Kääntäminen

Domenico Ghirlandaio, Pyhä Hieronymus työhuoneessaan, 1480. Hieronymus on kääntäjien suojeluspyhimys.

Kääntäminen tarkoittaa viestin muuntamista kielestä toiseen, lähtökielisen viestin siirtämistä kohdekielelle. Kääntämisellä voidaan tarkoittaa joko yleisesti kaikkea tällaista viestintää tai pelkästään sen kirjallista muotoa eli tekstin kääntämistä, jolloin sen suullinen tai viittomakielinen vastine on tulkkaus.

Kirjoitetun viestinnän kääntämistä ammatikseen harjoittavaa kutsutaan nimikkeellä kääntäjä. Kuka tahansa saa kutsua itseään kääntäjäksi ja yrittää kääntää ammatikseen. Ammattitaitoinen kääntäminen on kuitenkin koulutusta vaativaa työtä, ja kuka tahansa ei pysty toimittamaan hyvää laatua.

Tiettyyn kohdekieleen kääntämiselle voidaan muodostaa kielen nimestä johdettuja verbejä kuten suomentaa ja ruotsintaa. Jotkut kääntäjät myös suosivat kielistä johdettuja nimityksiä kuten suomentaja.

Kielten ja kulttuurien erilaisuudesta johtuen kääntäessä tehdään aina valintoja kotouttavan ja vieraannuttavan käännöstavan välillä. Valittaessa kotouttava kääntämistapa tehdään tekstistä tai sen osasta lukijalle hyvin ymmärrettävä esimerkiksi käyttämällä kotoisia ilmaisuja. Tällöin tekstin sisältö saattaa muuttua liiaksi. Valittaessa kotouttamisen vastakohta, vieraannuttava kääntämistapa, voidaan pyrkiä esimerkiksi ilmaisemaan mahdollisimman tarkasti kohdekulttuurille vieras ilmiö. Tällöin ilmaisut eivät kuitenkaan välttämättä vaikuta lukijasta idiomaattisilta vaan jättävät oudon vaikutelman. Yleensä kääntäessä haetaan kompromissia kahden eri kääntämistavan välillä. Tällöin pyritään riittävään kohdekielen normien vastaavuuteen niin, että merkitys säilyisi mahdollisimman muuttumattomana.

Käännöksen laatu on sekä kääntäjän että käännöksen tilaajan osaamisesta ja keskinäisestä ymmärryksestä kiinni. Joskus käännöksen tilaaja on täysin välinpitämätön laadun suhteen ja ostaa huonon käännöksen keneltä vain saa sen halvimmalla. Kääntäjä ei vain käännä tekstiä vaan ajattelee myös, kenelle ja mihin tarkoitukseen käännös tehdään. Joskus kääntämisen yhteydessä tehdään paljonkin sisällöllisiä muutoksia tekstiin. Alkuperäisen tekstin tarkoitus voi joskus olla eri kuin käännöksen, jolloin tekstiä joudutaan muokkaamaan reilustikin. Kaikki muutokset asiasisältöön ja tyyliin tulee tehdä yhteisymmärryksessä käännöksen tilaajan kanssa, mutta on muistettava myös alkuperäistekstin tekijänoikeudet. Tämä vaatii myös käännöksen tilaajalta oikeaa kiinnostusta hyvän eli tarkoituksenmukaisen käännöksen saamiseen.

Historia

Monikielinen Rosettan kivi, jonka avulla egyptiläiset hieroglyfit pystyttiin tulkitsemaan

