Miekkailu

Miekkailu on yleiskäsite erilaisille miekkaa käyttäville taistelumuodoille. Nykyisessä kielenkäytössä miekkailulla tarkoitetaan yleensä länsimaista urheilumiekkailua.

Historia

Roomalaisen legioonalaisen näyttelijä gladius-miekan kanssa.

Keskiaikaiset turnajaiset

Miekan ja miekkataistelun historia on vuosituhansia vanha ja sotaisa. Ramses III:n ajalta Egyptistä on löydetty miekkailun kaltaisen urheilukilpailun kuvaus. Kilpailijat käyttivät aseinaan keppejä, joiden päähän oli kiinnitetty pronssilevy ja osalla kilpailijoista oli kasvojensa suojana maski. Välineen tunsivat myös assyrialaiset ja babylonialaiset, ja Suomenkin pronssikauden kalmistoista on löydetty miekkoja.

Miekkailu tai ”asetaistelu” (m.kreik. ὁπλομαχία, hoplomakhia) tunnettiin lajina jo antiikin Kreikassa. Kirjallisista lähteistä tiedetään, että 300-luvulla eaa. Kreikassa miekkailukilpailun voittajalle maksettiin 300 drakhmaa, joka oli enemmän kuin jousiammunnan tai keihäänheiton voittajalle. Platonin dialogissa Euthydemos mainitaan 400-luvulla eaa. eläneet veljekset Euthydemos ja Dionysodoros, jotka opettivat miekkailua korvausta vastaan.

Myös Rooman valtakunnassa miekkailunopetus (lat. armatura) aloitettiin konsuli Rutiliuksen kaudella 648 eaa., jotta "taito liittyisi rohkeuteen ja rohkeus taitoon". Roomassa miekkailtiin kahdella kädellä siten, että toisessa pidettiin kilpeä ja toisessa molemmilta sivuilta teroitettua miekkaa. Roomassa suositiin miekan kärjellä suoritettuja pistoja, jotka olivat kuolettavampia kuin miekan terällä tehdyt viillot.

Varhaiskeskiajalla, ritariaikana, miekat olivat monesti kaksiteräisiä (kummastakin kyljestään teroitettuja) aseita, joita vastaan puolustauduttiin kilvin ja haarniskoin. Miekkailu oli keskeinen osa ritarien koulutusta.Käytössä oli koko miekan tarjoamat hyökkäysmahdollisuudet pistoista ja lyönneistä aina kahvalla tehtäviin lyönteihin ja kontrolliotteisiin.

Ampuma-aseiden saapuminen Eurooppaan 1400- ja 1500-luvuilla alkoi muuttaa miekkailua sotatantereiden taidosta siviilitaidoksi, vaikka miekkoja kannettiinkin taistelukentillä vielä pitkään. Kirjapainon keksiminen myös levitti tietoa miekkailuharjoituksista ja -tekniikoista aikaisempaa pientä sotilaseliittiä laajemmille ihmisryhmille.

Kaksintaistelumiekkailu

Iustitia, joka kantaa vaakaa ja miekkaa.

Ranskassa alkoi esiintyä jo 1100–1200-luvuilla miekkailunopettajia, joiden tehtävä oli valmentaa oppilaitaan kaksintaisteluihin. Kaksintaistelut perustuivat ajatukseen, että kiistassa oikeassa olevan henkilön puolella oli Jumala, eikä hän siksi voinut hävitä kamppailua. Tämänkaltaisia juridisia kaksintaisteluita käytiin 1500-luvulle asti. Yhä edelleen miekka esiintyy yleisesti oikeuden symbolina.

Vaikka varsinaiset juridiset kaksintaistelut hävisivätkin, kunnian puolesta käydyillä kamppailuilla oli edelleen vahva merkitys miekkailukulttuurissa. Kaksintaistelut erilaisista kunniakysymyksistä oli kuitenkin varsin verinen harrastus muun muassa 1500-luvun lopulla kahden vuosikymmenen aikana yli 10 000 aatelismiestä sai Ranskassa niissä surmansa. Niinpä otteluita pyrittiin estämään ja niistä annettiin rangaistuksia – tuttua vaikkapa Dumas'n Kolmesta muskettisoturista.

