Juutalaisten historia

Osa artikkelisarjaa
Juutalaisuus
Uskonto Jumala Nimet 613 käskyä Halakha Kabbala Košer Messias Nooan liitto Valittu kansa
Tekstit Tanak Toora Nevi’im Ketuvim Talmud Mišna Gemara Midraš Tosefta Targum Zohar
Perinteet Bar mitsva Berit mila Cheder Hevra kaddiša Ješiva Kipa Menora Mezuza Mikve Pidjon haben Rukoukset Šema Israel Amida Kaddiš Minjan Birkat hamazon Havdala Sapatti Šofar Tallit Tefillin Tzedaka Zeved habat
Pyhät paikat Kaupungit Jerusalem Safed Hebron Tiberias Synagoga Jerusalemin temppelit Ilmestysmaja
Historia Abraham Iisak Jaakob Mooses Aaron Daavid Salomo Israelin kuningaskunta Juudan kuningaskunta Babylonin vankeus 1. juutalaissota 2. juutalaissota Haskala Alija Nyky-Israel Arabien–Israelin konflikti
Suuntaukset Ortodoksinen Haredit Hasidismi Moderni Konservatiivinen Reformistinen Karaiitit Rekonstruktionistinen Humanistinen
Muuta Juutalaiset Sionismi Antijudaismi Antisemitismi Pogromit Holokausti Daavidintähti Juutalainen filosofia Juhlapäivät Roš hašana Jom kippur Sukkot Pesah Šavuot Purim Hanukka Kohen Juutalaisuuden kritiikki Posek Rabbi Rebbe

Juutalaisten historia on yli kolmentuhannen vuoden mittainen. Juutalaisten historia alkaa Raamattuun tallennetuilla myyttisillä kertomuksilla Abrahamista ja muista patriarkoista, jotka omaksuivat yksijumalaisuuden ja muuttivat Mesopotamiasta Kanaaninmaahan ja sieltä Egyptiin, mistä Mooses myöhemmin johdatti israelilaisen kansan takaisin luvattuun maahan.

Valloitettuaan Kanaaninmaan israelilaiset perustivat sinne Israelin ja Juudan kuningaskunnat, joiden tunnetuimmat myyttiset kuninkaat olivat Daavid ja Salomo. Varhaisimmat Raamatun ulkopuoliset lähteet näiden valtioiden historiasta ovat peräisin 800-luvulta eaa. Juutalaisista aletaan puhua varsinaisesti vasta maanpakolaisuuden ajanjakson eli Babylonin vankeuden jälkeen 500-luvulla eaa., kun juutalaisten uskonto oli saanut pitkälti nykyisen muotonsa ja pyhien kirjoitusten kanonisointi oli aloitettu.

Palestiinan roomalaisvallan ja epäonnistuneiden kapinoiden jälkeen juutalaiset hajaantuivat diasporaan ympäri Välimeren aluetta. Seuraavina vuosisatoina he elivät kansallisena ja uskonnollisena vähemmistönä islamilaisessa maailmassa ja kristillisessä maailmassa, kokien usein vainoja, jotka huipentuivat 1940-luvulla holokaustiin. Nykyään juutalaisia asuu hajallaan ympäri maailmaa, eniten Yhdysvalloissa ja Israelissa.

Alkukohdan määrittely

Juutalaiset itse katsovat historiansa alkavan raamatullisten aikojen patriarkkojen elämästä ja kansansa paosta Egyptistä. Näissä ja myöhemmissäkin Raamatun kertomuksissa heitä ei vielä kuitenkaan kutsuta juutalaisiksi vaan heprealaisiksi, tai israeliiteiksi tai ”Israelin lapsiksi”. Sana ”juutalainen” tulee hepreankielisestä sanasta juuda (yehuda), jolla tarkotettiin heprealaisessa Raamatussa eri asioita, kuten heimoa, aluetta tai kuningaskuntaa. Lisäksi muinaisten israelilaisten kulttuuri poikkesi monin tavoin nykyjuutalaisten kulttuurista. Tämän vuoksi monet nykytutkijat ajoittavatkin juutalaisten historian alun Babylonin vankeuden alkuun 586 eaa. Jotkut tutkijat aloittavat juutalaisten historian vasta Aleksanteri Suuren valloitusten aloittaman hellenistisen kauden alkuun 300-luvulla eaa. tai roomalaisvallan aikaan ajanlaskun alun molemmin puolin. Nykyisinkin juutalaisella voidaan viitata joko uskontoon tai etniseen ja kulttuuriseen identiteettiin, tai kansallisuuteen. Juutalaisten historian alkukohdan tarkka määrittely vaatisikin yhden määritelmän valitsemista muiden määritelmien kustannuksella.

