Mötley Crüe

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Mötley Crue)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Mötley Crüe
Mötley Crüe vuonna 2012, vasemmalta: Vince Neil, Nikki Sixx, Tommy Lee (etualalla) ja Mick Mars.
Mötley Crüe vuonna 2012, vasemmalta: Vince Neil, Nikki Sixx, Tommy Lee (etualalla) ja Mick Mars.
Tiedot
Toiminnassa 1981–2015, 2018–
Tyylilaji glam metal, heavy metal, hard rock
Kotipaikka Yhdysvallat Los Angeles, Kalifornia, Yhdysvallat
Laulukieli englanti
Jäsenet

Vince Neil, laulu (1981–1992, 1996–2015, 2018–)
Nikki Sixx, basso ja taustalaulu (1981–2015, 2018–)
Mick Mars, kitara ja taustalaulu (1981–2015, 2018–)
Tommy Lee, rummut ja taustalaulu (1981–1999, 2004–2015, 2018–)
Randy Castillo, rummut (1999–2002)
Samantha Maloney, rummut (2002–2004)
Levy-yhtiö

Leathür Records (1981)
Elektra Records (1982–1997)
Mötley Records (1997–2015, 2018–)
Warner Music Group
Eleven Seven Label Group

Aiheesta muualla
motley.com

Mötley Crüe on vuonna 1981 Los Angelesissa perustettu yhdysvaltalainen rock-yhtye.

Sen nykyisen kokoonpanon muodostavat laulaja Vince Neil, basisti ja perustajajäsen Nikki Sixx, kitaristi John 5 sekä rumpali ja perustajajäsen Tommy Lee. Yhtye on myynyt yli sata miljoonaa levyä maailmanlaajuisesti. Sen tunnetuimpia kappaleita ovat ”Live Wire”, ”Shout at the Devil”, ”Home Sweet Home”, ”Girls, Girls, Girls”, ”Dr. Feelgood” ja ”Kickstart My Heart”. Hard rockia ja heavy metalia yhdistelevän musiikkinsa lisäksi yhtye tuli 1980-luvulla tunnetuksi hedonistisesta ja pahennustakin herättäneestä rock and roll -elämäntyylistään.[1]

Yhtye julkaisi esikoisalbuminsa Too Fast for Love vuonna 1981 oman levy-yhtiönsä Leathür Records kautta.[2] Saavutettuaan suosiota Los Angelesin alueella yhtye teki levytyssopimuksen levy-yhtiö Elektra Recordsin kanssa. Vuonna 1983 yhtye julkaisi läpimurtoalbuminsa Shout at the Devil. Yhtye julkaisi 1980-luvulla vielä kolme studioalbumia, joista jokainen nousi kymmenen parhaan joukkoon Yhdysvaltain albumilistalla Billboard 200. Vuonna 1989 yhtye julkaisi kaupallisesti menestyneimmän ja toisinaan myös parhaana pidetyn albuminsa Dr. Feelgood.[2] Yhtyeen yhdeksäs ja viimeinen studioalbumi on vuonna 2008 julkaistu Saints of Los Angeles.[2]

Laulaja Vince Neil jätti yhtyeen vuonna 1992[2], minkä jälkeen yhtyeen laulajana toimi vuoteen 1996 asti John Corabi. Yhtye levytti hänen kanssaan vuonna 1994 studioalbumin Mötley Crüe sekä EP-levyn Quaternary.[2] Neilin palattua takaisin vuonna 1996 yhtyeen alkuperäinen kokoonpano levytti studioalbumin Generation Swine, joka julkaistiin 1997.[2] Rumpali Tommy Lee erosi yhtyeestä vuonna 1999, ja vuoden 2000 studioalbumilla New Tattoo rumpuja soitti muun muassa rock-muusikko Ozzy Osbournen rumpalina toiminut Randy Castillo.[2] Samantha Maloney toimi yhtyeen rumpalina vuoteen 2004 asti, jolloin alkuperäinen kokoonpano palasi takaisin yhteen.[2]

Yhtye järjesti uransa viimeisen kiertueen vuosina 2014–2015. Se soitti viimeisen konserttinsa uudenvuodenaattona 2015 monitoimihalli Staples Centerissä Los Angelesissa.[3] Yhtye kokoontui kuitenkin vielä yhteen vuonna 2018 levyttämään uusia kappaleita elämäkertaelokuvansa The Dirt – Törkytehdas ääniraidalle.[4] Laulaja Vince Neil on sanonut yhtyeen jatkavan uusien kappaleiden levyttämistä ja julkaisua mahdollisesti myös tulevaisuudessa[5], mutta basisti Nikki Sixxin mukaan se ei aio enää jatkaa yhdessä esiintymistä.[6]

Yhtyeen elämäkertaelokuva keräsi runsaasti suosiota sekä yhtyeelle uusia seuraajia vuonna 2019, minkä myötä yhtye ilmoitti marraskuussa 2019 tekevänsä paluun areenoille. Yhtye julkaisi videon, jossa se räjäyttää jäähyväiskiertueelleen tekemänsä, jokaisen jäsenen allekirjoittaman sopimuksen, joka estää jäseniä enää esiintymästä Mötley Crüena.[7][8][9][10] Vähän myöhemmin joulukuun alussa 2019 yhtyeen vahvistettiin aloittavan stadionkiertueen Yhdysvalloissa heinäkuussa 2020. Mukana esiintyisivät myös rock-yhtyeet Def Leppard ja Poison sekä Joan Jett & the Blackhearts.[11] Nimen The Stadium Tour saanut yhteiskiertue jouduttiin siirtämään vuoteen 2021 koronaviruspandemian vuoksi. Kiertueen uudet konserttipäivät julkaistiin kesäkuussa 2020.[12] Lopulta kiertue toteutui vuonna 2022. Kiertue laajeni maailmankiertueeksi vuonna 2023, yhtyeen kiertäessä latinalaista Amerikkaa ja Eurooppaa yhdessä Def Leppardin kanssa. Vuonna 2022 Mick Mars ilmoitti eläköityvänsä kiertueelta, jatkaen kuitenkin taustavaikuttajana. Hänen tilalleen tuli John5[13]. Suomessakin yhtye nähtiin Hyvinkään Rockfestissä 9. kesäkuuta 2023.[14]

BMG osti vuonna 2021 oikeudet yhtyeen koko levytettyyn tuotantoon.[15]

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhtyeen perustaminen (1981)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Los Angelesin Sunset Stripillä sijaitseva Whisky a Go Go on liitetty Mötley Crüen historiaan ja sen jäseniin tiiviisti. Se oli 1980-luvulla keskeinen keikkapaikka ja yhtyeen suosima yökerho.

Basisti Nikki Sixx, joka oli tunnettu Los Angelesin klubiympyröissä London-yhtyeestä, tapasi rumpali Tommy Leen vuonna 1981 erottuaan Londonista. Sixx ja Lee päättivät perustaa yhdessä uuden yhtyeen, jonka Sixx halusi kuulostavan siltä, kuin ”David Bowie ja Sex Pistols olisi heitetty tehosekoittimeen Black Sabbathin kanssa.” Kaksikko harjoitteli alun perin Leen kanssa Suite 19 -yhtyeessä soittaneen kitaristi ja laulaja Greg Leonin kanssa. Leon kuitenkin päätti pian, ettei hän jatkaisi Sixxin ja Leen kokoonpanossa.

Tommy Lee huomasi paikallisen The Recycler -lehden palstalla ilmoituksen ”vapaalla jalalla olevasta äänekkäästä, röyhkeästä ja rajusta kitaristista.” Ilmoitus oli kitaristi Mick Marsin, joka saapui Sixxin ja Leen järjestämiin koesoittoihin ja sai paikan yhtyeestä.[16] Kokoonpanon täydensi lopulta laulaja Vince Neil, joka oli laulanut covereita soittaneessa Rock Candy -yhtyeessä. Lee ja Neil olivat tutustuneet toisiinsa ollessaan lukiossa Charter Oak High Schoolissa,[17] ja Lee oli ihaillut Neilin taitavuutta ja ääntä jo pitkään. Alun perin Neil kieltäytyi tarjouksesta liittyä vielä nimeämättömän yhtyeen laulajaksi, mutta Rock Candyn muiden jäsenten suunnatessa vähitellen uusien yhtyeprojektien pariin myös Neil kaipasi ympärilleen uutta yhtyettä.