Modernin miekkailun synty

Kuva miekkailun oppikirjasta vuodelta 1590

Kuvitusta Girard Thibaultin kirjasta Academie de l'espee ("Miekan akatemia") vuodelta 1628.

Haarniskoimattoman kaksintaistelun merkityksen korostuessa sotataidon sijaan ryhdyttiin miekkailussa suosimaan pistoja, jolloin aseiden terien pituudet kasvoivat. Miekkojen painopiste siirtyi lähemmäksi miekkailijan kättä paremman kärjen kontrollin saavuttamiseksi. Espanjassa ja Italiassa kehitetyt pistomiekkailutekniikat levisivät pian Ranskaan. Tekniikoissa painotettiin puolustuksen merkitystä pitämällä vastustajaan tarvittava etäisyys (misura) ja suorittamalla väistöjä. Myös "tempon", eli sopivan hyökkäyshetken merkitystä suhteessa vastustajan toimintaan korostettiin.

Urheilumiekkailu muotoutui kohti nykyistä muotoaan etenkin Aurinkokuninkaan, Ludvig XIV:n hovissa 1600-luvulla. Monet tuolta ajalta peräisin olevat miekkailun säännöt ja liikkeet ovat edelleen käytössä. Samoin kehitettiin uusi, harjoitteluun sopivampi, terävän kärjen sijasta nuppiin päättyvä miekka: floretti. Tuona aikana miekkailuliikkeet nopeutuivat ja monimutkaistuivat. Koska miekkailijat eivät käyttäneet maskeja kasvojen suojana, loukkaantumisten välttämiseksi miekkailuharjoituksissa noudatettiin tiukkoja sääntöjä. Miekkailija suoritti ensin yksinkertaisen hyökkäyksen, jonka vastustaja pyrki väistämään ilman vastapistoa (ripostia). Tämän jälkeen hyökkääjä palasi lähtöasentoon ja valmistautui vastaanottamaan vuorostaan vastustajansa hyökkäyksen.

Miekkailun sääntöjä ja varustusta kehitettiin edelleen 1700- ja 1800-lukujen kuluessa. Metalliverkosta valmistettujen kasvosuojien keksiminen 1700-luvulla johti uudenlaiseen miekkailuun, jossa jatkopistot (remissit), pysäytyspistot (arrêt) ja ripostit sekä vastaripostit tulivat käyttöön. Näitä tekniikoita kehittivät erityisesti ranskalaiset miekkailumestarit La Boëssière ja Girard. Moderni miekkailu syntyi lopullisesti 1800-luvulla erityisesti Lafaugèren, Cordeloisin,Gomardin ja Grisierin kehittämien tekniikoiden ja sääntöjen myötä.

1800-luvun lopulla nykyiset aselajit, floretti, kalpa ja säilä, vakiintuivat ja erityisesti kalvan vaikutuksesta miekkailusta muodostui urheilulaji. Kalpa ja floretti saivat voimakkaan jalansijan Ranskassa ja Italiassa kun taas säilää harrastettiin etupäässä itäisessä Euroopassa.

Urheilumiekkailu

Urheilumiekkailussa käytetyt välineet:
1. Miekkailutakki
2. Hansikas
3. Vartalojohto (eli niin sanottu körppäri)
4. Kalpoja
5. Miekkailuhousut
6. Maski
7. Plastron (eli vartalosuoja)

Floretin hyväksytty osuma-alue ja varoasento

Kalvan hyväksytty osuma-alue ja varoasento

Säilän hyväksytty osuma-alue ja varoasento

Urheilu- tai olympiamiekkailulla tarkoitetaan kolmea olympialajia: kalpaa, florettia ja säilää. Olympiamiekkailu on puhtaasti urheilulaji, jolla ei ole itsepuolustuksellista tarkoitusta.