Esihistoria

Heprealainen Raamattu sisältää useita historiallisia ja myyttisiä kuvauksia israelilaisten muinaisista ajoista. Sitä ei tarkkaan tiedetä, milloin näitä kertomuksia alettiin kertoa suullisesti, tai milloin ne kirjoitettiin ylös. Lopullisen muotonsa kirjoitukset saivat vasta persialais- ja kreikkalaiskausilla ensimmäisen vuosituhannen eaa. puolivälin jälkeen, ja ne kuvaavatkin lähinnä Juudan ja Israelin kuningaskuntien väestöjä tuolta ajalta. Juutalaisten historian kannalta sitä varhaisemman ajan myytit ja legendat ovat kaikessa epähistoriallisuudessaan kuitenkin tärkeitä, koska ne ovat muokanneet juutalaista ajatusmaailmaa.

Kansan varhaisvaiheet Raamatun mukaan

Katso myös: Raamatun historiallisuus

Patriarkat

Abraham matkaa Kanaaninmaahan

Raamatun mukaan israelilaisten kantaisä on Abraham, Seemin jälkeläinen, joka eli vuoden 2000 eaa. tienoilla. Abraham lähti kotoaan Etelä-Mesopotamiassa sijainneesta Kaldean Urista saatuaan Jumalalta käskyn lähteä maahan, jonka Jumala oli hänelle antava. Jumala antoi lupauksen Abrahamille, että hänestä syntyisi suuri kansa ja hänen nimensä tulisi tunnetuksi. Abrahamista sai alkunsa juutalaisuuteen kuuluva yksijumalaisuus, kun hän hylkäsi oman isänsä monijumalaisuuden ja alkoi palvoa vain yhtä Jumalaa.

Abraham saapui Beteliin Kanaaninmaahan, jossa siihen aikaan kanaanilaiset asuivat. Hänelle ilmestynyt Jumala lupasi maan Abrahamin jälkeläisille.

Abrahamia sekä hänen poikaansa Iisakia ja tämän poikaa Jaakobia (eli Israelia) pidetään Israelin kansan kantaisinä, ja heitä sanotaan patriarkoiksi. Jaakob sai 12 poikaa, joista kutakin pidettiin samannimisen Israelin sukukukunnan kantaisänä: Ruuben, Simeon, Leevi, Juuda, Isaskar, Sebulon, Dan, Naftali, Gad, Asser, Joosef ja Benjamin.

Jaakob poikineen joutui siirtymään Egyptiin viljan perässä, kun maassa raivosi nälänhätä. Siellä hän ja hänen poikansa saivat muutaman vuosisadan kuluessa niin paljon jälkeläisiä, että heistä kehittyi kokonainen kansa. Egyptiläiset lopulta orjuuttivat israelilaiset, jotka joutuivat raskaisiin töihin rakentamaan muun muassa Piitomin ja Ramseksen kaupunkeja, minkä on arveltu tapahtuneen Egyptin 19. dynastian aikoihin.

Pako Egyptistä

Egyptissä syntynyt Mooses johti Raamatun mukaan Israelin kansan pakoon Egyptistä heidän oltuaan siellä 430 vuotta. Jumala auttoi israelilaisia muun muassa avaamalla aukon Punaiseen mereen ja hukuttamalla egyptiläisten sotajoukon. Israelilaiset vaelsivat pitkään Siinain erämaassa kohti Israelia, luvattua maata, syöden taivaalta pudonnutta mannaa. Tältä ajalta on Raamatun mukaan peräisin myös Mooseksen laki ja sen tärkein osa, kymmenen käskyä.

Joosua ja tuomarit

Naisprofeetta Debora.

Mooseksen seuraajan Joosuan aikaan israelilaiset alkoivat vallata Kanaaninmaan kaupunkeja. Palestiinassa heprealaisilla oli jo Sikem, sopimuksin saatiin haltuun Gibeon ja Tirsa. Beetel, Laakish ja Hazor valloitettiin sotimalla. Toisaalla oli tappioita, pohjoinen Daanin heimo koetti turhaan vallata maata Jerusalemin länsipuolelta. 12 israelin heimoa liittyi yhteen Sikemissä, johon syntyi kuningas Abimelekin aikoihin israelilainen kaupunkivaltio. Ammonilaiset, moabilaiset ja midianilaiset hyökkäsivät maahan, ja heimot sotivat toisiaan vastaan. Epäjumalien palvonta levisi israelilaisten keskuudessa. Israelin keskuspaikkana oli Siilo, johon liitonarkki oli siirretty, ja josta käsin Samuel koetti yhdistää Israelia.

Pasuunoiden soitto mursi Jerikon muurit. Israelilaiset valtasivat tämän jälkeen monia kaupunkeja Kanaaninmaasta. Kuitenkin esimerkiksi Jerusalem ja Geser jäivät pitkäksi aikaa valtaamatta israelilaisilta.

Israelilaiset jakautuivat kahteentoista heimoon. Kanaaninmaahan asettumisen jälkeen kansaa johtivat tuomarit, joista kuuluisin oli Simson.