Yhtye muutti asumaan Sunset Stripille maineikkaan Whisky a Go Go -klubin liepeillä sijaitsevaan asuntoon. Nimensä Mötley Crüe väänsi alun perin Mick Marsin ehdottaman nimen Mottley Cru pohjalta[16]: Mars oli pannut nimen muistiin soittaessaan White Horse -nimisessä yhtyeessä, jota oli kutsuttu ”kirjavaksi porukaksi” (engl. a motley looking crew) Ehdotuksesta innostunut Nikki Sixx muutti nimen aluksi symmetrisempaan versioon Motley Crue, ja yhtyeen asunnossa lojuneiden saksalaisten Löwenbräu-olutpullojen innoittamana Vince Neil lisäsi o- ja u-kirjaimien päälle vielä umlautit. Yhtyeen asunto sai lempinimen Motley House (suom. kirjava talo) siellä majailleen joukon mukaan,[16] sillä Whisky a Go Go -klubilla pidettyjen keikkojen jälkeen yhtyeen asunto toimi juhlien jatkopaikkana, jonne Whiskyn yleisö kokoontui.[16]

Mötley Crüesta tuli nopeasti suosittu Los Angelesin musiikkiympyröissä. Yhtye esiintyi ahkerasti kaupungin klubeilla, kuten Whisky a Go Gossa ja Troubadourissa. Yhtyeen ensimmäinen manageri oli Allan Coffman, johon yhtye oli tutustunut Mick Marsin erään tuttavan kautta. Mötley Crüe saavutti maineen räväkkänä ja rajuna liveyhtyeenä, jonka lavashow oli räiskyvä, värikäs ja arvaamaton. Arvaamattomuus osoittautui kuitenkin myös haitalliseksi tekijäksi, sillä osittain siitä johtuen yhtyeen oli vaikea löytää levytyssopimusta.[17]

»Mötley Crüen aloitellessa uraansa monet Los Angelesin bändit lyhensivät tukkansa ja panivat solmion kaulaansa päästäkseen klubeihin soittamaan lainakappaleita.»
(Laulaja Vince Neil muiden yhtyeiden ja Mötley Crüen välisistä eroista.[17])

Mötley Crüe julkaisi ensimmäisen singlensä ”Stick to Your Guns” (b-puolenaan ”Toast of the Town”) oman Leathür Records -levy-yhtiönsä kautta. Leathür Records oli tehnyt Kalifornian Torrancessa toimineen Greenworld Distribution -yhtiön kanssa sopimuksen singlen painamisesta ja jakelusta. Vuoden 1981 marraskuussa yhtye julkaisi esikoisalbuminsa Too Fast for Love niin ikään oman levy-yhtiönsä avulla. Albumi osoittautui hyvinkin suosituksi heti julkaisemisensa jälkeen, ja se myi 20 000 kappaletta nousten albumilista Billboard 200:n sijalle 77. Yhtye julkaisi albumilta myös toisen singlen ”Live Wire” vuoden 1982 elokuussa, ja vastasi itse kappaleen musiikkivideon tekemisestä.

Levytyssopimus ja läpimurtoalbumi Shout at the Devil (1982–1983)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Mötley Crüe vuonna 1983 albumin Shout at the Devil kuvituksessa. Ylärivissä Nikki Sixx ja Vince Neil, alarivissä Mick Mars ja Tommy Lee.

Allan Coffmanin avustava manageri Eric Greif järjesti Mötley Crüen kiertueelle Kanadaan vuodeksi 1982. Levy-yhtiö Elektra Recordsilla juuri aloittanut nuori kykyjenetsijä Tom Zutaut näki yhtyeen esiintyvän Whisky a Go Go -klubilla ja tarjosi välittömästi Mötley Crüelle levytyssopimusta Elektralle vuoden 1982 alussa, vaikka levy-yhtiö ei ollutkaan vakuuttunut yhtyeestä. Sopimuksen myötä muun muassa Queenin tuottajana toiminut Roy Thomas Baker pestattiin miksaamaan yhtyeen esikoisalbumi Too Fast for Love uudelleen ja Elektra julkaisi albumin vuoden 1982 elokuussa ennen Kanadaan suuntautuneen kiertueen alkua.

Crüesing Through Canada Tour ’82 -nimeä kantaneen kiertueen aikana Mötley Crüe ajautui tempauksillaan lukuisia kertoja mediahuomion kohteeksi. Yhtye tuli muun muassa pidätetyksi Edmontonin kansainvälisellä lentoasemalla saapuessaan lentoaseman tulliin piikikkäissä ja näin ollen ”vaarallisiksi aseiksi” käsitetyissä lava-asusteissaan. Lisäksi Vince Neil oli saapunut lentokentälle käsimatkatavaranaan pelkkiä pornolehtiä sisältänyt laukku, mitä pidettiin ”siivottomana”. Tapaus oli todellisuudessa ennalta suunniteltu mainostemppu, ja lopulta lentoaseman tulli tuhosi yhtyeeltä takavarikoimansa esineet. Lisäksi Eric Greif järjesti Edmontonin Scandals Discossa soitetun konsertin alla yhtyeen paikallislehden etusivun juttuun mainostempulla, jonka mukaan yhtyeeseen oli kohdistettu pommiuhkaus. Greif ja Tommy Lee joutuivat tapauksen myötä myös paikallisen poliisin kuulustelemiksi. Tommy Lee myös heitti yläkerrassa sijainneen hotellihuoneensa television ikkunasta kadulle, minkä seurauksena kanadalainen Music Express kirjoitti Mötley Crüen saaneen ”elinikuisen porttikiellon” Edmontoniin.

Crüesing Through Canada Tour -kiertue päättyi taloudellisena katastrofina, mutta se oli valanut yhtyeen maineen kansainvälisen lehdistön keskuudessa pysyvästi tunnetuksi. Vuonna 1982 yhtye pestasi managereikseen Doc McGheen ja Doug Thalerin,[16] minkä seurauksena Eric Greif nosti vuosia kestäneen oikeusjutun yhtyettä vastaan.

Vuoden 1983 Shout at the Devil -albumi merkitsi Mötley Crüelle läpimurtoa. Levy-yhtiö Elektra Records ei Nikki Sixxin mukaan panostanut liikoja albumin markkinoimiseen, mutta se myi siitä huolimatta vuonna 1983 yli platinalevyn myyntirajan ja toisen miljoona kappaletta seuraavana vuonna.[2] Albumi teki yhtyeestä tunnetun ensimmäisen kerran myös ulkomailla. Kaksi singleä, ”Looks That Kill” ja ”Too Young to Fall in Love” nousivat Billboard Hot 100 -singlelistan sijoille 54 ja 90 ja nimikkokappale ”Shout at the Devil” Top Tracks -listan sijalle 30. Music Television esitti ”Looks That Kill” -musiikkivideota kanavallaan ahkerasti ja esitteli yhtyeen kokonaan uudelle kuulijakunnalle, joka ei ollut tietoinen yhtyeen maineesta Los Angelesin klubipiireissä.[2] Shout at the Devil -nimi ja albumin kansikuva, jossa esiintyi pentagrammi, herättivät kuitenkin myös porua ja kielteistä julkisuutta kristillisissä ja konservatiivisissa yhteisöissä, jotka väittivät yhtyeen rohkaisevan fanejaan saatananpalvontaan. Yhdysvalloissa Shout at the Devilin sijoitus Billboard 200 -albumilistalla oli 17.

Villi 1980-luku ja vuoden 1984 auto-onnettomuus (1984–1988)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Yhtyeen basisti ja keskeisin lauluntekijä Nikki Sixx vuonna 2007.

1980-luvulla Mötley Crüe ansaitsi maineen railakkaasti juhlineena ja vaarallisena rock and roll -yhtyeenä, jonka elämäntyylin vaikutus ulottui myös yhtyettä ympäröivien ihmisten elämään. Tämä konkretisoitui vuoden 1984 joulukuussa, kun suomalainen Hanoi Rocks -yhtye oli saapunut kiertueellaan Los Angelesiin. 8. joulukuuta 1984 Mötley Crüe, Hanoi Rocks sekä pitkä lista vieraita olivat kokoontuneet Vince Neilin kotona järjestettyihin juhliin. Neilin ehtymättömältä vaikuttaneen alkoholijuomien varaston käydessä vähiin Neil ja Hanoi Rocks -rumpali Nicholas ”Razzle” Dingley lähtivät hakemaan lisää juotavaa Neilin juuri hankkimalla vuoden 1972 De Tomaso Panteralla. Viinanhuuruinen matka sai traagisen käänteen, kun autoa ajanut Neil törmäsi kahteen muuhun autoon.[2] Auton etupenkillä istunut Razzle kuljetettiin onnettomuuspaikalta sairaalaan, jossa hänet julistettiin kuolleeksi. Auto oli ilmeisesti kaatunut juuri Razzlen puolelle, jolloin tämä oli saanut surmansa heti. Onnettomuudessa loukkaantuivat myös 18-vuotias nainen ja 20-vuotias mies.[18] Neil sen sijaan selvisi tapahtuneesta lähes naarmuitta.[16] 200 tunnin yhdyskuntapalveluun ja 30 päivän vankeustuomioon tuomittu Neil vapautui vankilasta 19 päivän jälkeen hyvän käytöksen ja raittiuden vuoksi.[2]