Miekkailusta ryhdyttiin puhumaan urheiluna 1890-luvulla, jolloin ehdotettiin tuomarien ottamista mukaan otteluihin ja annettujen ja vastaanotettujen osumien laskemista. Ensimmäiset varsinaiset miekkailukilpailut järjestettiin 1890-luvun alussa. Vuonna 1895 aikakauslehti Ranskalainen miekkailu järjesti kutsukilpailut neljän ranskalaisen ja neljän italialaisen miekkailijan välillä. Vuonna 1896 floretti ja säilä olivat lajeina ensimmäisissä olympialaisissa Ateenassa ja kalpa tuli mukaan kilpailuohjelmaan vuonna 1900 Pariisissa. Joukkuekilpailut aloitettiin vuoden 1908 olympialaisissa. Aluksi järjestettiin vain miesten sarjoja, mutta naisten floretti otettiin ohjelmaan vuonna 1924, mutta kalpa vasta 1996 ja säilä lopulta 2000-luvulla.

Urheilumiekkailu alkoi varsinaisesti vuonna 1896 ensimmäisistä moderneista olympialaisista Ateenassa. Se on yksi kaikissa olympialaisissa mukana olleista lajeista. Myös paroni Pierre de Coubertin, modernien olympialaisten isä, harrasti miekkailua. Vaikka olympialaiset yleisesti oli tarkoitettu amatööriurheilijoille, ensimmäisissä olympialaisissa 1896 ja 1900 oli erikseen miekkailukilpailut myös ammattilaisille.

Urheilumiekkailun ensimmäiset vuodet olivat riitaisia ja sekavia eri maiden, erityisesti Ranskan ja Italian, miekkailukoulujen erojen takia. Tilanne selkeytyi, kun vuonna 1913 perustettiin lajin kansainvälinen kattojärjestö Fédération Internationale d'Escrime, FIE. Tämän tehtävänä on valvoa urheilumiekkailua ja huolehtia lajin säännöistä erityisesti kansainvälisten kilpailujen osalta.

Miekkailu on nykyisin hyvin kansainvälinen laji, jota harrastetaan monissa maissa. Menestyneimpiä miekkailumaita arvokilpailuissa ovat olleet Italia, Ranska, Unkari, Saksa, Venäjä, Puola ja Romania. Miekkailun uusia huippumaita ovat myös Kiina ja Etelä-Korea.

Urheilumiekkailu Suomessa

Miekkailua on Suomessa harjoiteltu Turun Akatemian perustamisesta lähtien. Turun Akatemian opiskelijat harrastivat tuolloin urheilussa joko miekkailua tai voimistelua. 1800-luvulla yliopiston muutettua Helsinkiin miekkailua opettivat italialainen mestari Otta ja suomalaiset Floretin ja Vilhelm Bergholm. 1900-luvulla miekkailuharrastus kasvoi maassa voimakkaasti erityisesti Helsingin ja Turun yliopistojen ja Haminan kadettikoulun ansiosta. Suomen ensimmäinen miekkailuseura Helsingin Miekkailijat perustettiin vuonna 1923 ja pian seurasivat myös helsinkiläinen Miekka-Miehet ja Viipurin Miekkailijat. Kansallinen lajiliitto Suomen Miekkailuliitto aloitti toimintansa vuonna 1931. Sen ensimmäinen puheenjohtaja oli Helsingin yliopiston voimistelulaitoksen lehtori Oskari Väänänen.

Nykyisin miekkailun harrastajia on Suomessa hieman toista tuhatta, joista runsas kaksisataa on kilpailulisenssin lunastaneita aktiiviharrastajia. Paikalliset miekkailuseurat järjestävät alkeiskursseja muutaman kerran vuodessa lapsille, nuorille ja aikuisille. Aktiivista seuratoimintaa on mm. Helsingissä, Turussa, Oulussa, Jyväskylässä, Hämeenlinnassa, Rovaniemellä, Savonlinnassa, Joensuussa, Espoossa, Tampereella, Lappeenrannassa, Vaasassa, Kuopiossa, Kouvolassa ja Porvoossa. Viime vuosina miekkailun suosio on kasvanut nopeasti: vuosien 2006 ja 2009 välisenä aikana harrastajamäärän kasvu oli 50 %.

Kansainvälisissä arvokilpailuissa aikuisten sarjoissa Suomi on saavuttanut toistaiseksi yhden mitalin: Minna Lehtola voitti vuonna 1994 pronssia naisten kalvassa maailmanmestaruuskilpailuissa Ateenassa. 2000-luvulla kansainvälistä menestystä on saavutettu juniorisarjoissa: vuonna 2008 Turun miekkailijoita edustava Teemu Seeve voitti kultaa alle 17-vuotiaiden poikien kalvan euroopanmestaruuskilpailuissa ja vuonna 2011 Helsingin miekkailijoiden Alexander Lahtinen sijoittui juniorien maailmanmestaruuskilpailuissa Jordaniassa pronssille.