Israeliittien historia arkeologisten ja Raamatun ulkopuolisten tietojen mukaan

Kanaaninmaalla on arkeologisten todisteiden mukaan asunut ihmisiä jatkuvasti jo esihistoriallisista ajoista lähtien. Jotkin ihmiskunnan vanhimmista pysyvistä asumuksista on löydetty sieltä, kuten Jeriko, jossa asuttiin jo 9500 eaa. Juuri ennen israeliittien kulttuurin kehittymistä, noin 1550–1200 eaa., Kanaaninmaassa oli kuninkaiden hallitsemia kaupunkivaltioita kuten Hazor, Megiddo ja Jerusalem. Koko alue oli tuolloin osa Egyptin valtakuntaa.

Merenptahin steela 1200-luvun lopulta eaa., jossa sana Israel mainitaan ensimmäisen kerran.

Varhaisin ajoitettu historiallinen lähde, jossa mainitaan Israel, on Egyptin faarao Merenptahin (n. 1213–1203 eaa.) steela, jossa mainitaan lyhyesti muiden lyötyjen kanaanilaisten viholliskansojen ohella, että ”Israel on hävitetty ja sen siemen tuhottu”. Israelista käytetään steelassa kirjoitusmerkkiä, joka tarkoittaa kansaa tai etnistä ryhmää. Sanan alkuperästä ei ole Raamatun ulkopuolelta löydetty mitään tietoa. Seuraavat kirjalliset viittaukset Israelin historiaan löytyvät vasta 800-luvulta eaa.

Israeliittien kantaisästä Abrahamista tai israeliittien mesopotamialaisesta nomadialkuperästä ei ole historiallisia todisteita. Jotkut tutkijat ovat arvelleet, että Abraham saattoi olla amoriitti, sillä he olivat Abrahamin tapaan nomadeja. Historiallisten todisteiden löytäminen jonain tuntemattomana aikana eläneestä yksittäisestä paimenesta on kuitenkin mahdotonta. Myös Hebronissa väitetysti sijaitsevan Abrahamin haudan aitous on todistamatta. Nimiä Abram ja Jaakob muistuttavia nimiä löytyy kuitenkin vanhoista mesopotamialaisista lähteistä toisen vuosituhannen eaa. alkupuolelta, ja myös jotkin kuvaukset Abrahamin elämästä vastaavat tuon ajan mesopotamialaista kulttuuria. Toisaalta jotkin kohdat kertomuksessa viittaavat siihen, että se kirjoitettiin vasta monta vuosisataa myöhemmin kuin Abrahamin väitettynä elinaikana noin 2000–1600 eaa.

Myöskään juutalaisten orjuudesta ja paosta Egyptistä Mooseksen johdolla ei ole mitään arkeologisia todisteita tai mainintoja Raamatun ulkpuolisissa lähteissä. Pakokertomus myös muistuttaa joitain muita Lähi-idän myyttejä tuolta ajalta. Se tiedetään, että kanaanilaisia liikkui Kanaaninmaan ja Egyptin välillä, ja heitä oli Egyptissä myös orjina. Jotkut ovat ehdottaneet kertomuksen taustalla olevan hyksojen karkotuksen Egyptistä 1500-luvulla eaa. Toinen mahdollinen esikuva israeliittien paolle ovat puolinomadiset šasut.

Myöskään Raamatun kuvaamasta Kanaaninmaan valloituksesta ja Jerikon ja Ain kaupunkien tuhoamisesta ei ole arkeologisia todisteita. Useimmat tutkijat ovatkin nykyisin sitä mieltä, että israeliitit eivät tulleet Kanaaninmaahan Mesopotamiasta tai Egyptistä, kuten Raamatussa kerrotaan, vaan että heidän kulttuurinsa, uskontonsa ja heprean kielensä kehittyivät Kanaaninmaassa, jossa tapahtui 1200- ja 1100-luvuilla eaa. suuria mullistuksia, kuten egyptiläisvallan loppuminen ja merikansojen hyökkäykset. Tutkijat ovat arvelleet, että israeliittien siansyöntikielto ja ympärileikkausperinne kehittyvät tavoiksi erottaa heidät filistealaisista ja Kanaanin muista kansoista.

Israelin ja Juudan kuningaskunnat

Yhdistynyt Israelin kuningaskunta kuningas Saulin ja Daavidin aikoina Raamatun mukaan. Myöhemmin pohjoinen osa muodosti Israelin kuningaskunnan ja eteläinen osa Juudan kuningaskunnan.

Raamatun mukaan israelilainen kansa oli pitkän aikaa jakautunut itsehallinnollisiin yhdyskuntiin, kunnes 1020-luvulla eaa. valittiin kansalle yhteinen kuningas, Saul. Tätä aiemmin tuomarien aikana kuninkaan aseman oli saavuttanut jo Gideon, mutta hän oli kieltäytynyt ottamasta vastaan kuninkaan tai hallitsijan nimeä.

