousua valta-asemaan. Stalinin kuoleman jälkeen vähitellen myös muita kuin propagandaelokuvia tuottamaan alkanut elokuvateollisuus alkoi kukoistaa erityisesti 1970-luvulla.

Neuvostoliiton ”kansalliselokuvaksi” nimetään usein kuuluisan neuvostoliittolaisen ohjaajan, Sergei Eisensteinin elokuva Panssarilaiva Potemkin (1925), joka oli paitsi onnistunut propagandana, myös teknisesti ja taiteellisesti edistyksellinen. Elokuvan oli tarkoitus olla vain yksi osa vuoden 1905 tapahtumista kertovaa elokuvasarjaa, mutta se muistetaan parhaiten itsenäisenä elokuvana. Muita Eisensteinin klassikkoja ovat muun muassa Lakko (1925), Lokakuun vallankumouksen kymmenvuosipäivän kunniaksi tehty Lokakuu (1928), sekä erityisesti Stalinin diktatuuriin viittaava ja sen vuoksi kosolti tekijälle harmeja aiheuttanut Iivana Julma -sarja (1944 ja 1946). Varhaisen neuvostoelokuvan mestareita olivat lisäksi Dziga Vertov, Oleksandr Dovženko, Mihail Romm ja Vsevolod Pudovkin.

Neuvostoliittolainen elokuva menestyi hyvin myös ulkomailla, sekä idässä että länsimaissa. Kansainvälisesti menestyksekkäin vaikka kotimaassaan vaille virallista tunnustusta jäänyt elokuvantekijä oli Andrei Tarkovski, joka voitti muun muassa Cannesin elokuvajuhlien Grand Prix -palkinnon.

Neuvostoliitossa tuotettiin verrattain paljon elokuvia ja määrärahat elokuviin olivat varsin mittavat. 70-luvulla ainoastaan Hollywoodissa elokuvantekijöillä oli mahdollisuus saada yhtä suuret budjetit elokuviinsa kuin Neuvostoliitossa. Käytännössä valtio huolehti, että tekijä sai kaiken mitä tarvitsivat, mikäli kulttuurilautakunta oli sitä mieltä. Elokuvatekijöiden koulutuksessa ominaista oli se, että kuka tahansa elokuvallisesti lahjakas voitiin ottaa mukaan valtiollisiin elokuvakouluihin ja kouluttaa ammattiin valtion avustamana. Neuvostoliiton suurin elokuvatuotantoyhtiö oli Mosfilm.

Neuvostoelokuvan kestävin osa on taiteenharrastajien piirissä arvostettu laji. Helsingissä oli sodan jälkeen yli 40 vuoden ajan neuvosto-omisteinen, paljon sikäläisiä elokuvia esittävä, Saksalta sotakorvauksena saatu elokuvateatteri ja elokuvien maahantuontiyritys Kosmos-Filmi.

Henkilökultit: Lenin ja Stalin

Pääartikkeli: Neuvostoliiton henkilökultit: Lenin ja Stalin

Vladimir Iljitš Leninin ympärille muodostui Neuvostoliiton ensimmäinen henkilökultti. Osittain Leninin tahdon vastaisesti häntä alettiin pian pitää ”hyvänä tsaarina”. Ensimmäinen askel Lenin-kultin ottamisessa puolueen propagandan käyttöön oli päätös balsamoida Leninin ruumis ja sijoittaa se mausoleumiin Punaiselle torille. Vuonna 1924 Pietari uudelleennimettiin Leningradiksi, ja ensimmäiset valtavat Lenin-patsaat pystytettiin Stalingradiin vuonna 1925 ja Leningradiin Suomen juna-aseman eteen vuonna 1926.

Leninin kuoleman jälkeen Stalin pyrki esittämään itsensä Leninin työn jatkajana. Stalinin henkilökultti saavutti täyden mittansa 1930-luvulla. Eri hallinnon tasoilla kilpailtiin tuotantolaitosten, kylien, teatterien ja muiden instituutioiden nimeämisellä Stalinin mukaan. Uuteen huippuunsa henkilökultti nousi suuren isänmaallisen sodan jälkeen. Vuonna 1956 Hruštšov kuitenkin ilmoitti tyrmistyneelle puoluejohdolle Stalinin väärinkäyttäneen valtaansa ja tarpeettomasti alistaneen neuvostokansalaisia. Pian Stalinin ruumis poistettiin Leninin mausoleumista ja haudattiin Kremlin muuriin.

Oksidentalismi

Vitali Peskovin karikatyyri neuvostoelämästä 1970-luvulla.

Neuvostoliitossa kirjastoihin ja julkaisemiseen liittyvä sensuuri oli järjestelmällistä. Esimerkiksi länsimaiset lehdet ja lähes kaikki lännen nykykulttuuria koskeva kirjallisuus oli kiellettyä. Länsimaista aineistoa siirtyi kuitenkin lännestä Neuvostoliittoon yksityisteitse ja muun muassa Tallinnaan Suomen television kautta.

Jo tsaarinajan Venäjällä oli eräs kulttuurinen muotisuuntaus orientalismi eli itämaisuuden ihailu. Sen vastasuuntauksena Neuvostoliitossa kehittyi sosialistisen virallisuuden ohella länsimaisuuden ihailu, oksidentalismi. Tämä näkyi haluna hankkia länsimaisia kulutustavaroita, joita pidettiin parempilaatuisena kuin kotimaisia tuotteita. Oksidentalismi ilmeni myös länsimaisten taidesuuntien ja populaarikulttuurin, esimerkiksi englantilaisen The Beatles -yhtyeen ihailuna.

Aiheesta muualla

• Herrala, Meri: Todel­lisu­u­den ku­vaami­nen Neu­vos­toli­iton ja Venäjän taiteessa sekä muita kulttuuri-​ ja his­to­ri­apoli­ti­ikan yhtymäko­htia. Taideyliopisto 15.4.2021.
• Puukka, Päivi & Juutilainen, Ville: Neuvostotaide oli propagandan väline. Yle uutiset 18.2.2015.