Vuoden 1985 kesäkuussa julkaistu ja Razzlen muistolle omistettu Theatre of Pain -albumi oli viettänyt albumilistoilla jo hyvän tovin, kun Vince Neil vapautui vankilasta.[2] Albumi vahvisti Mötley Crüen aseman valtavirran yleisöjen tietoisuudessa tuottamalla yhtyeelle sen ensimmäisen Top 40 -hitin, cover-version Brownsville Stationin kappaleesta ”Smokin’ in the Boys Room”. Myös albumin tunteikas balladi ”Home Sweet Home”, jossa pianoa soitti Tommy Lee, menestyi listoilla.[2] Kappaletta on pidetty yhtenä 1980-luvun ensimmäisistä power balladeista, ja näin ollen eräänä koko vuosikymmenen keskeisistä rock-kappaleista. Yhdysvalloissa albumilistan kuudennelle sijalle kavunnutta Theatre of Painia myytiin yli neljä miljoonaa kappaletta, ja myös albumin jatkeeksi julkaistu VHS-tallenne Uncensored ylitti moninkertaisen platinarajan.[2]

Mötley Crüen neljäs studioalbumi, yhtyeen päihdesekoilun huipulla vuoden 1987 toukokuussa julkaistu Girls, Girls, Girls oli ylistyslaulu yhtyeen hedonistiselle elämäntyylille. Albumin kappaleissa heijastuivat yhtyeen rakkaus sen vauhdikkaaseen, alkoholin- ja huumeidentäyteiseen elämään, Harley-Davidson -moottoripyöriin, striptease-klubeihin sekä elämään Sunset Stripillä. Albumin singlestä ”Wild Side” ja nimikkokappaleesta ”Girls, Girls, Girls” muodostui Mötley Crüen uran suurimpia ja tunnetuimpia hittejä.[2] Girls, Girls, Girls nousi Yhdysvalloissa Billboard 200 -listan kakkossijalle ja myi nelinkertaisen platinalevyn verran.[2]

Vuoden 1987 joulukuussa Nikki Sixx koki heroiinin yliannostuksen. Hän oli viettänyt päivän Guns N’ Rosesin kitaristi Slashin ja rumpali Steven Adlerin seurassa juhlien. Sixx ehdittiin myös julistaa kuolleeksi sairaalaan matkalla olleessa ambulanssissa,[2] mutta Mötley Crüen faniksi osoittautunut ambulanssin ensihoitaja onnistui pelastamaan Sixxin hengen pistämällä tämän rintaan kaksi piikkiä adrenaliinia. Sixx piti vuoden 1986 joulukuusta vuoden 1987 joulukuuhun päiväkirjaa päihteidenkäytöstään ja vaiheistaan ja julkaisi sen vuonna 2007 omaelämäkertanaan Heroiinipäiväkirja. Hän on arvioinut ottaneensa yliannostuksen heroiinia 1980-luvulla noin kuusi kertaa.

Vuonna 1988 Mötley Crüen oli tarkoitus saapua Girls, Girls, Girls Tour -kiertueellaan konsertoimaan myös Eurooppaan. Doc McGhee ja Doug Thaler kuitenkin kieltäytyivät viemästä yhtyettä takaisin kiertueelle,[2] koska he uskoivat, että rankasti juhlinut ja päihdekoukussa rämpinyt yhtye todennäköisesti ”palaisi kiertueelta ruumissäkissä.” McGhee ja Thaler patistivat yhtyeen, lukuun ottamatta omin avuin riippuvuudestaan eroon päässyttä kitaristi Mick Marsia, hakeutumaan vieroitushoitoon,[16] ennen kuin yhtyeen elämäntyyli tuhoaisi sen uran.[16]

Menestysalbumi Dr. Feelgood (1989–1991)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Rumpali Tommy Lee vuonna 2005.

Vuonna 1989 raitistunut Mötley Crüe saavutti uransa kaupallisesti suurimman menestyksen viidennellä albumillaan Dr. Feelgood.[2] Se oli levytetty tuottaja Bob Rockin kanssa Kanadan Vancouverissa, ja nousi vuoden 1989 lokakuussa Yhdysvaltain listaykköseksi.[2] Kaiken kaikkiaan albumi keräsi taakseen 114 viikkoa Billboard 200 -listalla, ja se on yhä yhtyeen uran myydyin albumi.[2] Yhtyeen jäsenet kertoivat haastatteluissa olevansa albumiin erittäin tyytyväisiä ja kuvailivat Dr. Feelgoodin olevan yhtyeen uran musiikillisesti ehein albumi. Albumin nimikkokappale ”Dr. Feelgood” ja Nikki Sixxin vuoden 1987 yliannostuksen ja hetkellisen kuoleman inspiroima[2] vauhdikas single ”Kickstart My Heart” huomioitiin myös parhaan hard rock -esityksen Grammy-palkintoehdokkuuksilla.[19]

Kuusinkertaisen platinalevyn rajan ylittänyt Dr. Feelgood voitti parhaan hard rock- ja heavy metal -albumin American Music Award -palkinnon,[20] ja se sai varsin positiivisen vastaanoton myös kriitikoiden keskuudessa. Esimerkiksi yhtyeen albumille taltioitunut energisyys ja viihdyttävyys sekä vahvistunut laulunkirjoittaminen ja Bob Rockin luoma soundimaailma keräsivät kiitosta.[21][22] Journalisti Mick Wall kirjoitti vuonna 2009 Dr. Feelgoodin olleen Mötley Crüen ensimmäinen albumi, jolla yhtye ”teki itsensä tunnetuksi nimenomaan musiikillaan”, ja sanoi pitävänsä albumia ”yhtyeen uran kohokohtana.”[23] Albumin menestyksen myötä Mötley Crüe ja Elektra Records solmivat yhdessä uuden arvoltaan 25 miljoonan dollarin levytyssopimuksen.[2]

Dr. Feelgoodin jälkeinen mittava kaksi vuotta kestänyt Dr. Feelgood World Tour -maailmankiertue osoittautui yhtyeelle raskaaksi ja kuluttavaksi kokemukseksi. Yhtye erotti myös pitkäaikaisen managerinsa Doc McGheen, jonka toimintaan se oli tyytymätön. McGheen tehtävän sai hoitaakseen täysipäiväisesti Doug Thaler. Yhtyeen jäsenten välille syntynyt jännite sen sijaan purkautui, kun yhtye ajautui jälleen alkoholi- ja huumeriippuvaisuuden kouriin.[16] Mötley Crüen sisällä kytevien erimielisyyksien kärjistyminen tapahtui kuitenkin vasta Dr. Feelgood -kiertueen päättymisen jälkeen vuonna 1992, kun laulaja Vince Neilin ja muun yhtyeen tiet erosivat.

Alkuperäisen kokoonpanon hajoaminen ja 1990-luvun Mötley Crüe (1992–1996)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
John Corabi lauloi yhtyeessä yhden studioalbumin ja EP:n ajan.

Laulaja Vince Neil jätti yhtyeen kokoelma-albumin Decade of Decadence ’81-’91 jälkeen vuoden 1992 helmikuussa. Siitä, erosiko Neil yhtyeestä omasta tahdostaan vai tuliko hän erotetuksi muiden jäsenten toimesta, on vuosien aikana esitetty erilaisia versioita. Neil tuli omien sanojensa mukaan erotetuksi yhtyeestä, mutta Nikki Sixx on kommentoinut tämän päättäneen eroamisestaan itse. Neil on myöhemmin kertonut eron tapahtuneen molempien osapuolien myötävaikutuksesta: ”Jokaisella bändillä on riitansa. Se periaatteessa juonsi juurensa harjoituksissa tapahtuneeseen vittuiluun. Minä sanoin lähteväni, ja muut taas sanoivat erottavansa minut. Se tapahtui todella idioottimaisesti. Managerit antoivat yhden maailman isoimmista bändeistä vain hajota.”[24]

Varteenotettava ehdokas Neilin korvaajaksi oli aiemmin Kik Tracee -yhtyeessä laulanut Stephen Shareaux. Lopulta uudeksi laulajaksi pestattiin kuitenkin Angora- ja The Scream -yhtyeissä vaikuttanut John Corabi, jonka kanssa yhtye levytti seuraavan albuminsa Mötley Crüe. Albumin tuotti Dr. Feelgoodin tavoin Bob Rock, ja se nousi Yhdysvalloissa albumilistan seitsemännelle sijalle ja ylitti kultalevyn rajan pian julkaisunsa jälkeen toukokuussa 1994. Vuoden 1994 syyskuussa Corabin Mötley Crüe julkaisi vielä viisi uutta kappaletta sisältäneen EP-levyn Quaternary.[2]