Saulin kuoltua taistelussa filistealaisia vastaan häntä seurasi Daavid, jonka aikana yhdistynyt Israelin kuningaskunta pystyi suojautumaan filistealaisten uhalta. Daavid teki Jerusalemista valtakunnan pääkaupungin. Häntä seurasi kuninkaana hänen poikansa Salomo, jonka hallituskausi oli Raamatun mukaan vieläkin menestyksekkäämpi kuin isänsä. Salomo kuvataan viisaana kuninkaana, joka kokosi Israelin heimoista yhtenäisen poliittisen kokonaisuuden sekä rakennutti muun muassa suuren temppelin Jerusalemiin.

Raamatun mukaan Salomon pojan Rehabeamin hallintokaudella Jerobeam johdatti Israelin kaksitoista heimoa kapinaan, minkä seurauksena valtakunta jakautui pohjoiseen Israelin kuningaskuntaan ja eteläiseen, köyhempään Juudan kuningaskuntaan.

Daavidin tai Salomon hallintokausista ei tunneta arkeologisia todisteita tai mainintoja Raamatun ulkopuolisissa lähteissä, ja jotkut tutkijat eivät uskokaan, että mitään suurta Israelin kuningaskuntaa oli olemassa. Daavidia ja Salomoa seuranneita kuninkaita, kuten Ahab, Jehu, Hiskia ja Jojakin, mainitaan jo assyrialaisissa ja babylonialaisissa lähteissä. Israelin ja Juudan kuningaskunnat olivat historiallisten lähteiden perusteella olemassa viimeistään 800-luvulla eaa.

Assyria valloitti Israelin kuningaskunnan 700-luvulla, lakkautti sen kuningashuoneen ja karkotti asukkaat ympäri Assyrian valtakuntaa. Juudan kuningaskunnassa Daavidin dynastia hallitsi vielä vuoteen 586 eaa. saakka.

Israelin ja Juudan kuningaskunnissa ei juutalaisuuteen kuuluvaa yksijumalaisuutta eli monoteismia vielä tunnettu, vaan oman kansallisjumalan kultti oli henoteistinen, yhtä jumaluutta suosiva. Pääjumala oli Jahve. Muista jumalista tärkeitä ja yleisesti palvottuja olivat ylijumala Ēl ja tämän puoliso Ašera. Siirtyminen monoteismiin tapahtui Israelissa ja Juudassa henoteismista monolatrian kautta hitaasti vasta 600-luvulta eaa. lähtien. Jahven palvonta ainoana jumalana sai alkunsa Juudan kuninkaan Josian aikana 620-luvulla eaa. syntyneestä deuteronomistisesta liikkeestä.

Babylonin vankeus

Juutalaisia viedään Jerusalemista maanpakoon Babyloniaan. James Tissot, 1896.

Pääartikkeli: Babylonin vankeus

Vuonna 603 eaa. Juudan kuningas Joojakim joutui Babylonian hallitsijan Nebukadressar II:n vasalliksi. Kaksi vuotta myöhemmin hän kapinoi, ja vuonna 598 eaa. Nebukadressarin joukot lähtivät kukistamaan kapinaa. Babylonialaiset karkottivat kuninkaan, suuren osan kaupungin virkamiehistä ja ylimystöstä sekä profeetta Hesekielin Babyloniaan. Juudan kuninkaaksi babylonialaiset asettivat Sidkian.

Toisen kapinan jälkeen Nebukadressar valloitti Jerusalemin heinäkuussa 587 eaa. Sidkia vangittiin, Salomon temppeli ja Jerusalemin kaupunginmuurit tuhottiin, ja 832 asukasta vietiin maanpakoon Babyloniin. Viimeisen kapinan seurauksena vielä 740 asukasta kuljetettiin vankeuteen Babyloniaan. Suurin osa juudalaisista sai kuitenkin jatkaa asumista kotimaassaan, eivätkä poliittiset kuohunnat vaikuttaneet heidän elämäänsä.

Juutalaisia Babylonissa. Eduard Bendemann, 1832.

Juutalaiset elivät pakkosiirtolaisuuden aikana Babylonissa omissa pienissä yhteisöissään, joita johtivat heimonvanhimmat. Juutalaiset omistivat omat talonsa, ja he saivat mennä naimisiin. Pakkosiirtolaisuuden aikana kehitettiin synagogainstituutio ja neliömäinen heprealainen kirjaimisto, ja kuukausille annettiin heprean kielessä babylonialaiset nimet. Pakkosiirtolaiset kokoontuivat keskenään, kuuntelivat profeettojaan kuten Hesekieliä ja Deutero-Jesajaa, sekä haaveilivat paluusta Siioniin ja uuden temppelin rakentamisesta.

Kun Persian kuningas Kyyros Suuri valloitti Babylonin, hän myönsi vuonna 538 eaa. juutalaisille oikeuden palata Juudaan. Samalla hän antoi heille luvan rakentaa Jerusalemin temppeli uudestaan. Se saatiin rakennetuksi Dareioksen hallitsijakaudella. Osa maanpakolaisista päätti jäädä Babyloniin.