Varhaisin monikielinen viestintä on ollut tulkkausta, jota on varmasti harjoitettu pitkään myös esihistoriallisella ajalla. Jo tällöin tulkit lienevät avustaneet samanlaisissa tilanteissa kuin nykyään: rauhanneuvotteluissa, teknisen tiedon levityksessä, kaupankäynnissä ja kulttuurivaihdossa. Varhaisin kirjallinen maininta tulkkauksesta on Egyptistä noin vuodelta 3000 eaa. Ensimmäiset maininnat kääntämisestä ovat Vanhan valtakunnan ajoilta 2000-luvulta eaa. Aleksanteri Suuren perustettua Aleksandrian kaupungin Välimeren etelärannalle piti asiakirjoja kääntää egyptin ja kreikan välillä. Tunnetuin egyptiläinen käännös on Rosettan kivi, jossa on sama teksti egyptiksi ja kreikaksi ja jonka avulla 1820-luvulla ratkaistiin hieroglyfien arvoitus. Mesopotamiassa kääntämisen uskotaan alkaneen 1900-luvulla eaa., kun sumerilaisten kieltä piti kääntää Akkadissa puhutulle seemiläiselle kielelle; kuuluisa mesopotamialainen Gilgameš-eepos on yksi maailman vanhimmista käännetyistä teoksista. Foinikialaisten perustamassa monikielisessä Karthagon siirtokunnassa kääntäjille ja tulkeille oli jopa oma kastinsa. Raamatun, maailman käännetyimmän kirjan käännöshistoria ulottuu myös aikaan ennen ajanlaskumme alkua, kun juutalaiset käänsivät sen osia arameaksi ja myöhemmin Aleksandrian kreikankieliset juutalaiset koko Raamatun (Septuaginta). Juutalaiset pitivät tosin alkutekstissä piilevän pyhän Jumalan sanan kääntämistä ongelmallisena ja jokseenkin arveluttavana.

Antiikki

Kääntäjien suojeluspyhimys Hieronymus

Antiikin Kreikassa kääntämistä ei harjoitettu paljon, sillä kreikkalaisille muut kansat olivat barbaareja, joiden kielistä he eivät olleet kiinnostuneita. Rooman valtakunnassa sen sijaan käännettiin sitäkin enemmän latinaan juuri kreikan kielestä, ja käännöksillä onkin hyvin merkittävä osa Rooman kirjallisuudessa. Roomalaiset olivat kääntäjinäkin "valloittajia": he eivät aina kirjoittaneet käännökseen kääntäjän nimen lisäksi alkutekstin tekijää. Kääntämistä käytettiin myös välineenä vieraan kielen oppimisessa ja oman kielen taitojen lisäämisessä; monet tunnetut roomalaiset kirjailijat ovat myös kääntäneet. Ensimmäinen nimeltä tunnettu kääntäjä oli Homeroksen Odysseian kääntänyt Livius Andronicus. Paljon kääntäneen Ciceron teoksessa De optimo genere oratorum on uraauurtavia pohdintoja kääntämisestä, joista mullistavin oli nec verbo verbum ("ei sana sanalta").

Raamatun Uuden testamentin neljää evankelistaa on luonnehdittu myös kääntäjiksi, sillä he kirjoittivat kreikaksi sen, mitä Jeesus oli sanonut arameaksi. Ensimmäiset kristilliset käännökset olivat varsin sanatarkkoja eivätkä aina laadultaan kehuttavia. Rooman kirkko tarvitsi kuitenkin vakuuttavan latinankielisen Raamatun käännöksen Euroopan valloitusta varten. Hieronymuksen vuosina 391-406 kääntämästä Vulgatasta tuli sellainen, ja se pysyi pitkään kirkon käytössä. Hieronymus seurasi Ciceron nec verbo verbum -periaatetta, mutta hän seurasi Ciceroa tarkemmin lähtötekstiä, koska se oli hänelle Jumalan puhetta, jonka "sanajärjestyskin on mysteeri". Silti hän joutui kovasti puolustelemaan yksittäisten sanojen kohdalla tekemiään pieniä poikkeamia. Hän ymmärsi, että eri kielissä tyyli pitää muotoilla eri tavoin, jotta käännetty teksti ei kuulostaisi oudolta. Katolinen kirkko julisti Hieronymuksen pyhimykseksi, ja hänestä tuli siten myös kääntäjien suojelupyhimys, jonka päivää vietetään kansainvälisenä kääntäjien päivänä.

Keskiaika

Toledon kaupunki

Antiikin tekstit levisivät vähitellen myös itään. 700-luvulta lähtien arabit käänsivät paitsi sanskritinkielisiä, myös kreikankielisiä tekstejä, joista osa on säilynyt pelkästään arabialaisina käännöksinä. He käänsivät paljon tietokirjallisuutta mutta eivät juuri lainkaan kaunokirjallisuutta, sillä uskonnollisten tekstien ja runouden kääntämistä he pitivät mahdottomana. Pienimpänä käännösyksikkönä he käyttivät kokonaista lausetta ja välttivät orjallista sanatarkkuutta. Tunnetuin arabikääntäjä oli Bagdadin Viisauden talossa toiminut Hunayn ibn Ishaq.

