Mantšut
| Mantšut | |||||||||||||||||||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
|
Merkittävät asuinalueet
|
|||||||||||||||||||||||||
| Kielet | mantšu, kiina | ||||||||||||||||||||||||
| Sukulaiskansat | muut tunguusit, kuten nanait, udehet, oroqinit, orokit ja ultšat | ||||||||||||||||||||||||
Mantšut (mantšuksi ᠮᠠᠨᠵᡠ, Manju; perint.: 滿族; yksink.: 满族; pinyin: Mǎnzú) ovat kansa, jonka perinteinen kotialue on Mantšuria, joka sijaitsee nykyisin Kiinassa. Mantšujen oma kieli, mantšun kieli, on uhanalainen kieli, sillä nykyiset mantšut puhuvat pääosin äidinkielenään kiinaa. Kiinan vuoden 2010 väestönlaskennan mukaan heitä asui maassa yhteensä 10 387 958[2]. Mantšut ovat yksi Kiinan kansantasavallan 55 virallisesti rekisteröidystä vähemmistökansallisuudesta, mikä takaa heille tiettyjä etuuksia. Esimerkiksi yhden lapsen politiikka ei koskenut vähemmistökansallisuuksia.
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Mantšut polveutuvat tunguusikansoista, jotka ovat asuttaneet Mantšuriaa ainakin 300-luvulta eaa. Tunguusit taas olivat jakautuneet useisiin eri pienempiin heimoihin. Mantšut muodostuivat omaksi ryhmäkseen varsinaisesti vasta 1600-luvun paikkeilla. Tuolloin džurtšenien hallitsija Nurhaci muodosti oman valtakuntansa, jonka pääkaupunki oli Mukdenissa. Mantšu-nimitystä käytettiin alun perin tämän valtakunnan asukkaista. Myöhemmin 1600-luvulla mantšut valloittivat valtakunnastaan käsin koko Kiinan alueen muodostaen mantšujen hallitseman Qing-dynastian. Koska mantšuja toimi valtakunnan eri hallinnollisissa tehtävissä, heitä levisi eri puolille Kiinaa.[3]
Mantšujen päästyä vallankahvaan heidän oma kulttuuriinsa alkoi hävitä kiinan alkaessa korvata mantšua. Mantšutaustainen Qing-dynastia pysyi vallassa vuoteen 1911 saakka, jolloin valtaan nousivat tasavaltalaiset. Väliaikainen kulttuurillinen nousukausi koettiin jälleen vuonna 1931 kun Japani valloitti Mantšurian ja perusti alueelle Mantšukuon nimellisesti itsenäisen alueen. Maata hallitsi Pu Yi, Qing-dynastian keisareista viimeinen. Mantšukuon loppu tuli toisen maailmansodan päättymisen myötä 1945, kun Kiina sai alueen takaisin.[3]
Nykypäivänä mantšut ovat pitkälti sulautuneet ympäröivään han-kiinalaiseen kulttuuriin. Jotkut tutkijat ovatkin sitä mieltä, että heitä ei edes pitäisi laskea enää erilliseksi etniseksi ryhmäkseen. Mantšut ovat keskittyneet Liaoningin alueelle ja merkittäviä määriä on myös Jilinin ja Heilongjiangin alueilla. Hajanaisia yhteisöjä löytyy myös eri puolilta Kiinaa Hebein, Gansun, Shandongin, Ningxian ja Sisä-Mongolian alueilta, sekä suurissa kaupungeissa kuten Pekingstä, Chengdusta, Xianista ja Guangzhousta. Varsinaista enemmistöä he eivät muodosta mistään. Mantšun kieli on jo lähes hävinnyt ja sitä puhuu enää muutama henkilö vanhemmasta ikäpolvesta. Kielen viimeiset saarekkeet ovat Sanjiazin kaupungissa Heilongjiangissa, sekä Dawujian kaupungissa Anhuissa.[3]
Kulttuuri
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Merkittävä elinkeino mantšuille jo vuosisatojen ajan on ollut maanviljelys. Aikanaan sen ohella on harjoitettu merkittävissä määrin myös metsästystä ja keräilyä. Maanviljelystä harjoittaa yli 80 % Liaoningin, Heilongjiangin, Jilinin ja Hebein mantšuista. Viime aikoina myös puuteollisuus on kasvattanut merkitystään. Mantšut eivät vielä Qing-dynastian aikana saaneet toimia kauppiaina, mutta tämäkin ala on kasvattanut sittemmin suosiotaan. Aikanaan tärkeän sosiaalisen järjestelmän muodostivat isälinjaiset klaanit. Klaanit säilyivät olemassa Qing-dynastian loppuun saakka. Mantšujen perinteinen usko oli šamanismi.[4]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Weng Fu-hsiang: 台灣滿族的由來暨現況 / 作者 翁福祥先生 manchusoc.org. Arkistoitu 27.6.2019. Viitattu 3.8.2014. (kiinaksi)
- ↑ 25-19 Geographic Distribution and Population of Ethnic Minorities (Vuoden 2010 väestönlaskennan mukaiset virallisten etnisten vähemmistökansallisuuksien väestömäärät, julkaistu osana vuoden 2014 tilastollista vuosikirjaa) China Statistical Yearbook 2014. National Bureau of Statistics of China, stats.gov.cn. Viitattu 23.7.2015. (englanniksi)
- ↑ a b c James S. Olson: An ethnohistorical dictionary of China, s. 219–220. Greenwood Press, 1998. ISBN 0–313–28853–4 (englanniksi)
- ↑ Paul Friedrich, Norma Diamond: Encyclopedia of World Cultures - Volume VI, s. 466-468. G.K. Hall & Company, 1994. ISBN 0-8161-1810-8 (englanniksi)