Babylonin vankeus oli käänteentekevä tapahtuma juutalaisten historiassa. Babylonin juutalaiset, kuten Esra, olivat jo maanpakovuosinaan kirjoittaneet ja laajentaneet Raamatun kirjoituksia, pyrkien vahvistamaan juutalaista identiteettiä ja torjumaan synkretismiä, jotta juutalaiset eivät katoaisi kansana. Maastakarkotuksen syyksi löydettiin juutalaisten harhautuminen ainoasta oikeasta Jumalasta. Juudan juutalaisia kehotettiin noudattamaan Jumalan lakia, johon kuuluivat muun muassa ruoka- ja sapattimääräykset, ympärileikkaus sekä avioitumisen kieltäminen toisuskoisten kanssa ja muunlainenkin eristäytyminen naapurikansoista. Juutalaisuudesta alkoi kehittyä kirjauskonto. Juutalaisen Raamatun kanonisointi aloitettiin, ja kirjakokoelmaan otettiin mukaan useita karkotuskertomuksia Eedenin puutarhasta alkaen. Juudan pohjoisen naapurin Israelin kuningaskunnan asukkaita eli samarialaisia ei enää pidetty juudalaisten kanssa samana kansana ja uskonyhteisönä.

Ajanlaskun ensimmäisellä vuosisadalla juutalaisten historiaa kirjoittanut Josephus pitää Babylonista paluuta hetkenä, jolloin israelilaisista tuli juutalaisia, joita ei enää määrittänyt asuinmaa ja syntyperä, vaan joka oli kotimaassa ja ulkomailla asunut teokraattinen yhteisö, jonka yhdisti kanoninen laki. Sen johtajia eivät enää olleet kuninkaat vaan papisto, ja siihen saatettiin liittyä ja siitä voitiin erottaa.

Hellenistinen aika, itsenäisyyden kausi ja roomalaisvalloitus

Jerusalemin temppelin menoran rekonstruktio.

Aleksanteri Suuri valloitti 300-luvulla eaa. myös Palestiinan, ja hänen kuoltuaan valloitetut alueet jakaantuivat useaksi hellenistiseksi kuningaskunnaksi, joista kaksi piti vuorollaan Palestiinaa valtansa alla. Vuosien 323–198 eaa. ajan Palestiinan alue kuului Ptolemaiosten valtakuntaan, jonka hallinnollinen keskus sijaitsi Egyptissä. Sen jälkeen seleukidit valloittivat Palestiinan osaksi valtakuntaansa, jonka keskuspaikkana oli Antiokia ja Seleukeia. Hellenismin ja juutalaisuuden yhteentörmäys aiheutti voimakkaita ristiriitoja, ja tämä johti makkabealaisen eli hasmonilaisen pappissuvun johtamaan kapinaan. Osittain Rooman tuella 140-luvulla eaa. juutalaisvaltio Israel itsenäistyi, ja useita vuosikymmeniä seleukideja vastaan kestäneen taistelun seurauksena juutalaiset saivat lopulta poliittisen vallan koko Palestiinassa. Valtakunta oli yhtä suuri kuin Daavidin valtakunta aikoinaan. Kuitenkin Rooman valtakunta valloitti maan Pompeiuksen johdolla vuonna 63 eaa., ja myöhemmin roomalaiset nimittivät vasallikuninkaaksi Herodeksen. Vuonna 6 jaa. keisari Augustuksen hallituskaudella Juudasta tuli Judaea, Rooman provinssi.

Tällä aikakaudella juutalaiset olivat jakautuneet neljään suuntaukseen, jotka olivat farisealaiset, saddukeukset, essealaiset ja selootit. Keisari Neron hallituskaudella juutalaisten keskuudessa puhkesi seloottien johtama kapina, ensimmäinen juutalaissota. Kapinat kohdistuivat Rooman herruuteen ja veronkantoon. Eri juutalaisryhmien erilaisten näkökantojen vuoksi sekasorto alkoi saada sisällissodan piirteitä. Kapina johti vuonna 70 Jerusalemin sekä temppelin hävitykseen. Myöhemmät pienemmät levottomuudet muun muassa Kyproksella, Libyassa ja Mesopotamiassa roomalaiset kukistivat vaikeuksitta.

Mišnan ja Talmudin kausi

Jerusalemin tuhon seurauksena alkoi juutalaisten historian pitkä ajanjakso, diaspora eli hajaannus. Juutalaisia vietiin orjiksi Roomaan, mutta suurin osa jäi kuitenkin Palestiinaan. Babyloniassa juutalaisten asema kuitenkin parani. Juudeasta tuli erityinen Rooman valtakunnan provinssi, eikä se enää ollut Syyrian käskynhaltijan alainen. Jerusalemin temppelille aikaisemmin suoritettu temppelivero maksettiin tästä lähtien Rooman Juppiterille fiscus iudaicus -nimisenä.