Suomalaiset ovat toistaiseksi menestyneet erityisen hyvin veteraanisarjoissa, joissa Marja-Liisa Someroja on voittanut floretilla ja kalvalla peräti 10 maailmanmestaruutta.

Urheilumiekkailun säännöt

Miekkailutervehdys.

Miekkailu luetaan ns. vaarallisiin lajeihin, joten sen harjoittamiseen vaaditaan erityiset lisenssit ja vakuutukset. Tiukoilla ottelusäännöillä ja turvallisuusmääräyksillä pyritään välttämään onnettomuudet, jotka onneksi ovatkin hyvin harvinaisia. Miekkojen terät ovat notkeita ja kärki päättyy nuppiin – urheilumiekat eivät siis ole teräviä. Miekkailumaskit ovat teräsverkkoa, miekkailukäsine paksua ja pehmustettua nahkaa. Varusteet tarkistetaan aina ennen kilpailuja. Perinteenä ensimmäiseen haavoittumiseen asti käydyistä kaksintaisteluista miekkailupuku on valkoinen, jotta veri näkyisi heti. Tavallaan samasta syystä sanotaan miekkailunopettajien takkien olevan mustia – jos oppilas huomaa haavoittaneensa opettajaansa, hän menettää kunnioituksen opettajaa kohtaan.

Myös miekkailusäännöillä pyritään estämään onnettomuudet: esimerkiksi maskitonta vastustajaa ei saa pistää, toisen varusteisiin ei saa koskea, "väkivaltainen tai kostonhimoinen" miekkailu on kielletty ja kädensuojalla ei saa lyödä. Toisaalta miekkailusäännöt säilyttävät lajin ritarillisia ja herrasmiesmäisiä perinteitä. Vastustajaa on kunnioitettava, ottelussa ei saa pakoilla, ei saa kääntää selkäänsä vastustajalle, hävinnyttä ei saa halveksia, vastustajaa on tervehdittävä kohteliaasti ja ottelun lopuksi on käteltävä. Miekkailutervehdystä käyttivät jo ritarit varhaiskeskiajalla tuhat vuotta sitten.

Miekkailuottelut käydään 14 metrin pituisella ja 1,5–2,0 metrin levyisellä miekkailualueella. Ottelua johtaa tuomari. Komennot ja tuomiot annetaan tavallisimmin ranskaksi. Urheilumiekkailun ongelmana oli ensimmäisinä vuosina pistojen osumisen toteamisen vaikeus. Ensimmäiset kokeilut nykyisen kaltaisilla sähköisillä merkinantolaitteilla tehtiin vuonna 1931 ja kalvassa ne otettiin käyttöön vuonna 1936. Floretissa sähköisiä merkintantolaitteita on käytetty vuodesta 1955, mutta säilässä ne tulivat käyttöön vasta 1990-luvulla. Sähköiset merkitsijälaitteet rekisteröivät nykyään kilpailussa pätevät ja epäpätevät osumat. Sähköä johtava metallimatto estää lattiaan osuneita pistoja sytyttämästä aiheettomasti merkkivaloja. Miekkailua harjoitellaan urheiluseuroissa ryhmäharjoituksina ja pareittain. Yhä edelleen sitä opitaan myös miekkailunopettajilta yksityistunneilla 1600-luvun tapaan.

Urheilumiekkailun tekniikka

kalpa- ja florettimiekkailun päälinjat.

Eri urheilumiekkailulajien tekniikat eroavat toisistaan, koska eri lajeissa sallitut osuma-alueet ovat erilaiset. Lisäksi säilässä ja floretissa on käytössä etuoikeussääntö, eli hyökkäyksen aloittavalla ottelijalla on etuoikeus ja puolustautuvan ottelijan tulee suorittaa väistö ennen kuin hän saa ryhtyä omaan hyökkäykseensä. Miekkailutekniikassa on erotettavissa kaksi erillistä kokonaisuutta: asetekniikka ja jalkatekniikka.