Keskiajan Euroopassa kääntäminen vaikutti merkittävästi kansallisten kirjallisuuksien syntyyn ja kehitykseen. Lähinnä vain kirkonmiehet olivat kirjoitus- ja lukutaitoisia, ja siksi kääntäminen oli aluksi kirkollisten tekstien kääntämistä latinasta kansankielille. Joillekin kielille oli kehitettävä ensin aakkoset: näin syntyi muun muassa glagoliittinen kirjaimisto kirkkoslaavia varten. Monesti kääntäjät olivat tekemisissä varsin kehittymättömän kirjakielen parissa, jolloin he toivat kieliinsä uusia vierasperäisiä lainasanoja. Esimerkiksi muinaisenglantilaiselle proosalle loivat perustan kuningas Alfred Suuri ja benediktiiniläismunkki Ælfric, jotka toivat käännöksillään latinankielisen kristillisen kirjallisuuden tavallisen kansan ulottuville.

Kun espanjalaiset kuninkaat maureja karkottaessaan valtasivat takaisin Toledon kaupungin vuonna 1085, he pääsivät käsiksi suureen määrään arabiankielistä alkuperäistä ja käännettyä kirjallisuutta. Kaupungissa alkoi mittava ja järjestäytynyt käännöstyö, johon osallistui kääntäjiä monista eri maista, ja on jopa puhuttu "Toledon koulusta". Toledon käännöstoimintaa on pidetty Euroopan maallisen ja tieteellisen kääntämisen alkuna, vaikkakin kääntämistä harjoitettiin jonkin verran muuallakin. Toledon kääntäjät käänsivät eniten luonnontieteitä, antiikin filosofiaa sekä juutalaisten ja arabien uskonnollisia tekstejä. Käännöskielenä oli yleensä latina, joskus myös kastilia tai katalaani. Tekstit käännettiin usein hyvin sanatarkasti, minkä on epäilty johtuneen puutteellisesta arabian taidosta tai vähäisestä asiantuntemuksesta. Kun antiikin ja arabien kirjoitusten latinankieliset käännökset levisivät Espanjan kautta Eurooppaan, hallitsijat alkoivat tilata luostareilta niistä käännöksiä oman maansa kielelle itseään ja hoviväkeään sivistääkseen.

Renessanssi

Martti Luther

Renessanssi oli yksi kääntämisen suurista aikakausista. Kansankielten asema voimistui, tiedettä alettiin kirjoittaa omalla kielellä latinan sijaan, ja kirjapainotaidon keksiminen kasvatti käännösten määrää. Näkyvimmin kansankielten asiaa ajoi uskonpuhdistus. Jo 1300-luvulla oli piispa John Wycliffe vaatinut kansalle oikeutta lukea Raamattua omalla kielellään. Vuonna 1415 kerettiläisenä poltettu uskonpuhdistaja Jan Hus saarnasi omalla äidinkielellään. Uskonpuhdistajista merkittävin, Martti Luther, käänsi koko Raamatun saksaksi. Se ilmestyi kokonaisuudessaan vuonna 1534 ja loi perustan yhtenäiselle saksan kirjakielelle. Lutheria pidetään yhtenä suurimmista kääntäjistä. Hän korosti kääntämisessä kielen selkeyttä ja ymmärrettävyyttä, sillä hän ei halunnut kielen hämäryyden tai vierauden olevan esteenä Raamatun sanoman ymmärtämiselle. Protestantit tekivät 1500-luvulla Raamatun käännöksiä myös muissa maissa, mutta Ranskassa ja Englannissa ne kohtasivat kiivasta vastustusta; englantiin kääntänyt William Tyndale joutui vastustajiensa käsiin, ja hänet poltettiin roviolla.