Vuonna 130 keisari Hadrianus vieraili Jerusalemin raunioilla ja lupasi juutalaisille rakennuttaa kaupungin uudelleen. Juutalaiset tunsivat olonsa petetyksi, kun Hadrianus todellisuudessa suunnitteli pyhittävänsä uuden temppelin Juppiter-jumalalle ja aikoi sijoittaa Jerusalemiin roomalaisen sotilaslegioonan. Hadrianuksen kerrotaan myös kieltäneen juutalaisilta ympärileikkauksen. Temppelin jälleenrakennustyöt aloitettiin vuonna 131, kun Juudean kuvernööri Tineius Rufus oli määrännyt Jerusalemin paikalle perustettavaksi roomalaisen varuskuntakaupungin, Aelia Capitolinan.

Juutalaisen perimätiedon mukaan rabbi Akiba sai juutalaisten johdon vakuuttumaan, että oli aihetta ryhtyä kapinaan. Sitä johti Simon bar Kokhba, jota hänen kannattajansa pitivät Messiaana perustuen Neljännen Mooseksen kirjan kohtaan 24:17. Täten sai alkunsa toinen juutalaissota.

Roomalaiset lopulta kukistivat myös tämän kapinan. Jerusalem kukistui vuonna 135. Simon bar Kokhba kaatui taistelussa, ja hänen kannattajiaan, muun muassa rabbi Akiba, teloitettiin. Historioitsija Dio Cassiuksen mukaan kapinassa kuoli kaikkiaan 580 000 juutalaista ja useita tuhansia myytiin orjiksi. Juudean nimi muutettiin Syria Palaestinaksi ja pääkaupunki siirrettiin Jerusalemista Caesarea Maritimaan.

Vuonna 138 Hadrianuksen seuraajaksi tuli Antoninus Pius, joka hieman helpotti juutalaisiin kohdistunutta painetta. Juutalaisuuden keskus siirtyi Jerusalemista Galileaan. Tämän seurauksena heprea lopullisesti sammui juutalaisten puhekielenä.

Severusten keisaridynastian aika

Vuosina 193–235 juutalaisten suhde Roomaan parani ja heitä pidettiin Rooman kansalaisina ja he saivat jopa erityisoikeuksia. Vuoden 200 tienoilla, Jehuda ha-Nasin toimiessa patriarkkana, saavutti juutalaisten rabbiinien oppineisuus kukoistus huippukautensa. Jehuda ha-Nasi kokosi muun muassa rabbi Akivan ja rabbi Meirin luoman juutalaisen suullisen perinteen, josta syntyi Mišna, ensimmäinen suullisen perinteen kokoelma. Myöhemmin valmistui muun muassa täydentävä teos Tosefta, sekä Jerushalmi eli Palestiinan Talmud, jota ei kuitenkaan tiettävästi saatu koskaan lopullisesti valmiiksi.

Juutalaiset Babyloniassa

Babyloniassa juutalaisten elämä oli helpompaa. Keisari Diocletianuksen aikaan (284–305) tultaessa juutalaisuuden keskus oli jo siirtynyt Babyloniaan. 140-luvulta lähtien juutalaisilla oli Persian kuninkaan tunnustama eksilarkki, joka vastasi hyvin pikälle Palestiinan ylipappia. Eksilarkilla oli oikeus kantaa veroja, nimittää tuomareita ja edustaa kansaa kuninkaan edessä. Eksilarkki ei kuitenkaan ollut uskonnollinen tai lainopillinen vallanpitäjä.

Vuonna 226 sassanidit syrjäyttivät arsakidien dynastian vallasta Babyloniassa. Tämä hieman rajoitti juutalaisten vapauksia, mutta käytännössä juutalainen laki säilyi juutalaisten elämää ohjaavana "voimana". Toinen juutalaisten kannalta kielteinen kausi sijoittui 400-luvulle, kun synagogia ja akatemioita suljettiin ja muun muassa juutalaisia lapsia pakkokäännytettiin zarathustralaisuuteen. Vuonna 530 tilanne kuitenkin palautui ennalleen.

Myös Babyloniassa rabbiinien oppineisuus kukoisti. Tunnetut opettajat opettivat kouluissa Raamattua ja Palestiinasta tuotua Mishnaa. 500-luvulla valmistui Babylonian Talmud, joka myöhemmin syrjäytti arvovallallaan Palestiinan Talmudin.

Juutalaiset Rooman valtakunnassa

Juutalaisuus oli Roomassa sallittu uskonto aina kapinoista ja rangaistustoimenpiteistä huolimatta. Kristinuskon voimistuessa Rooman valtakunnassa alettiin juutalaisuuden vapauksia rajoittaa. Avioliitot juutalaisten ja kristittyjen kesken sekä juutalaisuuteen kääntyminen kiellettiin 300-luvulla. Juutalaiset eivät muun muassa myöskään saaneet enää pitää kristittyjä orjia.

Kun Rooma jakautui Itä- ja Länsi-Roomaan vuonna 395, jäivät juutalaisten asuma-alueet Vähässä-Aasiassa, Syyriassa ja Palestiinassa Itä-Roomaan. Keisari Theodosius II:n hallintokaudella (408–450) juutalaisuuden harjoittamista rajoitettiin entisestään: muun muassa uusien synagogien rakentaminen kiellettiin. Lopullisesti juutalaisten asema heikkeni, kun vuonna 415 keisarin ja Palestiinan patriarkan välillä puhjenneen konfliktin ja patriarkka Gamlien VI:n kuoleman (425) jälkeen Konstantinopoli kieltäytyi tunnustamasta hänen seuraajaansa. Lopulta vuonna 429 Theodosius II kumosi patriarkaatin lopullisesti.