Moni 1980-luvun glam metal -yhtyeistä oli 1990-luvun alussa ohittanut suosionsa huipun, ja vuosikymmenen vaihteen jälkeen nousun tehnyt grunge oli valloittanut yhä enemmän kannattajia puolelleen. Myös Mötley Crüe muutti soundinsa vastaamaan aikaansa, mutta yhtyeen vannoutuneimpien fanien keskuudessa Mötley Crüe -albumi sai suurimmaksi osaksi kielteisen vastaanoton uuden soundi- ja äänimaailman sekä laulajanvaihdoksen vuoksi. Levy-yhtiö Elektra Records ei ollut valmis panostamaan albumin markkinoimiseen rahallisesti huolimatta kultalevyn myyntimäärän täyttymisestä ja seitsemännestä listasijasta, minkä vuoksi albumi putosi listoilla alaspäin nopeasti. John Corabi on myöhemmin sanonut Mötley Crüe -albumin olleen yhtyeen ensimmäinen levy, joka ”ei myynyt platinaa tai herättänyt jotain hullua meteliä, minkä takia kaikki menivät paniikkiin.”[25]

Heikon levynmyynnin vuoksi Mötley Crüen kaavailema stadion- ja areenaluokan kiertue kutistui teatteri- ja klubiluokkaan, ja vuoden 1994 kiertueensa Anywhere There’s Electricity Tour nimessä yhtye julistikin ironisesti soittavansa missä tahansa vain olisi sähköä. Muun muassa Arizonan Tucsonissa yhtye soitti 4 000 hengen yleisölle, vaikka konsertin tapahtumapaikkana toiminut teatteri olisi mahduttanut paikalle jopa 15 000 katsojaa. Nikki Sixxin kerrotaan soittaneen Tucsonin paikalliselle radioasemalle ja tarjonneen jokaiselle paikalle saapuneelle katsojalle ilmaisen lipun konserttiin, mutta kun paikalle saapui vain kaksi henkilöä, hän tiesi Mötley Crüen levyttäneen kokoonpanon kulkeneen lyhyen tiensä päähän.[26]

Muun muassa tuottajansa Bob Rockin ja kosolti muuta taustahenkilöstöään irtisanonut Mötley Crüe oli levy-yhtiönsä Elektra Recordsin painostuksen alainen. Elektra halusi yhtyeen hankkiutuvan eroon John Corabista ja pyytämään Vince Neilin takaisin, mutta kumpikaan osapuoli ei alun perin suhtautunut ehdotukseen yhteenpaluusta myönteisesti. Mötley Crüe jatkoi uuden kappalemateriaalinsa työstämistä, kunnes painostavaan tilanteeseen turhautunut Corabi ilmoittikin jättävänsä yhtyeen. Tällöin yhtyeen alkuperäinen kokoonpano kokoontui pitkälti manageriensa järjestämässä tapaamisessa sopimaan Neilin paluusta yhtyeen laulajaksi.[16]

Vince Neilin paluu laulajaksi (1997–1999)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Laulaja Vince Neil vuonna 2007.

Alkuperäisen Mötley Crüen ensimmäinen yhteinen albumi Vince Neilin paluun jälkeen oli kesäkuussa 1997 päivänvalon nähnyt Generation Swine, joka oli ollut tekeillä jo vuodesta 1995. Yhtyeestä taka-alalle jäänyt John Corabi nosti yhtyettä vastaan oikeusjutun piakkoin albumin julkaisemisen jälkeen vuoden 1997 heinäkuussa.[27] Hän syytti kanteessaan muiden jäsenten syyllistyneen sopimusrikkeeseen, petokseen ja herjaamiseen ja väitti, ettei hän ollut yhtyeen jäsenenä ollessaan saanut hänelle kuuluvia palkkioita tekijänoikeuksista.[27] Corabi väitti myös kirjoittaneensa noin kahdeksankymmentä prosenttia Generation Swinen kappalemateriaalista,[27] mutta hänet on merkitty tekijäksi ainoastaan albumin kappaleissa ”Flush” ja ”Let Us Pray”.

Generation Swine nousi Yhdysvalloissa Billboard 200 -albumilistan sijalle neljä,[2] ja Mötley Crüe vastaanotti albumista kultalevyn elokuussa. Lupaava alku kuitenkin katkesi pian, sillä albumin vastaanotto kriitikoiden keskuudessa oli vaisu eikä se menestynyt kaupallisesti odotetulla tavalla alkuperäisen kokoonpanon yhteenpaluusta huolimatta.

Vuonna 1998 Mötley Crüen ja levy-yhtiö Elektra Recordsin välinen levytyssopimus päättyi, ja yhtye sai itselleen täyden päätäntävallan levytysuransa tulevaisuudesta ja tulevista julkaisuistaan. Lisäksi Mötley Crüesta tuli eräs harvoista yhtyeistä ja artisteista, joilla on omistus- ja levitysoikeus omaan tuotantoonsa.[2] Elektran kanssa päättyneen sopimuksen jälkeen yhtye perusti oman levy-yhtiönsä Mötley Recordsin, jonka avulla yhtye toi jo vuoden 1998 marraskuussa markkinoille uuden kokoelma-albumin Greatest Hits, joka sisälsi myös kaksi uutta kappaletta: ”Bitter Pill” ja ”Enslaved”. Vuonna 1999 Mötley Records julkaisi koko aiemman Mötley Crüe -tuotannon uudelleen rajoitettuna, Crücial Crüe -nimisenä levysarjana.[2] Uusintapainoksilla oli alkuperäisten albumien lisäksi mukana eri demoja, live- ja instrumentaalikappaleita sekä ennen julkaisemattomia kappaleita. Lisäksi kesäkuussa 1999 julkaistiin julkaisemattomia ja harvinaisempia kappaleita, demoja sekä live-versioita sisältänyt kokoelma-albumi Supersonic and Demonic Relics.[2]

Rumpali Tommy Lee jätti yhtyeen vuonna 1999. Leen mielestä Mötley Crüe oli Vince Neilin paluun jälkeen edennyt väärään suuntaan, eikä hän tullut toimeen Neilin kanssa.[2] Hän oli ajautunut vaikeuksiin myös yksityiselämässään ja saanut vankeustuomion vuonna 1998 vaimonsa Pamela Andersonin pahoinpitelemisestä,[16] ja oli vankilatuomionsa aikana päättänyt jättää Mötley Crüen ja keskittyä uransa sooloartistina. Leen yksityiselämän ongelmien vuoksi Mötley Crüen oli kieltäydyttävä tarjouksista soittaa lukuisilla eri festivaaleilla vuoden 1999 aikana. Vince Neilin mukaan muu yhtye oli saanut puhelinsoiton Leen asianajajalta, joka oli vain ilmoittanut, että rumpali ”ei tulisi enää takaisin.”[24] Leen korvasi aiemmin muun muassa Ozzy Osbournen yhtyeessä soittanut Randy Castillo.[28]

New Tattoo -albumi, omaelämäkerta Törkytehdas ja hiljaiselon aikakausi (2000–2003)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kitaristi Mick Mars kuvattuna konsertissa vuonna 2005.

Vuoden 2000 heinäkuussa Mötley Crüe julkaisi kahdeksannen studioalbuminsa New Tattoo, joka oli levytetty tuottaja Mike Clinkin kanssa Castillon liityttyä yhtyeen rumpaliksi. Nikki Sixx halusi albumin olevan seuraaja yhtyeen vuoden 1989 albumille Dr. Feelgood, ja yhtyeen tyyli New Tattoon kappaleissa olikin lähempänä sen 1980-luvun tuotantoa kuin 1990-luvun kokeellisempia albumeita. Albumin kappaleista kolme julkaistiin singleinä: ”Hell on High Heels” (Billboardin Mainstream Rock -listan sija 13.[29]), ”New Tattoo” ja ”Treat Me Like the Dog I Am”. New Tattoo kärsi yhä yhtyeen 1990-luvun levytysuran jättämistä vaikutuksista huolimatta paluusta lähemmäs musiikillisia juuria. Albumi debytoi Yhdysvalloissa varsin vaatimattomasti Billboard 200 -albumilistan sijalla 41. Se on myynyt Yhdysvalloissa hieman yli 200 000 kappaletta ja on yhtyeen kaupallisesti heikoiten menestynyt studioalbumi.