Miekkailun yksi perushyökkäyksistä: syöksy. Syöksyssä miekkailija ojentaa ensin asekätensä, minkä jälkeen hän siirtää etujalkaansa eteenpäin niin, että tasapaino säilyy keskellä ja takajalka on suoraksi ojennettuna.

Liikkuminen ja etäisyyden pitäminen vastustajaan on miekkailussa – niin kuin kaikissa muissakin kamppailulajeissa – erittäin tärkeää. Miekkailussa liikkuminen tapahtuu siten, että jalat ovat noin hartianleveyden päässä toisistaan ja etujalan (oikeakätisillä oikean ja vasenkätisillä vasemman) kärki osoittaa kohti vastustajaa. Takajalka on 90 asteen kulmassa etujalkaan nähden siten, että kummankin jalan kantapää on samalla linjalla. Tarkoituksena on sijoittua vastustajaan nähden hieman kylki edellä, jotta osuma-alue olisi mahdollisimman pieni. Hartialinja on noin 45 asteen kulmassa tai vähemmän. Eteenpäin liikuttaessa etujalka nostetaan ilmaan ja siirretään eteenpäin, minkä jälkeen takajalka tuodaan eteenpäin. Peräännyttässä järjestys on päinvastainen. Muita jalkatekniikan liikkeitä ovat hyppy, eli balestra, syöksy ja ryntäys eli flèche. Säilämiekkailussa ryntääminen on kiellettyä.

Asetekniikka koostuu hyökkäyksistä, väistöistä, väistön jälkeen tehtävistä vastahyökkäyksistä (riposte) ja jatkohyökkäyksistä (remise). Hyökkäyksiin lisätään usein harhautuksia, joiden tarkoituksena on saada vastustaja väistämään hyökkäystä väärin tai vastustajan aseen lyöntejä (battee), joiden tarkoituksena on siirtää vastustajan ase pois hyökkäyslinjalta. Pistomiekkailussa hyökkäykset ja puolustukset suoritetaan pitkin kahdeksaa niin sanottua linjaa, joista tärkeimmät ovat vyötärön yläpuolella olevat kvartti ja siksti sekä niin sanotut alalinjat oktaavi ja septimi. Lyömämiekalla linjoja on kuusi, joista kolmea käytetään yleisesti.

Miekkailussa usein liikkeiden nopeutta tärkeämpää on niiden oikea-aikainen suorittaminen vastustajan toimintaan nähden. Tätä kutsutaan tavallisesti tempoksi.

Video Lyhyt video florettimiekkailuottelusta

Miekkailuottelun vaiheet

Kalpamiekkailua. Naisilla ainoa laji 1980-luvulle asti oli floretti.

Yksilömiekkailu

Tavallisimmin miekkailukilpailujen alkukierrokset käydään eräkilpailuna, jolloin kaikki miekkailijat ottelevat toisiaan vastaan. Finaali on yleensä cup-muotoinen, jolloin häviäjä putoaa jatkosta yhden tai kahden tappion jälkeen. Ottelun alkaessa miekkailijat asettuvat miekkailualueelle vastakkain aloitusviivojen taakse ja tervehtivät toisiaan paljain päin. Myös tuomaria ja yleisöä tervehditään. Sitten kokeillaan toimivatko varusteet asianmukaisesti: säilän isku tai floretin tai kalvan pisto sytyttää merkkivalon. Miekkailumaskit asetetaan paikoilleen, ja miekkailijat käyvät varoasentoon. Tuomari kysyy, ovatko ottelijat valmiit: "Etes-vous prêts?" Nämä vastaavat, ja tuomari komentaa ottelun alkavaksi: "Allez!" Sitten miekkaillaan, kunnes jompikumpi saa osuman, merkkivalo syttyy, ja tuomari katkaisee ottelun huutamalla "Halte!" Värillinen valo merkitsee pätevää osumaa, floretissa ja säilässä valkoinen taas osoittaa iskun tai piston osuneen epäpätevään alueeseen.