Keisari Justinianus I (527–565) tiukensi juutalaislakeja entisestään. Juutalaisilta muun muassa käytännössä kiellettiin orjien pito kokonaan. Juutalaisia myös alettiin pakkotoimin käännyttää kristityiksi.

Keskiaika

Bysantin valtakunnassa

Vuonna 614 persialaiset hyökkäsivät Bysantin keisarikuntaan, ja juutalaisten avulla he valloittivat Palestiinan. Juutalaiset saivat vuosiksi 614–617 itsehallinnon, kunnes bysanttilaiset valtasivat alueen takaisin. Vuosina 634–640 Palestiinan alue siirtyi arabien hallintaan.

Islamilaisessa maailmassa

Toledon synagogan arkki eli toorakäärön säilytyspaikka.

Lähes 90 prosenttia maailman juutalaisista eli 600-luvun ja 1200-luvun välisenä aikana islamilaisessa maailmassa muslimivallan alla, mukaan lukien Arabian niemimaalla kuten Jemenissä. Juutalaiset omaksuivat kielekseen arabian kielen ja käyttivät arabialaisia nimiä. Konflikteja muslimien kanssa aiheutui siitä, että useimmat juutalaiset kieltäytyivät kääntymästä islamiin. Muslimit eivät kuitenkaan pitäneet juutalaisia ”jumalantappajina” kuten kristityt pitivät, minkä johdosta juutalaiset suhtautuivat muslimivaltaan myönteisemmin kuin kristittyjen valtaan aiemmin.

Juutalaiset olivat islamilaisessa maailmassa alistettu, rajoitettu ja verotettu vähemmistö, mutta samalla heidän asemaansa suojeltuina dhimmeinä turvasi Umarin sopimus. Koska juutalaisilla ei ollut omaa valtakuntaa turvanaan kuten kristityillä, muslimit eivät pitäneet heitä yhtä suurena uhkana, vaan päästivät heitä korkeampiin yhteiskunnallisiin asemiin kuin kristittyjä. Juutalaisia toimi lähes kaikissa ammateissa toisin kuin kristityssä maailmassa, ja he saivat myös liikkua vapaammin. Useimmat juutalaiset asuivat kaupungeissa, mutta he eivät eristäytyneet valtaväestöstä kuten Euroopassa, osin siksi, koska juutalaisten ja muslimien elintapojen välillä ei ollut samanlaista eroa kuin kristittyjen ja juutalaisten välillä. Juutalaisvainoja esiintyi kuitenkin toisinaan myös islamilaisessa maailmassa, etenkin almohadien valtakaudella.

Islamilaisen maailman juutalaisten hengellinen keskus oli Bagdadissa Mesopotamiassa, jossa heitä johtivat gaonit. Palestiinassa asui enää vain pieni juutalaisyhteisö, mutta moni diasporassa elänyt juutalainen teki Pyhälle maalle pyhiinvaellusmatkan ja tuki sikäläistä yhteisöä rahallisesti. Palestiinan masoreetit lisäsivät Heprealaiseen Raamattuun lukemista helpottavat vokaalitarkkeet ja päättivät, mitkä versiot Raamatun kirjoista olivat oikeat.

Kun muslimit hallitsivat Iberian niemimaata vuosisatojen ajan, juutalaiset kokivat valloittajat aluksi vapahtajiksi, ja alueen juutalainen kulttuuri ja tiede nousi kukoistukseen. Ajanjakson tunnettuihin juutalaisiin ajattelijoihin kuuluivat esimerkiksi Yehuda Halevi ja Maimonides. Iberian juutalaisia alettiin kutsua sefardijuutalaisiksi. Juutalaisten asema Iberiassa heikkeni jälleen radikaalien almoravidien ja almohadien noustua valtaan, ja juutalaisia alkoi paeta pohjoiseen kristityille alueille.

Kasaarit

700-luvulla Itä-Euroopan eteläisillä aroilla majailleen turkkilaisperäisen kasaarien kansan ylimmät yhteiskuntaryhmät kääntyivät juutalaisuuteen. Kasaarivaltakunnan hajottua 960-luvulla suurin osa kasaareista nai kristittyjen ja islamilaisten ryhmien kanssa ja ainakin muutama myös Bysantin juutalaisia. Geneettisten sukututkimusten perusteella kasaareista polveutuvat nykyajan islamilaiset karatšait ja balkaarit, mutta Itä-Euroopan juutalaiset eivät ole kasaarien jälkeläisiä.

