Kuulontutkimus
Kuulontutkimus pyrkii selvittämään henkilön korvien terveyttä ja kuuloa. Sillä voidaan tutkia kuulemiseen liittyvää terveyttä kuten iän tuomaa huonokuuloisuutta, melun aiheuttamaa kuulovauriota, ja korvien soimista eli tinnitusta. Kuulontutkimuksella tutkitaan myös huimausta, erilaisia korvan sairauksia ja tulehduksia, ja niihin liittyvää kuulon heikkenemistä. Kuulotutkimuksen ammattilaista eli kuulotutkijaa kutsutaan myös audionomiksi.[1]
Taustaa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Maailman terveysjärjestö WHO:n mukaan 466 miljoonaa ihmistä eli vammauttavan kuulovaurion kanssa vuonna 2018. WHO:n tuottama ensimmäinen kuulonvamman haittaluokitusjärjestelmä valmistui vuonna 1986. Sitä on sittemmin kehitetty eteenpäin.[2]
WHO kuulovamman arviointijärjestelmä perustuu kuulon mittaamiseen paremmasta korvasta. Jos kuulovaurio on vain toisessa korvassa, voi kuulovaurio aiheuttaa sosiaalisia kuulovaikeuksia.[2]
Kuulontutkimuksen eri menetelmät
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kuuloa voidaan tutkia useilla eri tavoin tilanteesta, käytettävissä olevista menetelmistä ja tarpeesta riippuen.
Audiometria
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Audiometria on yleisin tapa mitata kuulokynnystä. Kuuloa tutkitaan soittamalla korvaan äänen taajuuksia eli ääneksiä, joiden kesto on noin 1–2 sekuntia. Ne esitetään tutkittavalle useimmiten kuulokkeiden kautta ilmajohteisesti, mutta ne voidaan johtaa myös luujohteisesti suoraan sisäkorvaan.[3] Äänia toistamalla pyritään selvittämään mikä on alhaisin äänen voimakkuus, jolla tutkittava kuulee.[4]
Tavallisimmin kuulokynnys mitataan oktaavin tai puolen oktaavin välein esitetyille ääneksille taajuusvälillä 250–8 000 Hz. Ensimmäinen mittaus tehdään 1 000 Hz:n taajuudella. Seuraavaksi kynnysarvoja mitataan korkeammissa taajuuksissa järjestyksessä edeten, ja mitataan sitten 1 000 Hz:n kuulokynnys uudelleen. Tämän jälkeen siirrytään tutkimaan matalampia taajuuksia. Tutkittavan luotettavasti havaitsema heikoin äänes voidaan kirjata taajuuksittain kuulokäyrään eli audiogrammiin. Kuulokäyrä on kuvaaja, jonka vaaka-akselilla ilmoitetaan tutkitut taajuudet hertseinä tai kilohertseinä, ja pystyakselilla äänitaso yksikkönään dB HL.[3]
Kuulokynnyksen tason etsimiseen voidaan käyttää erilaisia menetelmiä. Ne eroavat toisistaan esimerkiksi siinä, miltä äänenpainetasolta tutkimus aloitetaan, ja millaisin askelmin ja mihin suuntaan äänenpainetasoa muutetaan kynnyksen tasoa etsittäessä. Yleisimmin käytetään Hughson-Westlaken menetelmää, jossa yhdistyvät nousevat ja laskevat rajamenetelmät.[3][5]
Jos luu- ja ilmajohteisesti mitatuissa kuulokynnyksissä on selvä ero, kyseessä voi olla välikorvan toimintaan liittyvä häiriö. Luujohtomittaus vaatii peiteäänen esittämistä vastakkaiseen korvaan, jotta ääni ei kulkeutuisi siihen kudoksia ja kallon luita pitkin. Muutoin siinä toimitaan samalla tavoin kuin ilmajohteisessa mittauksessa.[3]
Ääneksiin perustuvan audiometrian rajoituksena on se, ettei sillä pystytä paikallistamaan missä päin kuuloon liittyvät ongelmat elimistössä on. Se vain mittaa havaittuja äänitaajuuksia. Maailman terveysjärjestö suosittaa audiometrian lisäksi myös kuulon testaamista käytännössä omaan kulttuuriin sopivalla tavalla, jotta kuulonmenetyksen haittavaikutukset voidaan selvittää.[6]