Seuraavaksi floretti- ja säiläotteluissa tuomari fraseeraa tapahtuneen: selittää, mitä liikevaiheita viimeksi tapahtui, kuka hyökkäsi, tuliko väistöä, kumpi sai pätevän ja sääntöjen mukaisen osuman ja mikä on tilanne ottelussa. Kalpaotteluissa vain todetaan osumat. Alkukierrokset käydään viiteen pistoon kolmen minuutin aikana, cup-otteluissa aikaa on yhdeksän minuuttia, kolmen minuutin erissä ja voittajan on saatava 15 osumaa.

Tuomari voi keskeyttää ottelun huutamalla halte myös jos jompikumpi ottelijoista astuu miekkailualueen ulkopuolelle, ottelijat koskevat toisiaan tai yleensä flèchen seurauksena miekkailijat ohittavat toisensa. Näissä tapauksissa ottelua pääsääntöisesti jatketaan siitä kohdasta miekkailualuetta, jossa ottelijat olivat kun ottelu keskeytettiin.

Ottelun päätyttyä miekkailijat riisuvat kypäränsä, tervehtivät ja kättelevät toisiaan – aseettomalla kädellä. Voitto on tärkeä: alkukierroksilla eniten voittoja saanut on paras, cup-otteluissa vain voittajat jatkavat kilpailua.

Joukkuemiekkailu

Joukkuekilpailussa otellaan kolmen hengen joukkueissa, joissa lisäksi voi olla yksi varamies esimerkiksi mahdollisten loukkaantumisten varalta. Ottelussa jokainen miekkailija miekkailee kaikkien vastustajan joukkueen miekkailijoiden kanssa, joten yhteensä käydään yhdeksän ottelua. Jokainen ottelu käydään joko kolmeen minuuttiin tai siihen asti, kun jompikumpi joukkue saavuttaa pistemäärässä seuraavan viiden monikerran. Ensimmäisessä ottelussa viisi, toisessa kymmenen, kolmannessa 15 ja niin edelleen.

Pyörätuolimiekkailu

Pääartikkeli: Pyörätuolimiekkailu

Pyörätuolimiekkailu on miekkailuun perustuvat urheilulaji, jonka sir Sir Ludwig Guttmann kehitti Stoke Mandeville -sairaalassa toisen maailmansodan jälkeen. Se otettiin mukaan vuoden 1960 paralympialaisten ohjelmaan. Miekkailijat ottelevat pyörätuoleissa, jotka on kiinnitetty lattiaan. Pyörätuolimiekkailussa otellaan kolmella eri aseella: säilällä, floretilla ja kalvalla.

Muita miekkailun muotoja

Urheilumiekkailun ohella maailmassa harrastetaan monia muita miekkailun muotoja. Kamppailulajeina eurooppalaista miekkailua harrastetaan klassisen ja historiallisen miekkailun muodossa. Koska nämä eivät ole urheilulajeja, niissä ei varsinaisesti otella eikä sääntöjäkään siten ole.

Klassinen miekkailu

Klassinen miekkailu viittaa pääsääntöisesti 1800-luvulta peräisin olevien miekkailutyylien harjoitukseen, yleensä elävän tradition mukaan. Klassisessa miekkailussa käytettävät aseet ovat urheilumiekkojen edeltäjiä, ja niistä käytetään samoja nimiä (kalpa, säilä, ja floretti).

Historiallinen miekkailu

Historiallinen miekkailu viittaa historiallisiin lähteisiin perustuviin, eurooppalaisperäisiin kamppailutaitoihin, joissa käytetään miekkaa aseena. Kamppailutaitoja käsitteleviä dokumentteja on säilynyt aina 1300-luvun alusta nykypäivään saakka, ja historiallinen miekkailu kattaa 1900-luvun alkuun asti, ilman elävää perinnettä olevien tyylisuuntien harjoittelun. Historiallinen miekkailu on osa historiallista kamppailutaitoperinnettä, jota nykyisin kansainvälisesti kutsutaan nimityksellä Historical European Martial Arts (HEMA). Laajemmalti taitoihin kuuluu miekan käytön lisäksi paini, tikarin käyttö ja sitä vastaan puolustautuminen, erilaiset varsiaseet sekä ratsailta käytävä kamppailu. Historiallista miekkailua harrastetaan laajasti monessa maassa, ja vuosittain järjestetään useita kansainvälisiä kokoontumisia sekä kilpailutapahtumia. Yleisin harjoiteltu asejärjestelmä on saksalainen pitkämiekka, ja myös rapiiria harjoitellaan paljon.