Rumpali Randy Castillo sairastui vakavasti hieman ennen kuin yhtyeen oli määrä aloittaa seuraava kiertueensa New Tattoon julkaisemisen tiimoilta. Castillon tilalle kiertueen ajaksi pestattiin aiemmin muun muassa Hole-yhtyeessä soittanut Samantha Maloney.[28] Mötley Crüe taltioi New Tattoo -albumia seuranneen Maximum Rock 2000 Tour -kiertueensa konsertin Salt Lake Cityssa, ja se julkaistiin vuonna 2001 VHS- ja DVD-formaateissa konserttivideona Lewd, Crüed & Tattooed. Se ylitti Yhdysvalloissa kultalevyn ja Australiassa platinalevyn myyntimäärän.

Randy Castillo kuoli syöpään vuoden 2002 maaliskuussa.[28] Hän oli kuollessaan 51-vuotias.[28] Nikki Sixx sanoi Castillon olleen ”aina hymyilevä ja hengellinen sielu” sekä ”myötätuntoinen ihminen ja loistava rumpali, jolla oli aina hyvää sanottavaa kaikista ja kaikista.”[28] Castillon kuoleman jälkeen Mötley Crüe piti tauon, jonka aikana Nikki Sixx soitti muun muassa yhtyeissä Brides of Destruction ja 58, kun taas Vince Neil vieraili VH1-televisiokanavan tositelevisiosarjassa The Surreal Life ja levytti lauluntekijä Desmond Childin tuottaman singlen ”Promise Me”. Selkärankareumaa sairastava Mick Mars vetäytyi vuonna 2001 julkisuudesta terveysongelmiensa vuoksi ja vietti seuraavat kaksi vuotta soittamatta kitaraa lainkaan.[30] Tänä aikana Mars muun muassa laihtui rajusti ja tuli riippuvaiseksi kipulääkkeistä[30] eikä pitänyt yhteyttä muuhun yhtyeeseen.[30] Yhtyeen tuotannon parhaita paloja koostettiin tauon aikana saataville muun muassa Music to Crash Your Car to: Vol. 1 ja -Vol. 2 -boksien sekä kokoelma-albumien Loud as F@*k ja The Millennium Collection muodossa.

Vuoden 2001 toukokuussa julkaistiin yhtyeen alkuperäisen kokoonpanon ja Neil Straussin yhdessä kirjoittama yhtye-omaelämäkerta Mötley Crüe: The Dirt – Törkytehdas, jonka Like Kustannus julkaisi suomenkielisenä versiona.[31] Teos sisältää yhtyeen tarinan sen jäsenten itsensä kertomana.[16] Se nousi Yhdysvalloissa New York Timesin myydyimpien kirjojen listalla kymmenen parhaan joukkoon, ja on sittemmin saavuttanut maineen musiikki- ja rock-elämäkertojen kulttikirjana.[31] Muun muassa Ilta-Sanomien arvostelussa kirjan sanottiin olevan ”kaikkien aikojen rockkirja”,[31] ja Rumba kirjoitti sen olevan ”ehdoton kulttikirja”, joka ”on traagisuudessaan kuin klassinen eepos, vain katuapteekin kaikilla mausteilla höystettynä.”[31]

Alkuperäinen kokoonpano jälleen yhdessä (2004–2007)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Basisti Nikki Sixx ja kitaristi Mick Mars esiintymässä Red, White & Crüe -kiertueella Glasgow’ssa vuonna 2005.

Vuoden 2004 syyskuussa Nikki Sixx ilmoitti, että hän oli aloittanut Vince Neilin kanssa uuden Mötley Crüe -kappalemateriaalin työstämisen. Alkuperäinen kokoonpano levytti yhdessä kaksi uutta kappaletta, jotka olivat alun perin pop-punkyhtye Simple Planin kirjoittama ”If I Die Tomorrow” ja Sixxin ja lauluntekijä James Michaelin kirjoittama ”Sick Love Song”. Lisäksi albumi sisälsi cover-version The Rolling Stonesin kappaleesta ”Street Fighting Man”, jossa rumpuja soitti aiemmin muun muassa Guns N’ Rosesissa soittanut Josh Freese. Kaikki kolme kappaletta sisältyivät vuoden 2005 kokoelma-albumille Red, White & Crüe, joka nousi Yhdysvalloissa Billboard 200 -albumilistan kuudenneksi ja ylitti platinalevyn myyntirajan.

Mötley Crüen alkuperäinen kokoonpano aloitti vuoden 2005 helmikuussa ensimmäisen yhteisen kiertueensa sitten vuoden 1999 konsertoidessaan Puerto Ricon San Juanissa. Kiertue kantoi nimeä Red, White & Crüe ... Better Live Than Dead Tour. Vuonna 2005 yhtye esiintyi myös Paul Bensonin ja Matt Sullivanin käsikirjoittamassa animaatiokomediaelokuvassa Disaster!. Vuosina 2005–2006 yhtye kiersi Pohjois-Amerikassa, Australiassa ja Japanissa Carnival of Sins Tour -kiertueen merkeissä. Kiertueen Grand Rapidsin -konsertista taltioitiin livealbumi ja DVD Carnival of Sins: Live, joista molemmat julkaistiin vuonna 2006. Albumi ylitti Yhdysvalloissa platinalevyn myyntirajan, kun taas DVD myi kolminkertaiseen platinalevyyn oikeuttavan määrän.

Vuonna 2006 yhtye sai tähden kuuluisalle Hollywood Walk of Fame -kävelykadulle. Yhtye teki myös yhteisen Route of All Evil Tour -kiertueen yhdessä Aerosmith-yhtyeen kanssa. Vuoden 2007 kesäkuussa yhtye teki kiertueen Euroopassa ja sen oli määrä konsertoida myös Suomessa Helsingin jäähallissa, mutta alkuperäinen konsertti jouduttiin perumaan viime hetkellä yhtyeen soittimien, taustarakennelmien ja teknisten varustuksen jäätyä lentokentälle Milanoon, Italiaan, jossa yhtyeen rahtikone ei ollut saanut lähtölupaa.[32] Kalusto-ongelmista johtuen konsertti toteutui kaksi päivää myöhemmin.[33]

Vuoden 2007 yhtye haastoi rumpali Tommy Leen manageri Carl Stubnerin ja Sanctuary Artist Management Inc. -yhtiön oikeuteen.[34] Yhtyeen jäsenet väittivät, että Stubner oli aiheuttanut toiminnallaan yhtyeelle taloudellisia haittoja, markkinoinut Leen yhtyeen ulkopuolisia projekteja liian paljon Mötley Crüen toimintaan nähden, sekä ohjanneen Leen esiintymään muun muassa tositelevisiosarjoissa, joista oli koitunut haittaa Leen imagolle ja yhtyeen brändille.[34] Yhtyeen mukaan Lee oli liian kiireinen Stubnerin sopimien televisioprojektien kanssa ehtiäkseen kiertueelle Mötley Crüen kanssa, mikä oli tuottanut yhtyeelle kahdeksan miljoonan dollarin menetyksen lipputuloissa ja oheistuotemyynnissä.[34] Oikeusjutun uutisoitiin päättyneen vuonna 2008 osapuolten välillä tehdyn sopimuksen myötä.[35]

Uran viimeinen albumi Saints of Los Angeles (2008–2013)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Yhtye kuvattuna konsertin jälkeen vuonna 2008, vasemmalta: Nikki Sixx, Tommy Lee, Mick Mars ja Vince Neil.