Äänirauta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Äänirauta on metallinen haarukka, joka tuottaa ääntä kun sitä kopautetaan. Äänirautakokeella voidaan tutkia kuulovaurion olemassaoloa sekä missä päin vaurio on tapahtunut.[4]
Puheen kuuleminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Puheen kuulokynnyksen mittaamiseen käytetään puheaudiometriaa. Puhekynnykseksi määräytyy se puheäänen taso, jolla tutkittava on tunnistanut noin puolet kuulemastaan testisanastosta.[7] Puhekynnys asettuu usein samalle tasolle, kuin äänesaudiometriassa mitattujen 500, 1 000 ja 2 000 Hz:n kuulokynnysten keskiarvo. Puheen kuulokynnystä voidaan mitata hiljaisuudessa tai sitä voidaan vaikeuttaa taustahälyllä.[8]On huomattava, että mittauksessa käytetty sanasto ja vastaustapa vaikuttavat siihen, millainen kuulokynnys puheelle muodostuu.[7]
| Kuulovaurion taso | Kuulonmenetys desibeleissä* | Sosiaaliset vaikutukset |
|---|---|---|
| Ei kuulovammaa | alle 25 dB | Ei lainkaan tai pieniä kuulemisvaikeuksia. Pystyy kuulemaan kuiskauksen. Ei ole sosiaalisia haittoja, ellei kuulovaurio ole vain toisessa korvassa. |
| Vähäinen | 26-40 dB | Pystyy kuulemaan ja toistamaan sanoja metrin päästä normaalilla äänenvoimakkuudella. |
| Kohtuullinen | 41-60 dB | Pystyy kuulemaan ja toistamaan sanoja, kun ne on sanottu korotetulla äänellä metrin etäisyydellä |
| Vakava | 61-80 dB | Pystyy kuulemaan joitain sanoja, kun ne huudetaan parempaan korvaan. |
| Merkittävä, sisältäen kuurouden | yli 81 dB | Ei kuule puhetta edes huudettuna. |
*) Keskiarvo 500, 1000, 2000 ja 4000 Hz taajuuksilta.
Itse käytettävät ohjelmat ja apit
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Mikäli kuulovamma on keskivaikea tai huonompi, voidaan sen olemassaolo havaita itsenäisesti käyttäen mobiili-applikaatioita.[4]
Tutkimuksen jälkeen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Kuulovamma
Kuulotutkimuksen jälkeen laaditaan audiogrammi eli kuulokäyrä, josta tulee ilmi henkilön kuulon laatu. Audionomi tai hoitava taho kertoo kuinka kuulonalenema vaikuttaa elämiseen, sekä mahdollisesti auttaa kuulolaitteen tai muiden hoitojen hankkimisessa.[1]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c Kuulontutkimus selvittää kuuloherkkyyttä erikorkuisilla taajuuksilla Tinnitus, tinnituksen hoito ja kuulontutkimukset - Tinnitusklinikka. Viitattu 16.11.2021.
- ↑ a b Bolajoko O Olusanya et al: International classification for hearing loss. Bull World Health Organ, 2019;97:725–728. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ a b c d Arlinger, S., Baldursson, G., Hagerman, B. & Jauhiainen, T.: Kuulontutkimukset. Tapani Jauhiainen (toim.) Audiologia . Kustannus Oy Duodecim., 2008. ISBN 978-951-656-234-9 (suomeksi)
- ↑ a b c Hearing loss - Diagnosis and treatment - Mayo Clinic www.mayoclinic.org. Viitattu 16.11.2021. (englanniksi)
- ↑ Suomen Audiologian Yhdistys: Äänesaudiometria: Ilma- ja luujohtokynnysten määrittäminen. say-ry.fi. 4.2.2009. Viitattu 23.2.2011. (suomeksi)
- ↑ Bolajoko O Olusanya et al: International classification for hearing loss. Bull World Health Organ, 2019;97:725–728. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ a b Arlinger, S., Baldursson, G., Hagerman, B. & Jauhiainen, T.: Kuulontutkimukset. Tapani Jauhiainen (toim.) Audiologia . Kustannus Oy Duodecim., 2008. ISBN 978-951-656-234-9 (suomeksi)
- ↑ Marttila, Timo: Kuulontutkimukset TherapiaFennica. Viitattu 25.2.2011. (suomeksi)