Suomen historiallisesti merkittävin kääntäjä oli 1500-luvulla elänyt Mikael Agricola, josta tuli käännöstensä kautta suomen kirjakielen ja suomenkielisen kirjallisuuden isä. Agricola käänsi Raamatusta suomeksi koko Uuden testamentin sekä neljänneksen Vanhasta testamentista. Agricola käytti käännöstyössään Vulgataa, Lutherin saksannosta sekä kreikan- ja ruotsinkielisiä käännöksiä. Käännösten paikoittaisista virheistä ja kömpelyyksistä huolimatta monet Agricolan ratkaisuista näkyvät vielä uusimmankin Raamatun rakenteissa ja sanastossa: muun muassa "hengellinen", "omatunto" ja "väkivalta" ovat hänen luomiaan termejä. Agricola pani merkille, että käännöksissä on tehtävä siirtoja, lisäyksiä ja karsimista, ja hän kehotti käännöstensä kärkkäimpiä arvostelijoita kääntämään itse paremmin, jos taitavat. Maailmanlaajuisestakin näkökulmasta katsoen Agricola on harvinaisen merkittävä kääntäjä, koska hänellä on ollut niin suuri vaikutus Suomen kielelliseen ja kirjalliseen kulttuuriin.

Renessanssin aikana kansankielien käyttö lisääntyi myös maallisessa kirjallisuudessa. Omakielisellä kirjallisuudella alkoi olla kysyntää ja siksi myös markkina-arvoa. Maallisia tekstejä käännettäessä pyrittiin pääasiassa selkeään ja ymmärrettävään esitystapaan, ja ajoittain tehtiin myös selvennyksiä ja korjailuja alkutekstiin. Käännösten taso oli vaihteleva; huonojen käännösten heikkoutena oli yleensä liian sanatarkka kääntämistapa, joka johtui kääntäjän osaamattomuudesta tai pedanttisuudesta. Merkittävin suomenkielinen maallinen käännös oli rahvaalle tärkeä kuningas Kristofferin maanlaki, jonka käänsivät Juhana-herttuan aloitteesta papit Jaakko Finno ja Ljungo Tuomaanpoika. Renessanssin aikana alettiin myös toimittaa sanakirjoja kääntäjien apuvälineiksi, ja kasvavan lähetystyön seurauksena niitä tehtiin yhä enemmän myös ei-eurooppalaisia kieliä varten. Suomen kieli esiintyi ensimmäistä kertaa Ericus Schroderuksen vuonna 1637 ilmestyneessä sanakirjassa Lexicon Latino-Scondicum.

Käännösprosessi

Kääntäminen on monimutkainen prosessi, jossa on otettava huomioon monenlaisia asioita ja tehtävä valintoja. Ristiriitatilanteissa on päädyttävä usein kompromisseihin. Maallikot pitävät usein kääntämistä yksinkertaisena toimintana, johon pystyy kuka tahansa vierasta kieltä jonkin verran osaava. Toisin kuin monesti luullaan, ei kääntämisessä kuitenkaan ole kysymys vain yksinkertaisesta kielenvaihdosta, johon sanakirja ja kielioppi tarjoavat avaimen. Tekstiä tulee analysoida, jotta tiedetään, mitä käännökseen on tärkeää välittää. Kielten sanat ja lauseet ovat usein monitulkintaisia, ja niillä voi olla tilanteesta riippuen lukuisia eri vastineita toisissa kielissä. Ensinnäkin on tiedettävä kohderyhmä, kenelle ja mihin tarkoitukseen teksti on tarkoitettu. On tärkeää yrittää ymmärtää, mitä tekstin kirjoittaja on ajatellut, koska muussa tapauksessa käännökseen saattaa tulla jotain aivan muuta kuin mitä kirjoittaja oli tarkoittanut. Tämä saattaa vaatia joskus runsastakin selvittelytyötä. Lisäksi ongelmia tuottavat kulttuurierot: esimerkiksi ihmisten välisessä kanssakäymisessä käytettävä kieli voi poiketa eri kulttuureissa toisistaan huomattavasti, jolloin kääntäjän on päätettävä, tuoko hän käännöksessä esille vieraan kulttuurin erityispiirteet vai muuttaako hän tekstin kohdekielen kulttuurin oloja vastaavaksi.

