Makrotaloustiede

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Makrotalous)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Makrotaloustiede on taloustieteen osa-alue, jossa käsitellään koko talouden laajuisia ilmiöitä. Yksilöiden, kotitalouksien ja yritysten käyttäytymistä siinä havainnoidaan talouden laajuisen kokonaisuuden osina.[1]

Tässä suhteessa makrotaloustiede on mikrotaloustieteen eräänlainen vastakohta - makrotasolla tarkastellaan talouden kokonaisuuden näkökulmasta, kun taas mikrotasolla tehdään tarkastelua yritysten ja muiden organisaatioiden sisältä käsin.[1]

Makrotalousteoriassa käsitellään esimerkiksi taloudellisen kasvun ja suhdannevaihteluiden ongelmia.[1] Makrotaloustieteen avulla pyritään muun muassa vastaamaan kysymyksiin, miten parhaiten toteuttaa hallituksen politiikan tavoitteita talouskasvun, hintavakauden, työllisyyden sekä vaihtotaseen suhteen. Makrotaloustieteessä merkittäviä käsitteitä ovat reaalitalous ja rahatalous. Makrotaloustiede tutkii talouden aggregoituja suureita.

Tavoitteena on ymmärtää ja ennustaa kansantalouden tilinpidon pohjalta laskettuja talouden indikaattoreita.

Makrotaloustieteen historia on verrattain lyhyt, sillä vasta varsin myöhään on muodostunut tarpeelliseksi hahmottaa ja ennustaa kokonaisuuksia toimitettavaa veronkantoa monimutkaisemmin.

1700- ja 1800-luvuilla harppauksin kehittyneessä poliittisessa taloustieteessä tarkastelu on perinteisesti ollut mielekästä kotitalouksien ja yritysten käytännöllisistä hyötynäkökulmista. Vallitsevan ideologian vuoksi valtion verotulojen kasvattaminen tai valtion kassasta käsin katsominen ei ole ollut merkittävä motivaatio tarkasteluihin. Makrotaloustieteen ensimmäiset askeleet ovat olleet suhdannevaihteluiden teoriassa (Jean Charles Léonard de Sismondi ja Robert Owens) ja rahateoriassa (John Locke, David Hume ja muut).[2]

Makrotaloustiede alkoi varsinaisesti kehittyä vasta 1930-luvun laman jälkeen. Tähän syvään lamaan jouduttiin ilman ymmärrystä makrotalouden keskeisistä muuttujista ja se aiheutti vakavia ongelmia kokonaisille yhteiskunnille. Ongelmatilanteessa oli keskeisenä pyrkimyksenä elpyä lamasta, jotta kurimus päättyisi ja keskeisenä, ilmeisenä ja akuuttina laman ongelmana pidettiin korkeaa työttömyyttä. Brittiläinen taloustieteilijä John Maynard Keynes julkaisi makrotalouden merkkiteoksen Työllisyys, korko ja raha vuonna 1936. Kirjan pääajatus oli se, että valtion on pystyttävä toimimaan talouden laskukauden aikana tarvittaessa alijäämäisellä budjetilla, jotta ihmiset saataisiin pidettyä töissä. Keynes esitteli kirjassaan kokonaiskysynnän eli aggregaattikysynnän käsitteen tärkeimpänä kansantaloutta ajavana voimana.[3]

Suuren laman kokemus loi tarpeen myös kehittää kansantalouden tilinpidon järjestelmän. Sen kehittäminen oli merkittävä makrotaloustieteen kehitysaskel, sillä se sisälsi virallistetun käsitteistön ja mitattavia suureita. Ne mahdollistivat makrotaloudellisen analyysin ja ennustemallien laatimisen. Vuosikymmenten aikana keynesiläinen ajattelu ja kansantalouden tilinpitoon perustuvien muuttujien hahmotetut riippuvuussuhteet paransivat kansantalouden ymmärrystä. Samalla makrotaloudellinen ajattelu yksimielistyi asentoon, jossa pyrittiin vakauteen ja korkeaan työllisyyteen. Keskeisiä käsitteitä olivat kokonaiskysyntä sekä kulutus ja investointi ja valtion rooli kansantaloudessa oli kasvanut keynesiläiseksi konsensukseksi.[4]

Makrotaloustiede joutui tienhaaraan öljykriisissä vuonna 1973. Makrotaloustieteilijöiden totutut mallit eivät kyenneet ennustamaan öljykriisin talousvaikutuksia, joista korkea inflaatio oli keskeinen. Tällöin makrotaloustiede sai uuden käsitteen, stagflaatio. Korkean inflaation ja taloudellisen taantuman yhdistelmä oli vaikea ongelma ratkaistavaksi. Osa makrotaloudellisesta ajattelusta haastoi toisen maailmansodan jälkeisen keynesiläisen konsensuksen ja ryhtyi kannattamaan ajatusta, jonka mukaan valtion tasapainottava rooli oli myytti. Se johti valtion roolin pienenemiseen makrotaloudellisessa ajattelussa. Samoihin aikoihin tapahtui myös poliittisia muutoksia, kun esimerkiksi Margaret Thatcher nousi Ison-Britannian pääministeriksi. Yksi syy ajattelun muutokseen on myös saattanut olla toisesta maailmansodasta kulunut aika, minkä vuoksi valtion ilmeistä kykyä mobilisoida resursseja poikkeusoloissa ei enää tiedostettu.[4]

Eri näkemyksiä ja koulukuntia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perinteisesti on erotettu kaksi näkökulmaa makrotalouteen: keynesiläinen taloustiede, joka painottaa kysynnän merkitystä, ja tarjontapuolen taloustiede (engl. supply-side economics). Kumpaakaan näkemystä kannatetaan harvoin täysin ottamatta toista huomioon. Kuitenkin useimmat koulukunnat painottavat selvästi valitsemaansa näkemystä teoriansa perusteena.

