Neulakinnas
Neulakintaalla tarkoitetaan lapasta, joka on ommeltu villalangasta isokokoisella neulalla. Neulakinnastekniikkaa on käytetty Suomessa ainakin keskiajalta asti. Vanhimmat Suomesta löydetyt neulakinnasfragmentit ovat peräisin 1000-luvun ensimmäisiltä vuosikymmeniltä.[1] Neulakinnastekniikka on ollut ainoa tapa valmistaa sukkia ja lapasia ennen 1600-lukua, jolloin puikolla neulomisen taito levisi Suomeen. Neulakintaan neulomistaito säilyi 1950-luvulle saakka erityisesti Itä- ja Pohjois-Suomessa, ja paikoitellen aivan nykypäiviin saakka.
Työvälineinä on käytetty luusta, kuparista, raudasta tai hopeasta valmistettuja neuloja ja lanka on ollut paksuhkoa löyhäkierteistä villalankaa. Tosin Museoviraston keruuarkistossa on Kansallismuseon vuoden 1957 neulakinnaskyselyn aineistossa myös neulakinnasnäytteitä, joiden lanka on tiukkakierteistä. Tällä tekniikalla on valmistettu lapasia, sukkia, siivilöitä ja myssyjä. Tekniikkaa kutsutaan neulakinnastekniikaksi, koska sillä on enimmäkseen valmistettu kintaita ja työvälineenä on ollut neula.
Tämän tekniikan perustana on se, että lankaa pujotetaan silmukoiden läpi tietyssä järjestyksessä neulan avulla. Eri pujottelutavoista Suomessa on tunnettu ns. suomeksi neulominen, venäjäksi neulominen ja pyöräyttäen tai punaltaen neulominen,[2] vaikka ne kaikki eivät joka puolella Suomea olekaan olleet tunnettuja. Lisäksi näistä pujottelutavoista on käytetty myös muunnoksia, joten erilaisten pujottelutapojen todellinen määrä on suurempi.
Perinteisesti neulakintaat on vanutettu, jotta niistä on saatu tiiviitä. Vanutuksen suosiossa on ollut paikkakuntakohtaisia eroja, sillä Kansallismuseon vuoden 1957 neulakinnaskyselyyn vastattiin vanutuksen osalta yleensä kielteisesti,[2] ja todettiin kintaiden vanuttuvan käytössä. Neulakintaita on käytetty nimenomaan ulkotöissä talvella, nahkarukkasten alla. Valmiin kinnasparin suuhun on tavattu neuloa kinnasneulalla tai virkata 1-2 kerrosta erivärisellä langalla, jotta kukin tunnistaisi omat kintaansa.
Muita neulakinnastekniikasta käytettyjä nimityksiä ovat kinnasneulatekniikka, yhdellä neulalla neulominen ja kinnasompelu.[2]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Käden taidot 4. Vantaa: Weilin & Göös, 2004. ISBN 951-35-6652-8
- http://www.tkukoulu.fi/~kleinone/neulakinnas/ominais.html (Arkistoitu – Internet Archive) viitattu 4.2.2010
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Vajanto, Krista: Euran emännän neulakintaat - Tutkielma Luistarin haudan 56 neulakinnasfragmenteista (pdf) (Pro gradu -tutkielma) vajanto.net. 2003. Arkistoitu 6.11.2015. Viitattu 19.4.2015.
- ↑ a b c Toini-Inkeri Kaukonen: Kinnasompelun levinneisyys ja työtavat Suomessa. Suomen Muinaismuistoyhdistys, 1960.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Kinnasneulatekniikka Punomo.
- Neulakintaat.fi Pihlajapiha.
- Neulakintaiden ohje Kulttuurien museo.