Käännösstrategia

Käännöstä tehdessään kääntäjä valitsee kyseisen lähdetekstin ja tilanteen mukaan käännösstrategian, yhtenäisen toimintasuunnitelman, jonka perusteella hän tekstiä kääntää. Strategiaa valittaessa olennaista on se, millaiseen käännökseen kääntäjä pyrkii. Käännösstrategia liittyy tekstiin kokonaisuutena, mutta vaikuttaa vahvasti myös kääntäjän tekemiin käännösratkaisuihin yksittäisten sanojen tai ilmaisujen kohdalla.

Pragmaattisella käännöksellä tarkoitetaan käännöstä, jossa jokin sanoma käännetään lähdekielestä kohdekieleen mahdollisimman selvästi ja tehokkaasti siten, että pääpaino on oikean ja yksiselitteisen informaation välittämisellä eikä siis kielimuodolla. Etnografisessa käännöksessä kääntäjä pyrkii selittämään kyseessä olevien kielten kulttuuritaustan erilaisuuden aiheuttamia vaikeuksia, jotta käännöksen teksti olisi lukijalle täysin ymmärrettävää. Tällä tavoin kääntäjä siis sopeuttaa kielimuodon lukijoiden mukaan.

Vieraannuttavaa käännösstrategiaa käytettäessä kääntäjä voi valita monenlaisia käännösratkaisuja tai kääntämismenetelmiä yksittäisten sanojen tai ilmaisujen kohdalla. Mahdollisia ovat muun muassa lisäys, tarkennus tai laina. Lisäyksestä puhuttaessa kääntäjä on lisännyt käännökseen ylimääräistä tietoa tai tyyliseikkoja, joita ei esiinny lähdetekstissä. Myös tarkennus on lähdetekstistä puuttuvaa, kääntäjän lisäämää tietoa, mutta se kumpuaa kääntäjän tekstin ulkopuolisesta tietämyksestä tai kyseessä olevasta tilanteesta. Tarkennuksilla pyritään lisäämään käännöksen selvyyttä tai välttämään ristiriitaisuuksia. Kun kääntämismenetelmänä on käytetty lainaa, on lähdetekstin sana tai ilmaus säilytetty alkuperäisenä. Tämä voi johtua muun muassa siitä, että tulokielessä ei ole vastaavaa termiä tai siitä, että tyylilliset tai retoriset keinot vaativat sen säilyttämistä. Käännöslainasta puhuttaessa sen sijaan on kyse lähdetekstin sanan tai ilmauksen tai niiden osan sananmukaisesta käännöksestä. Käännöslainat tapahtuvat aina sanaston tasolla, esim. englanninkielen ilmaisu cold war on muutettu suomeksi muotoon kylmä sota, tai tietotekniikassa englanninkielen sana mouse on muutettu suomeksi muotoon hiiri. Poisjätöllä eli poistolla tarkoitetaan adaptaatiota, jossa lähdetekstin jokin merkityselementti voidaan perustellusti jättää pois. Poisto voidaan tehdä esimerkiksi silloin, kun käännettävässä tekstissä on ollut jotakin sellaista, joka on pitänyt selittää lähdetekstin lukijoille mutta joka on käännöksen lukijalle itsestään selvää, ts. kun lähdetekstissä puhutaan kohdekulttuurista.

Ekvivalenssilla tarkoitetaan kääntämismenetelmää, jossa lähdekielen idiomaattinen ilmaisu tuodaan kohdekielen idiomaattiseksi ilmaisuksi. Näin ollen kohdekielen ilmaisu on erilainen kuin lähdekielen, mutta molemmat tarkoittavat samaa. Muodollinen ekvivalenssi (myös formaalinen ekvivalenssi) tarkoittaa, että käännös ja lähdeteksti ovat lähellä toisiaan niin kirjalliselta muodoltaan kuin myös sisällöltään. Tämä voi tulla ilmi esimerkiksi kieliasussa, jolloin jokaisella sanalla on sanavastineensa käännöksessä ja myös lausejärjestys ja lauserakenteet vastaavat lähdetekstin järjestystä ja rakenteita. Sen sijaan kun käännöksen vastaanottajien reaktiot vastaavat oleellisin osin lähdetekstin vastaanottajien reaktioita, käännöstä voidaan pitää lähdetekstin dynaamisena ekvivalenttina. Reaktioiden yhdenmukaistamiseksi kääntäjän on toisinaan poikettava sekä lähdetekstin kielellisestä muodosta että sen merkityksestä, jolloin käännös tuodaan lähemmäksi vastaanottajan kulttuuria.