  • Keynesiläinen taloustiede keskittyy kokonaiskysynnän merkitykseen selittäessään työttömyyttä ja suhdannevaihteluja. Näin ollen ajatellaan, että suhdannevaihteluja voidaan tasata hallituksen kulutuksen muutoksilla ja rahapolitiikalla. Alkuperäiset keynesiläiset kannattivat siis aktiivista politiikkaa talouden tasapainottamiseksi.
  • Tarjontapuolen taloustiede painottaa ideaa, jonka mukaan tarjonta luo oman kysyntänsä painottaen Sayn lakia. Sen näkemykset ovat lähellä uusklassista taloustiedettä, joka syntyi 1970-luvulla kritiikkinä silloin hallinneelle keynesiläisyydelle. Tarjontapuolen taloustieteen mukaan rahapolitiikan pitäisi keskittyä vain rahan hintaan, joka määräytyy rahan tarjonnan ja kysynnän kautta. Korkotasolle ei siis tulisi asettaa tavoitetta. Veropolitiikkaa pitäisi käyttää vain tärkeiden ja kannattavien valtion investointien rahoittamiseen ottaen tarkkaan huomioon verotuksen haitallinen vaikutus.

Makrotaloustieteiden yleisimmät koulukunnat ovat:

  • Monetarismi, jonka mukaan inflaatio on täysin rahapolitiikkaan liittyvä ilmiö. Sen mukaan fiskaaliset keinot eli käytännössä hallituksen budjetista rahoittama elvytys syrjäyttää vain yksityisen sektorin investointeja (ns. crowding out -ilmiö). Vastoin kuin keynesiläisessä taloustieteessä inflaatiota siis hallitaan vain finanssipolitiikan avulla ja erityisesti rahan määrän tarjonnalla.
  • Uuskeynesiläinen taloustiede pyrkii tarjoamaan malleilleen mikrotaloudellisen perustan, mutta painottaa analyysissaan keynesiläisiä teemoja, kuten hinta- ja palkkajäykkyyttä. Näin koulukunta perustelee, että markkinoiden epätäydellisyys tarjoaa perustan kysyntäpuolen politiikalle. Koulukunta syntyi vastauksena muun muassa rationaalisten odotusten hypoteesin kannattajien esittämään keynesiläisyyden kritiikkiin.
  • Itävaltalainen taloustiede on uusklassista koulukuntaa muistuttava suuntaus, joka korostaa arvon subjektiivisuutta, tulevaisuuden epävarmuutta, rajattua tietämystä ja talouden jatkuvaa epätasapainoisuutta. Koulukunta korostaa markkinoiden itsekorjautuvuuden ja hintainformaation tärkeyttä, jota vasten valtion puuttuminen markkinoihin nähdään usein ongelmallisena. Koulukunta tarkastelee suhdannevaihtelua, jonka nähdään usein johtuvan hallituksen tai keskuspankin väliintulon aiheuttamasta poikkeamasta luonnolliseen korkotasoon nähden.
  • Jälkikeynesiläinen taloustiede poikkeaa perinteisestä keynesiläisyydestä tulkiten John Maynard Keynesin ideoita eri tavalla. Se painottaa rahan ja epävarmuuden roolia sekä makrotalouden historiallisen kehityksen merkitystä. Jälkikeynesiläisen näkemyksen mukaan kokonaiskysyntä määrittelee työllisyyden kehitystä sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä.
  • Uusi klassinen taloustiede (engl. new classical economics) lähti liikkeelle 1970-luvulla kritisoimalla keynesiläisiä mallien mikrotaloudellisen perustan puutteesta. Se väittää muun muassa, että ei ole mielekästä sanoa talouden olevan "tasapainotilan ulkopuolella". Talouden vaihtelut syntyvät yksilöiden optimoidessa käytöstään aina uuden talouden tilan ja šokkien ilmaantuessa. Koulukunta lähtee siis liikkeelle suoraan uusklassisen taloustieteen pohjalta.
  1. a b c Pekkarinen, Jukka & Sutela, Pekka: Kansantaloustiede. Helsinki: WSOY. ISBN 951-0-27436-4
  2. Dimand, Robert W. (2008). "Macroeconomics, origins and history of". Durlauf, Steven N.; Blume, Lawrence E. The New Palgrave Dictionary of Economics. Palgrave Macmillan UK. s. 236–244.
  3. Keynes, John Maynard: Työllisyys, korko ja raha. 1936.
  4. a b https://www.sciencedirect.com/science/article/abs/pii/S0305750X97807899

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]