Vuoden 2008 huhtikuussa Mötley Crüe julkaisi tulevan albuminsa Saints of Los Angeles nimikkokappaleen singlenä. Kappale oli ehdokas parhaan hard rock -esityksen Grammy-palkinnon voittajaksi vuonna 2009,[19] ja musiikkipalvelu iTunes valitsi sen vuoden 2008 parhaaksi rock-kappaleeksi. Billboardin Mainstream Rock -listalla ”Saints of Los Angeles” nousi parhaimmillaan viidennelle listasijalle.[29] Albumin toisena singlenä julkaistu ”Mutherfucker of the Year” nousi listan sijalle 29 ja ”White Trash Circus” sijalle 37.[29] Yhtye julkaisi Saints of Los Angeles -albumin vuoden 2008 heinäkuussa, ja se sai hyvän vastaanoton niin kriitikoiden kuin fanien keskuudessa. Albumi myi Yhdysvalloissa julkaisuviikollaan yli 100 000 kappaletta debytoiden Billboard 200 -albumilistan neljäntenä,[36] ja muun muassa AllMusic-sivuston James Christopher Monger ja Soundin Antti Mattila pitivät Saints of Los Angelesia eräänä ”yhtyeen uran parhaimmista albumeista”.[37][38] Saints of Los Angelesin kappalemateriaali perustui pitkälti yhtyeen vuoden 2001 The Dirt – Törkytehdas -omaelämäkertaan,[39] ja muun muassa Nikki Sixxin perustamassa sivuprojektissa Sixx: A.M. soittaneet kitaristi DJ Ashba ja laulaja James Michael sekä ansioitunut lauluntekijä Marti Frederiksen avustivat yhtyettä uuden kappalemateriaalin kirjoittamisessa.[39]

Saints of Los Angelesin julkaisemisen myötä Mötley Crüe konsertoi Yhdysvalloissa vuonna 2008 Crüe Fest -kiertueen merkeissä. Kiertueen muina esiintyjinä soittivat Sixxin sivuprojekti Sixx: A.M.:n lisäksi Buckcherry, Papa Roach ja Trapt. Kiertueen elokuun 2008 konsertti Toronton Molson Amphitheatressa taltioitiin, ja se julkaistiin vuoden 2009 maaliskuussa DVD-formaatissa nimellä Crüe Fest. Se nousi Yhdysvalloissa Billboardin musiikkivideolistan kärkipaikalle myytyään 7 000 kappaletta. Lyhyehkön Crüe Fest -kiertueensa jälkeen Mötley Crüe aloitti Saints of Los Angeles Tour -kiertueensa virallisesti Meksikon Guadalajarasta, ja konsertoi myös Suomessa esiintyen Tampereen Sauna Open Air -festivaalilla vuoden 2009 kesäkuussa.[40] Yhtye oli myös eräs brittiläisen Download Festivalin pääesiintyjistä. Saints of Los Angeles Tour -kiertueen jälkeen yhtye soitti Yhdysvalloissa vielä 33 konserttia kattaneen Crüe Fest 2 -kiertueen, jonka aikana se soitti uusien kappaleidensa lisäksi Dr. Feelgood -albuminsa kokonaisuudessaan albumin 20-vuotisjuhlan kunniaksi.

Vuonna 2010 Mötley Crüe oli yksi Ozzy Osbournen perustaman Ozzfest-festivaalin pääesiintyjistä Yhdysvalloissa. Laulaja Vince Neil julkaisi samana vuonna yhdessä Mike Sagerin kanssa kirjoittamansa omaelämäkerran Tatuointeja ja tequilaa, jossa hän kävi tiukkasanaisesti Osbournen manageri ja vaimo Sharon Osbournen kimppuun kutsumalla tätä ”ilkeimmäksi ja tylyimmäksi musiikkibisneksessä tapaamistaan ihmisistä.”[41] Osbourne sen sijaan vastasi pitävänsä Neiliä ”vain viisikymppisenä surkimuksena, joka jatkaa juhlimistaan ja asettaa edelleen muut ihmiset vaaraan ajamalla humalassa ja ahdistelemalla viattomia naisia.”[41] Neilin omaelämäkerta, jonka suomenkielisenä julkaisi Like Kustannus, sai osakseen hyviä arvosteluita.[42] Neil levytti omaelämäkertansa myötä myös uransa kolmannen sooloalbumin Tattoos & Tequila, joka toimi kirjan soundtrackina.

Mötley Crüe konsertoimassa Helsingissä Kaisaniemen puistossa vuonna 2012.

Vince Neil sai vuonna 2011 kahden viikon vankilatuomion syyllistyttyään rattijuopumukseen Las Vegasissa vuoden 2010 kesällä.[43] Oikeusistuimen kanssa tekemänsä sopimuksen myötä hän vietti kahden viikon vankilatuomionsa lisäksi kaksi viikkoa kotiarestissa.[43] Neil kommentoi tapahtuman myötä havainneensa, että ”autoilu ja humala eivät sovi yhteen”, ja sanoi ottavansa ”tapahtuneesta kaiken vastuun” sekä aikovansa ”oppia tapauksesta”.[43] Vuonna 2011 Neil oli syytettynä myös silloisen tyttöystävänsä Alicia Jacobsin pahoinpitelystä,[44] mutta välttyi vankilatuomiolta syytteiden lievennyttyä.[44]

Vuoden 2012 helmikuussa Mötley Crüe soitti ensimmäisenä raskaan rockin yhtyeenä Las Vegasin Hard Rock Hotelissa sijaitsevassa The Joint -konserttisalissa niin sanottuna ”talon yhtyeenä”.[45] Yhtye soitti The Jointissa kolmen viikon aikana neljä konserttia viikossa.[45] Rumpali Tommy Lee kuvaili yhtyeen ottavan konserteissa ”koko paikan käyttöönsä” ja aikovan ”soittaa eri puolilla The Jointia”, ja että ”yleisö ei tule vain katsomaan konserttia vaan he tulevat olemaan sen sisällä ja myös osallistumaan näytökseen”.[45] Pian konserttisarjan julkistamisen jälkeen heräsi myös huhu yhtyeen hajoamisesta, sillä Vince Neil kommentoi vetävänsä yhtyeen sopimat ”Mötley-keikat Las Vegasin Hard Rock Hotelissa helmikuussa”, mutta sanoi niiden jälkeen jatkosuunnitelmiensa olevan avoinna, ja että ”Mötley Crüe ei välttämättä kuulu tulevaisuuteeni enää Hard Rock -konserttien jälkeen”.[46] Yhtyeessä Neilin jo 1990-luvulla korvanneen John Corabin huhuttiin liittyvän jälleen Mötley Crüen kokoonpanoon, mutta Corabi kuitenkin ilmoitti, ettei tulisi ”koskaan liittymään uudelleen bändin riveihin.”[46] Basisti Nikki Sixx kumosi väitteen hajoamisesta sanoen ”Vegasin-keikkojen olevan ainoastaan alkulaukaus yhtyeen historian parhaalle viisivuotiskaudelle.”[46]

Vuoden 2012 Euroopan-kiertueellaan Mötley Crüe konsertoi jälleen myös Suomessa, esiintyen Rockin’ Hellsinki -tapahtuman pääesiintyjänä Helsingin Kaisaniemen puistossa kesäkuussa.[47] Heinäkuussa yhtye aloitti 51 konserttia kattaneen The Tour -kiertueen Kiss-yhtyeen kanssa. Kiertue päättyi vuoden 2013 maaliskuussa.

The Final Tour -kiertue ja uran päätös (2014–2016)

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 2014 tammikuussa Mötley Crüe järjesti Hollywoodissa tiedotustilaisuuden, jossa yhtye ilmoitti lopettavansa uransa tulevan The Final Tour -kiertueensa myötä.[48] Yhtyeen jäsenet allekirjoittivat niin sanotun Cessation Of Touring Agreement -sopimuksen, jonka tehtävänä on varmistaa, ettei Mötley Crüe tulisi kiertueen päätyttyä enää esiintymään yhdessä.[48] The Final Tour -kiertueen ilmoitettiin käynnistyvän vuonna 2014 Pohjois-Amerikasta 70 konsertilla, joissa yhtyeen lämmittelijänä toimisi Alice Cooper,[48] ja jatkuvan sen jälkeen muihin maanosiin.[48]

The Final Tour oli eräs kiertuevuoden 2014 tuottoisimmista, sillä yhtyeen konsertteihin myytiin vuoden aikana lähes miljoona lippua, ja sen tuotto ylitti 45 miljoonan dollarin rajan.[49] Ennen kiertueen Euroopan-osion julkistamista yhtye aloitti sosiaalisessa mediassa ja verkkosivustollaan #demandthecrue-kampanjan, jonka avulla fanien ympäri maailman oli mahdollista toivoa yhtyettä esiintymään kotimaahansa.[50] Yhtye saapui The Final Tourin myötä konsertoimaan myös Suomeen, jossa yhtye soitti Helsingin Hartwall Arenalla vuoden 2015 marraskuussa.[51]

Mötley Crüe soitti viimeisen konserttinsa vuoden 2015 uudenvuodenaattona Los Angelesin Staples Centerissä.[3] Konsertin viimeisenä kappaleena ja ainoana encore-numeronaan yhtye soitti vuoden 1985 albuminsa Theatre of Pain balladin ”Home Sweet Home”.[52] Konsertti taltioitiin livealbumiksi sekä DVD- ja Blu-ray-tallenteeksi The End: Live in Los Angeles, joka julkaistiin vuonna 2016.[49][53] Konserttitaltiointi esitettiin myös televisiossa muun muassa Suomessa, jossa sen esitti Yle Teema.[54] Tommy Lee sanoi vuonna 2016, etteivät yhtyeen jäsenet olleet hyvästelleet toisiaan viimeisen konsertin jälkeen, ja ettei hän ollut pitänyt yhteyttä Nikki Sixxin tai Vince Neilin kanssa lainkaan.[55] Nikki Sixx kommentoi vuonna 2017 yhtyeen lopettaneen, koska sen jäsenillä ei ollut enää yhteistä visiota, ja sanoi, että yhtyeen tarina ”ei päättynyt hyvällä tavalla”.[56]

Yhtyeen musiikki ja sen vaikutus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Mötley Crüe sai vuonna 2006 tähden Hollywood Walk of Famelle.