Käännöslaatu

Käännetty teksti annetaan joissakin tapauksissa vielä oikolukijalle. Oikolukija tarkistaa tekstin oikeinkirjoituksen ja kieliopin eli varmistaa käännöksen laadun. Usein kääntäjät kuitenkin tarkistavat tekstinsä itse käsin tai koneellisella korjauslukuohjelmalla. Varsinaista käännöskritiikkiä ei Suomessa juuri tunneta — kirjallisuuskriitikot arvostelevat käännettyjä teoksia ikään kuin ne olisi kirjoitettu kohdekielellä. AV-kääntämisen osalta vallitseva tilanne on se, ettei tekstityksiä useimmiten myöskään oikolue kukaan muu kuin kääntäjä itse.

Kääntäminen Suomessa

Suomessa käännetään muun muassa virallisia tekstejä, kirjoja, ulkomaalaisia elokuvia, tv-sarjoja, tuotteiden käyttöohjeita ja jopa videopelejä. Näistä lapsille suunnatuissa käytetään useimmiten dubbausta eli jälkiäänitystä, jossa ääninäyttelijät luovat hahmoille äänet studiossa, jolloin kääntäjä toimii usein ohjaajana.

Kääntämistä on varsinkin aikaisemmin käytetty paljon opetusmenetelmänä koulujen kieltenopetuksessa. Myös ylioppilastutkinnossa vieraiden kielten kokeet olivat käännöskokeita 1970-luvun alkuun saakka, jolloin ne korvattiin nykyisen tyyppisellä kolmiosaisella kokeella.

Suomessa kirjallisuuden kääntäjien palkkiotaso on 2000-luvulla ollut Euroopan huonoin.

Kääntäminen ammattina

Kääntäjän ammatti vaatii kielilahjakkuutta, uutteruutta, laajaa yleistietoa sekä kiinnostusta kaikkeen uuteen. Kääntäjään kohdistuu usein suuria odotuksia: häneltä odotetaan usean kielen erinomaista hallintaa, laajaa tietämystä eri asioista ja joissain tapauksissa myös erikoisalan tuntemusta. Kääntäminen on usein itsenäistä työskentelyä tietokoneen ja joskus käännösmuistin avulla, tosin kaunokirjallisuuden kohdalla käännösmuistista ei juuri ole apua, koska kyseessä on kuitenkin luova teksti. Työnkuvaan saattaa kuulua myös muuta kirjallista viestintää: käännösreferaattien laatimista ja käännösten tarkastamista ja korjaamista. Jotkut kääntäjistä tekevät myös ajoittain tulkin töitä ja jotkut tulkeista kääntäjän töitä. Toiset heistä kokevat itsensä enemmän tulkeiksi toiset ensisijaisesti kääntäjiksi.

Kääntäjät voidaan jakaa kirjallisuuden kääntäjiin, asiatekstien kääntäjiin ja av-kääntäjiin. Kirjallisuuden kääntäjät kääntävät kauno- tai tietokirjallisuutta. Heitä on muihin kääntäjiin nähden suhteellisen vähän. Kaunokirjallisuuden kääntäjät ovat melko huonosti palkattuja freelancereita, joten he tarvitsevat usein lisäksi apurahoja.

Asiakirjojen kääntäjiä on käännöstoimistojen, Euroopan unionin, valtion tai kunnan palveluksessa sekä freelancereina. Laillisten asiakirjojen käännösten edellytetään yleensä olevan auktorisoidun kääntäjän (aikaisemmin virallisen kääntäjän, ennen vuotta 1989 valantehneen kielenkääntäjän) laatimia. Suomessa tämän tittelin ja sen mukaiset oikeudet saa suorittamalla laissa säädetyn tutkinnon ja tekemällä asianmukaisen sitoumuksen. Suomessa valtion tai kunnan palveluksessa olevista suuri osa tekee suomen ja ruotsin välisiä käännöksiä.