Suomessa yleisin ase on pitkämiekka, mutta esimerkiksi myös bolognalainen miekkailu on suosittua. Harjoittelukäytännöt vaihtelevat eri seurojen välillä, mutta pääasiassa harjoittelu tapahtuu tavallisessa sisäliikuntavaatetuksessa joko teräksestä valmistetuilla tylsillä miekoilla tai muovista tai puusta tehdyillä harjoitteluvälineillä. Pariharjoituksissa pään suojana käytetään yleisesti urheilumiekkailumaskeja.

Akateeminen miekkailu

Akateemista miekkailua.

Akateeminen miekkailu on erityisesti Saksassa ja Itävallassa ylioppilaskuntien (Studentenverbindungen) piirissä harjoitettu miekkailun muoto, jossa osallistujat miekkailevat terävillä säilää muistuttavilla miekoilla (joista käytetään nimitystä Mensurschläger) pukeutuneina rengashaarniskaan, hansikkaisiin sekä silmä- ja nenäsuojiin. Mensur-ottelussa liikkuminen ja lyöntien välttäminen vartalolla on kiellettyä ja niiden kaltaisia toimia pidetään ottelussa häpeällisenä. Lajissa tarkoituksena ei ole niinkään pyrkiä välttämään vahingoittumista, vaan kestää se kunnialla.

Näyttämömiekkailu

Näyttämömiekkailu (l'escrime artistique) on erityisesti teatterin ja elokuvan piirissä harjoitettu miekkailun muoto, jossa pyritään mahdollisimman suureen näyttävyyteen. Miekkailuottelut etenevät tavallisesti etukäteen sovitun koreografian mukaisesti ja miekkailuliikkeet suoritetaan yleensä liioitellen. Lajilla on myös harrastajia, jotka eivät harjoita sitä teatteriesityksiä varten.

Itämaiset muodot

Kendon Kōte-lyönti. Tämä tekniikka kuuluu Shikake-wazaan eli peruslyöntitekniikkaryhmään. kendossa kōte-lyönti suoritetaan kōte-hansikkaan suojaamaan kyynärvarteen, ei rystysille tai suojaamattomaan käsivarteen.

Moniin itämaisiin taistelulajeihin kuuluu asetekniikoita. Näistä tunnetuimpia ovat japanilaiset kendo ja iaido joita harjoitellaan Suomessakin. Japanilaisissa lajeissa yleensä harjoitellaan japanilaisen kahden käden miekan katana miekkailutaitoa ja taktiikkaa harjoittelumiekoilla shinai-, bokken- tai iaito-miekoilla. Monilla Japanissa keskiaikana alkunsa saaneilla kenjutsu eli miekkailukoulukunnilla on katkeamaton historia nykypäivään asti, kuten Tenshin shōden Katori shintō-ryū, Suiō-ryū iai kenpō ja miekkapyhimys Miyamoto Musashin aloittama Hyōhō niten ichi-ryū. Näitä klassisia miekkailukoulukuntia harjoitellaan myös Suomessa.

Katso myös

• Luettelo miekkailutermeistä

Aiheesta muualla

Urheilumiekkailu

• Suomen Miekkailuliitto
  • Miekkailu yleisesti (Arkistoitu – Internet Archive)
  • Miekkailun viralliset säännöt (suomeksi)
  • Suomen Miekkailuliiton kilpailumääräykset
  • Suomen miekkailuranking

• Kansainvälinen miekkailuliitto FIE (ranskaksi),(englanniksi), (espanjaksi)
  • Miekkailun säännöt
  • Kansainvälinen miekkailuranking

• Elävää shakkia metallimatolla – Elävä arkisto

Historiallinen ja itämainen miekkailu

• Helsingissä ja Espoossa toimiva historiallisen miekkailun seura EHMS ry
• Jyväskylän historiallisen miekkailun seura (Arkistoitu – Internet Archive)
• Academia Liechtenaueriana Helsingiensis ry (Arkistoitu – Internet Archive)
• The School of European Swordsmanship
• WarusSeppäin Kilta
• Suomen Kendoliitto
• Suomen Iaidoliitto