Nikki Sixx on sanonut, että hän halusi Mötley Crüen kuulostavan siltä, kuin ”David Bowie ja Sex Pistols olisi heitetty tehosekoittimeen Black Sabbathin kanssa.” Yhtyeen musiikissa yhdistyivät hard rock ja heavy metal, ja sen musiikillisina vaikuttajina toimivat muun muassa AC/DC ja Aerosmith. Yhtyeen esikoisalbumin Too Fast for Love uudelleenmiksasi Roy Thomas Baker, jonka historia Queenin tuottajana oli vaikuttanut yhtyeeseen suuresti. Yhtyeen musiikillisia lajikumppaneita olivat 1980-luvulla uransa aloittaneet losangelesilainen Guns N’ Roses ja suomalainen Hanoi Rocks, jonka rumpali Nicholas ”Razzle” Dingley kuoli vuoden 1984 auto-onnettomuudessa, jossa hän oli Mötley Crüen laulaja Vince Neilin ohjaaman auton kyydissä.

Mötley Crüe on toiminut esikuvana muun muassa 1980-luvun amerikkalaisyhtyeille Poison, Skid Row ja Cinderella. Myös muun muassa suomalainen Reckless Love ja englantilainen Asking Alexandria ovat nimenneet Mötley Crüen esikuvakseen.[1] 2010-luvulla Suomessa on toiminut yhtyeen kappaleita suomenkielisinä versioina esittänyt yhtye Mötikkä, joka sai alkunsa vuonna 2016 Yle Teemalla esitetyn Mötley Crüen viimeisen konsertin kappaleista, joiden sanoitukset oli tekstitetty suomeksi.[57]

1980-luvulla vauhdikasta ja päihteiden rikastamaa elämää viettänyt yhtye sai lehdistön keskuudessa maineen ”maailman pahamaineisimpana yhtyeenä”, joka on pysynyt sen mukana siitä lähtien.[58] Yhtyeeseen on viitattu esimerkiksi ”rockin kauhukakaroina”,[3] ja sen on sanottu olleen paremmin tunnettu niin kutsutusta sex, drugs and rock n’ roll (suom. seksiä, huumeita ja rock and rollia) -elämäntyylistään kuin mikään muu yhtye.[1][17]

Monet yhtyeen kappaleista käsittelevät sanoituksissaan alkoholin- ja huumeidenkäyttöä, elämää suurkaupungissa sekä ihmissuhteita ja seksiä. 1980-luvun Mötley Crüe on tyyliltään melodinen sekoitus hard rockin ja heavy metalin tyylejä, ja yhtyettä on pidetty eräänä glam metal -tyylin keskeisimmistä nimistä. 1990-luvulla yhtye sai vaikutteita alternative metalista ja industrial rockista. 1990-luvun albumit Mötley Crüe, jolla lauloi John Corabi, sekä Generation Swine edustivatkin musiikilliselta tyyliltään yhtyeen uutta puolta.[56] Vuoden 2000 albumi New Tattoo ja yhtyeen yhdeksäs ja viimeinen albumi Saints of Los Angeles edustivat paluuta takaisin 1980-luvun ominaissoundin pariin.

»Kun aloitimme, jokainen toi oman panoksensa yhteisen hyvän vuoksi. Olen sydämeltäni punkkari eikä tekninen taituruus ole kiinnostanut minua. Muut jätkät toivat pöytään tekniikkaa, minä toin anarkiaa. Sanoitukset ovat minulle kaikkein tärkein asia ja koska kukaan muu ei niitä tehnyt, se oli minun heiniäni. Vincellä oli ääni, jollaista kenelläkään muulla ei ollut. Tommy oli hyperaktiivinen hirviö, joka myös soitti hyperisti ja hänen energiansa oli iso osa bändiä.»
(basisti Nikki Sixx[56])

Vuonna 2011 suomalaisen Radio Rockin laatimalla 500 kaikkien aikojen kovinta rockbiisiä -listalla oli kaikkiaan viisi Mötley Crüen kappaletta: ”Kickstart My Heart” (sija 56), ”Too Fast for Love” (152), ”Wild Side” (175), ”Girls, Girls, Girls” (267) ja ”Looks That Kill” (416).[59] Radio Cityn 1 200 parhaan rockbiisin listalle on toistaiseksi noussut kahdeksan Mötley Crüe-kappaletta: ”Looks That Kill” (1017), ”Smoking in the Boys Room” (791), ”Without You” (697), ”Home Sweet Home” (694), ”Shout at the Devil” (675), ”Dr. Feelgood” (616),”Live Wire” (401) ja ”Saints of Los Angeles” (347).[60]

Kokoonpano

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhtyeessä soittaneet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aikajana

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Diskografia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Mötley Crüen diskografia