Av-kääntäminen on muun muassa elokuvien ja tv-sarjojen tekstitystä. Av-kääntäjiä on Suomessa muun muassa Yleisradiolla ja sekä AV-käännöstoimistoilla. Av-kääntäjät tekevät tekstityksiä myös DVD-julkaisuihin ja muille televisiokanaville, useimmiten freelancereina. Ammattiliitoista av-kääntäjiä edustaa Suomen Journalistiliitto.

Suomessa toimii kolme kääntäjäjärjestöä: ammattijärjestöt KAJ eli Käännösalan asiantuntijat eli entinen Kääntäjien ammattijärjestö ja kirjallisuuden kääntäjien Kääntäjien ammattiosasto KAOS sekä ay-liikkeen ulkopuolella edunvalvontajärjestö SKTL eli Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto. Av-kääntämistä käsittelevät alan ammattilaisille, televisionkatsojille sekä opiskelijoille tarkoitetut tietosivut julkaistiin 22.2.2010.

Kääntäjän koulutus

Kääntäjien koulutuksella ei ole Suomessa pitkiä perinteitä, sillä opetus tällä alalla alkoi vasta 1960-luvulla kieli-instituuteissa. Vuonna 1981 kääntäjien koulutus siirtyi yliopistojen alaisuuteen. Nykyisin kääntäjäksi voi opiskella Helsingin, Itä-Suomen, Tampereen, Turun ja Vaasan yliopistoissa. Kääntämistä ja tulkkausta opiskelleet toimivat valmistuttuaan yleensä kääntäjinä tai av-kääntäjinä, mutta he voivat työskennellä myös useissa muissa ammateissa ja tehtävissä, esimerkiksi opettajana, kirjastonhoitajana, erityisasiantuntijana tai toimistosihteerinä. Useat kääntäjät ovat määräaikaisessa työssä, freelancereita tai yrittäjiä.

Kääntäjän opintoihin kuuluvat olennaisesti kääntämisen teoria ja käytännön harjoitukset. Työkielet ja -kulttuurit ovat myös tärkeä osa kääntäjän opintoja. Kääntäjällä on työkieliä aina vähintään kaksi ja niistä toinen on kääntäjän äidinkieli, jonka erinomainen hallinta on tärkeää kääntäjän ammatissa. Kääntäjäopiskelijat saavat tämän takia opetusta myös äidinkielessään. Myös erilaisten käännös- ja kieliteknologioiden hyödyntäminen on keskeistä kääntäjän työssä. Nykyajan teknologiat ovat mullistaneet kääntäjän työnkuvan, johon voi nykyisin kuulua muun muassa lokalisointia, teknistä viestintää tai graafista osaamista.

Kääntäjän koulutus antaa myös muunlaisia eväitä käännöstyöhön. Kääntäjäopiskelija omaksuu opintojen aikana ammattimaista suhtautumista tulevaa ammattiansa ja ammattikuntaansa kohtaan. Opiskelijat oppivat itsekritiikkiä eivätkä siten ota tulevaisuudessa vastaan liian haasteellisia toimeksiantoja. Kääntäjäopiskelijat osaavat arvioida omaan kääntämiseen vaikuttavia seikkoja ja kehittää osaamistaan alan tutkimuksien avulla. Kääntäjä tuntee myös kielenkäytön normeja ja osaa käyttää erilaisia lähteitä ja termistöjä hyväkseen käännöstyössä. Erityisesti teoreettisten näkökulmien hallinta käännösprosessin eri osioissa, käännösstrategioiden hyödyntäminen ja ongelmatilanteiden ratkaisu teoreettisten mallien avulla ovat seikkoja, jotka kääntäjän on hyvä osata työssään.

Kääntämisen apuvälineet

Kääntämisessä käytetään apuvälineinä, etenkin kirjallista lopputulosta tehtäessä, yksinkertaisimmillaan sanakirjaa, joka voi olla kirja tai tietokoneohjelma. Kehittyneempi kääntämisen apuväline on käännösmuistijärjestelmä, joka helpottaa samankaltaisten tekstien kääntämisen käännösmuistiin tallennettujen käännösehdotusten avulla. Tämän lisäksi voidaan käyttää oikeinkirjoituksen tarkastamiseen ja kieliopin tarkastamiseen toimintoja, joita löytyy esimerkiksi tekstinkäsittelyohjelmista. Kielestä, tekstin vaikeudesta ja ohjelmien tasosta riippuu kuinka lähelle oikeaa lopputulosta apuvälineillä päästään.

Konekääntimet ovat yleistyneet 2010-luvulla, ja niiden laatu on parantunut kun neuroverkot on otettu käyttöön. Moni ihmiskääntäjä hyödyntääkin nykyisin konekäännöstä raakakäännöksenä, josta hän korjaa valmiin käännöksen.

Tekijänoikeus

Tekijänoikeuslain mukaan teoksen kääntäjällä on tekijänoikeus käännökseensä. Suojan edellytyksenä on, että käännetty alkuperäisteos ylittää teoskynnyksen. Tekijänoikeussuojaa eivät siten saa lyhyiden uutisten, luetteloiden ja muiden vastaavien teosten käännökset. Käännöksellä on oma suoja-aika eli se voi olla suojattu, vaikka alkuperäisteoksen suoja-aika olisi umpeutunut. Tekijänoikeuslaki suojaa käännösten lisäksi muitakin jälkiperäisteoksia kuten muunnelmia ja kokoomateoksia.

Kääntämisen merkityksestä

Ranskalainen kirjallisuudentutkija Pascale Casanova on kirjoittanut kääntäjien merkityksestä kirjallisuushistorialle. Kääntäjät ovat paitsi välittäjiä myös kirjallisen lisäarvon luojia. Casanovan mukaan tietyn kielialueen kirjallista voimaa ja arvovaltaa voidaan mitata nimenomaan sillä, kuinka paljon sillä on kielten taitajia ja kääntäjiä, jotka siirtävät tekstejä omaan kieleensä tai siitä muihin kieliin.

Katso myös

• Konekääntäminen
• Kääntämisen mahdottomuus

Lähteet

• Ingo, Rune: Lähtökielestä kohdekieleen. Johdatusta käännöstieteeseen. Helsinki: WSOY, 1990. ISBN 951-0-16008-3
• Oittinen, Riitta & Mäkinen, Pirjo (toim.): Alussa oli käännös. Tampere: Tampere University Press, 2001. ISBN 951-44-5090-6
• Reiss, Katharina & Vermeer, Hans J.: Mitä kääntäminen on. Teoriaa ja käytäntöä. (Lyhentäen suomentanut Pauli Roinila) Helsinki: Gaudeamus, 1986. ISBN 951-662-407-3
• Saksa, Silja: Baabelin perilliset. Kääntäjien ja kääntämisen historiaa. Jyväskylä: Atena, 2004. ISBN 951-796-351-3
• Vehmas-Lehto, Inkeri: Kopiointia vai kommunikointia? Johdatus käännösteoriaan. (2. korjattu painos 1999) Helsinki: Finn Lectura, 1999. ISBN 951-792-050-4

Kirjallisuutta

• Aaltonen, Sirkku ym. (toim.): Käännetyt maailmat: Johdatus käännösviestintään. Helsinki: Gaudeamus, 2015. ISBN 978-952-495-346-7
• Bassnett, Susan: Teoksesta toiseen. Johdatus kirjallisuuden kääntämiseen. ((Translation Studies, 1980.) Toimittanut Riitta Oittinen. Suomentaneet Kristiina Helander ym) Tampere: Vastapaino, 1995. ISBN 951-9066-93-4
• Rikman, Kristiina (toim.): Suom. huom. Kirjoituksia kääntämisestä. Helsinki: WSOY, 2005. ISBN 951-0-30831-5

Aiheesta muualla

• Sitaatteja aiheesta Kääntäminen Wikisitaateissa
• Arkisen asiakirjoittamisen opas, Jukka Korpelan artikkeli kääntämisestä
• Etusivu Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto.
• Kääntäjien ammattiosasto KAOS
• Käännösalan asiantuntijat
• AV-kääntäjien sivusto
• Suomen Journalistiliitto.
• Anu-Elina Lehti: Joulun kääntöpuoli (Arkistoitu – Internet Archive). Vihreä lanka 17.12.2010.
• Irmeli Kangaspunta: Kääntäjien ammattitaito ei näy palkkioissa. Ylen kulttuuriuutiset 4.2.2011.