Studioalbumit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokoelma-albumit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Livealbumit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Singlet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Videotallenteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c Vedenpää, Ville: Mötley Crüe -elokuva näyttää rocktähtien sikailun kaikessa törkeydessään – Olli Herman: Sekoilu ei ole kadonnut mihinkään yle.fi. 24.3.2019. Yle Uutiset. Viitattu 27.3.2019.
  2. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac ad Jeffries, David: Mötley Crüe – Biography & History allmusic.com. AllMusic. Viitattu 30.3.3019. (englanniksi)
  3. ↑ a b c Rockin kauhukakarat soittavat viimeisen keikkansa – näin Mötley Crüe on muuttunut 35 vuodessa mtv.fi. 31.12.2015. MTV Uutiset. Viitattu 27.3.2019.
  4. ↑ Siltanen, Vesa: Mötley Crüe nostaa päänsä haudasta ainakin hetkeksi - Uutta musiikkia tulossa, vahvistaa Vince Neil soundi.fi. 14.9.2018. Soundi. Viitattu 27.3.2019.
  5. ↑ Redrup, Zach: NEWS: Mötley Crüe still recording new music following break up! deadpress.com. 13.9.2018. Dead Press!. Arkistoitu 27.3.2019. Viitattu 27.3.2019. (englanniksi)
  6. ↑ Eriksson, Anssi: Nyt kun The Dirt -elokuva on kaikkien huulilla, voisiko Mötley Crüe vielä pyörtää lopettamispäätöksensä? - Nikki Sixx kommentoi soundi.fi. 24.2.2019. Soundi. Viitattu 27.3.2019.
  7. ↑ Hätinen, Jukka: Mötley Crüe tekee paluun rumba.fi. 19.11.2019. Viitattu 26.2.2021.
  8. ↑ Siltanen, Vesa: Mötley Crüe tekee paluun – elämäkertaelokuvan suosio sai bändin nousemaan taas haudasta inferno.fi. 19.11.2019. Viitattu 26.2.2021.
  9. ↑ Saarinen, Reija: Mötley Crüe tekee paluun! Legendaarinen sopimus räjäytettiin taivaan tuuliin radiocity.fi. 19.11.2019. Radio City. Viitattu 26.2.2021.
  10. ↑ Mötley Crüe tekee paluun metalliluola.fi. 19.11.2019. Viitattu 26.2.2021.
  11. ↑ Siltanen, Vesa: Huhupuheille tuli vahvistus: Mötley Crüe lähtee stadionkiertueelle, ottaa mukaansa muun muassa Def Leppardin soundi.fi. 5.12.2019. Soundi. Viitattu 26.2.2021.
  12. ↑ Mötley Crüe, Def Leppard And Poison Announce 2021 Dates For 'The Stadium Tour' blabbermouth.net. 18.6.2020. Viitattu 26.2.2021.
  13. ↑ Lauri Kujanpää: Huhut pitävät paikkansa - John 5 liittyy Mötley Crüen kitaristiksi Voice.fi. 28.10.2022. Viitattu 11.2.2023.
  14. ↑ Mötley Crüen ja Def Leppardin The Stadium Tourin laajennus maailmankiertueeksi aiheutti ruuhkaa Pohjoismaiden kesäfestareiden artistijulkistuksiin Mesta.net. 20.10.2022. Viitattu 21.10.2022.
  15. ↑ Vesa Siltanen: Mötley Crüe myi levytetyn tuotantonsa oikeudet BMG:lle soundi.fi. 1.12.2021. Viitattu 1.12.2021.
  16. ↑ a b c d e f g h i j k l Lee, Tommy; Mars, Mick; Sixx, Nikki; Neil, Vince: Mötley Crue, The Dirt - Törkytehdas. Like, 2011. ISBN 9789520101169
  17. ↑ a b c d Lindfors, Jukka: Mötley Crue tahtoi kotikylän kunkuiksi yle.fi. 1.6.2007. Yle Elävä arkisto. Viitattu 2.4.2019.
  18. ↑ Rolling Stone 17. tammikuuta 1985
  19. ↑ a b Motley Crue www.grammy.com. Grammy. Viitattu 31.3.2019. (englanniksi)
  20. ↑ Rock On The Net: 18th American Music Awards (presented in 1991) rockonthenet.com. Rock on the Net. Viitattu 31.3.2019. (englanniksi)
  21. ↑ Henderson, Alex: Dr. Feelgood - Mötley Crüe – Songs, Reviews, Credits allmusic.com. AllMusic. Viitattu 31.3.2019. (englanniksi)
  22. ↑ DeSylvia, David: Motley Crue - Dr. Feelgood sputnikmusic.com. 8.10.2006. Sputnikmusic. Viitattu 31.3.2019. (englanniksi)
  23. ↑ Wall, Mick: The hard stuff: Reissues. Classic Rock, Marraskuu 2009, nro 138. (englanniksi)
  24. ↑ a b Ling, Dave: We are lüdicröus!. Classic Rock, Maaliskuu 2000, nro 12. (englanniksi)
  25. ↑ Speed, AC: How John Corabi saved Mötley Crüe with their 1994 hard rock album that failed rawmusictv.com. 9.3.2019. Raw Music TV. Viitattu 31.3.2019. (englanniksi)
  26. ↑ Greene, Andy: Flashback: Motley Crue Perform ‘Home Sweet Home’ With John Corabi rollingstone.com. 20.3.2018. Rolling Stone. Viitattu 31.3.2019. (englanniksi)
  27. ↑ a b c And Justice For All...Heavy Metal Lawsuits news.music.yahoo.com. 10.7.1997. Yahoo! Music. Arkistoitu 14.12.2006. Viitattu 31.3.2019. (englanniksi)
  28. ↑ a b c d e Giles, Jeff: Remembering Ex-Motley Crue, Ozzy Osbourne Drummer Randy Castillo ultimateclassicrock.com. 26.2.2017. Ultimate Classic Rock. Viitattu 26.9.2018. (englanniksi)
  29. ↑ a b c Mötley Crüe Chart History – Mainstream Rock Songs billboard.com. Billboard. Viitattu 30.3.2019. (englanniksi)
  30. ↑ a b c Lifton, Dave: How Mick Mars Has Lived With Ankylosing Spondylitis ultimateclassicrock.com. Ultimate Classic Rock. Viitattu 31.3.2019. (englanniksi)
  31. ↑ a b c d Mötley Crüe: The Dirt – Törkytehdas Like Kustannus. Arkistoitu 31.3.2019. Viitattu 30.3.2019.
  32. ↑ Mötley Cruen konsertti peruuntui viime tipassa iltalehti.fi. 4.6.2007. Iltalehti. Viitattu 4.6.2007.
  33. ↑ Mötley Crüen keikka kuullaan torstaina mtv.fi. 4.6.2007. MTV3. Viitattu 5.6.2007.[vanhentunut linkki]
  34. ↑ a b c Tommy Lee's Manager Responds To Mötley Crüe Lawsuit blabbermouth.net. 19.6.2007. Blabbermouth. Viitattu 31.3.2019. (englanniksi)
  35. ↑ Mötley Crüe's Sixx, Mars Settle Up With Manager Carl Stubner blabbermouth.net. 20.3.2008. Blabbermouth. Viitattu 31.3.2019. (englanniksi)
  36. ↑ Mötley Crüe Chart History – Billboard 200 billboard.com. Billboard. Viitattu 30.3.2019. (englanniksi)
  37. ↑ Monger, James Christopher: Saints of Los Angeles - Mötley Crüe – Songs, Reviews, Credits allmusic.com. AllMusic. Viitattu 30.3.2019. (englanniksi)
  38. ↑ Mattila, Antti: MÖTLEY CRÜE: Saints Of Los Angeles soundi.fi. 29.8.2008. Soundi. Viitattu 30.3.2019.
  39. ↑ a b Saints Of Los Angeles by Mötley Crüe - Songfacts songfacts.com. Songfacts. Viitattu 30.3.2019. (englanniksi)
  40. ↑ Sauna Open Air vahvisti Mötley Crüen - Soundi.fi soundi.fi. 12.2.2009. Soundi. Viitattu 30.3.2019.
  41. ↑ a b Sharon Osbourne ja Vince Neil tukkanuottasilla soundi.fi. 16.10.2009. Soundi. Viitattu 30.3.2019.
  42. ↑ Like Kustannus – Tatuointeja ja tequilaa Like Kustannus. Viitattu 30.3.2019.
  43. ↑ a b c Vince Neil passitetaan linnaan soundi.fi. 19.1.2011. Soundi. Viitattu 30.3.2019.
  44. ↑ a b Eriksson, Anssi: Vince Neil ongelmissa – ex-Mötley Crüe -solistia epäillään jälleen pahoinpitelystä, uhrina tällä kertaa Nicolas Cagen fani soundi.fi. 19.1.2011. Soundi. Viitattu 30.3.2019.
  45. ↑ a b c Mötley Crüe: 12 konserttia Las Vegasissa soundi.fi. 2.12.2011. Soundi. Viitattu 30.3.2019.
  46. ↑ a b c Mötley Crüe: Kriisi vai uran huipentuma? soundi.fi. 23.11.2011. Soundi. Viitattu 30.3.2019.
  47. ↑ Mötley Crüe saapuu Helsinkiin soundi.fi. 9.12.2011. Soundi. Viitattu 30.3.2019.
  48. ↑ a b c d Mötley Crüe pistää pillit pussiin - ja bändi saattaa jopa lopettaa ihan oikeasti soundi.fi. 29.1.2014. Soundi. Viitattu 30.3.2019.
  49. ↑ a b Tarmo, Eero: Mötley Crüen viimeinen keikka soi tänään Los Angelesissa – ja ensi vuonna kotiteattereissa soundi.fi. 27.5.2016. Soundi. Viitattu 30.3.2019.
  50. ↑ Meriläinen, Mikko: Haluatko Mötley Crüen Suomeen viimeisellä kiertueellaan? Anna äänesi kuulua! soundi.fi. 27.5.2016. Soundi. Viitattu 30.3.2019.
  51. ↑ Meriläinen, Mikko: Mötley Crüe jättää jäähyväiset suomalaisille – Basso liekehtii loppuvuodesta Helsingissä soundi.fi. 9.6.2015. Soundi. Viitattu 30.3.2019.
  52. ↑ Mötley Crüe Concert Setlist at Staples Center, Los Angeles on December 31, 2015 setlist.fom. Setlist.fm. Viitattu 30.3.2019. (englanniksi)
  53. ↑ Heiskala, Nuutti: Sirkustemppuja ja kasarihittejä – Mötley Crüen loppu tallentui dvd:lle soundi.fi. 14.12.2016. Soundi. Viitattu 30.3.2019.
  54. ↑ Siltanen, Vesa: ”Tohtori Höpöolo on peräisin Soundista” – nettihitiksi nousseen Mötley-keikan suomentaja kommentoi käännöstensä saamaa huomiota soundi.fi. 16.1.2017. Soundi. Viitattu 30.3.2019.
  55. ↑ Schildt, Saku: Mötley Crüen henkilökemiat hämmästyttävät – jäsenet eivät edes hyvästelleet toisiaan viimeisen keikan jälkeen soundi.fi. 24.5.2016. Soundi. Viitattu 30.3.2019.
  56. ↑ a b c Siltanen, Vesa: Nikki Sixx avoimena Mötley Crüen henkilökemioista ja lopettamisesta: ”Se ei päättynyt hyvällä tavalla” soundi.fi. 1.8.2017. Soundi. Viitattu 30.3.2019.
  57. ↑ Saarinen, Markku: Muistatko hilpeän kohun Mötley Crüe -suomennoksesta? Tohtori Höpöolo sai nyt jatkoa - katso video! iltalehti.fi. 30.4.2017. Iltalehti. Viitattu 2.4.2019.
  58. ↑ Juntto, Anssi: Maailman pahamaineisin rockbändi kaleva.fi. 17.11.2002. Kaleva. Viitattu 2.4.2019.
  59. ↑ 500 kaikkien aikojen kovinta rockbiisiä radiorock.fi. Radio Rock. Viitattu 2.4.2019.
  60. ↑ Top 1 200 radiocity.fi. Radio City. Viitattu 2.4.2019.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Mötley_Crüe&oldid=22709798”