Kristityssä maailmassa

Katolinen kirkko kielsi 800-luvulle saakka kristityiltä kaikenlaisen kanssakäymisen juutalaisten kanssa. Myöhemmin olojen hieman vapauduttua raamatulliset kieltomääräykset eivät juutalaisia koskeneet ja heillä olikin tiettyjä erioikeuksia rahaliikenteessä. Juutalaisilla olikin suuri osuus pankkitoiminnassa. Kristittyjen alettua suuremmissa määrin käydä kauppaa, alkoivat ruhtinaat kuitenkin lakkauttaa juutalaisten etuoikeuksia, vaikka he yhä säilyivätkin valtiontaloudellisesti tärkeänä ryhmänä tiiviiden ja laajojen yhteyksiensä ansiosta.

Juutalaisten laajamittainen kauppaverkosto hajotettiin, ja heitä syytettiin monin paikoin myös kolmanneksen Euroopan väestöstä surmanneen mustan surman aiheuttajiksi, koska itse selvisivät siitä puhtaussäännöstensä ansiosta melko hyvin.

Myös ristiretkien aika oli juutalaisille kovaa aikaa. Erityisesti Palestiinan muslimeja vastaan suunnatun ensimmäisen ristiretken osanottajat kohdistivat Ranskassa, Saksassa, Böömissä ja Unkarissa laajamittaisesti toimia myös juutalaisiin. Toisen ristiretken aikana useat juutalaiset ostivat itsensä rahalla ”vapaaksi”.

Pääasiassa koronkiskonnan takia juutalaisia karkotettiin monista maista: Englannista vuonna 1290, Ranskasta vuosina 1306 ja 1394, Espanjasta 1492, Portugalista 1501 ja Liettuasta 1400-luvun lopulla. Kun katoliset saivat kokonaisuudessaan vallan Espanjassa, Ferdinand ja Isabella karkottivat vuonna 1492 maasta kaikki juutalaiset, jotka eivät kääntyneet kristityiksi. Nämä sefardijuutalaiset puhuvat monin paikoin vielä nykyisinkin kielenään ladinoa eli "juutalaisespanjaa", joka sefardiyhteisöissä nousi heprean rinnalle kirjakieleksi.

1500- ja 1600-luku

Hovijuutalainen Lämmle Seligmann.

Uuden ajan alussa Eurooppa oli jakautunut useiksi pienemmiksi valtioiksi, eikä vainojen ja erimielisyyksien vuoksi suuria juutalaisyhteisöjä syntynyt muualle kuin muutamiin suuriin kaupunkeihin kuten Wieniin. 1600-luvun alussa syntyi Amsterdamiin suurempi juutalaisten keskus, ja myöhemmin syntyi erityinen hovijuutalaisten luokka, jolla oli hyvät taloudelliset suhteet ruhtinaihin. Hovijuutalaiset eivät useinkaan noudattaneet juutalaisten tiukkoja lakeja ja aškenasien elämäntapoja, mutta he kuitenkin esimerkiksi saattoivat toimia juutalaisyhteisön edustajina virkamiehille. Hovijuutalaisia eivät myöskään asumisrajoitukset koskeneet, ja näin he kykenivät perustamaan uusia juutalaisia astutuskeskuksia.

Italian juutalaiset toimivat aktiivisesti maan tieteellisessä ja kulttuurisessa elämässä ja saavuttivat suuria saavutuksia muun muassa lääketieteen, taiteen ja kirjapainon alalla.

Uskonpuhdistus ei aluksi liiemmin vaikuttanut juutalaisten asemaan (katso myös Luther ja juutalaiset), mutta ajan kuluessa heidän asemansa Vanhan testamentin kansana toi tiettyä arvostusta. Myöhempi myönteinen vaikutus oli humanismilla.

Noihin aikoihin syntyi Saksassa ja Pohjois-Ranskassa nykyisenkaltaisena tunnettu aškenasijuutalaisuus (Ashkenaz = Saksa). Heidän kielensä jiddiš eli juutalaissaksa nousi myöhemmin heprean rinnalle kirjakieleksi. Juutalaisten elinolojen vaikeutuessa Länsi- ja Keski-Euroopassa siirtyivät aškenaasit sitä mukaa idemmäs muodostaen suuria juutalaisia asutuskeskuksia muun muassa Puolaan ja Liettuaan sekä Puolan jakojen jälkeen myös Venäjälle.

Kun vielä 1500-luvun alussa itäisessä Euroopassa eli noin 50 000 juutalaista, pääasiassa Puolassa, Liettuassa ja Sleesiassa, heidän lukumääränsä kasvoi 1700-luvun loppuun tultaessa 1,5 miljoonaan. Juutalaiset elivät Itä-Euroopassa omissa yhdyskunnissaan muodostaen eräänlaisen aateliston ja köyhän maalaisväestön väliin jäävän yhteiskuntaluokan. Vuonna 1648 ukrainalainen kasakka Bohdan H’melnytskyi hyökkäsi yhdessä Venäjän tataarien kanssa Puolaan, tilallisten ja juutalaisten kimppuun. Vuoteen 1661 jatkuneissa levottomuuksissa kerrotaan kuolleen jopa 100 000 juutalaista.

1600-luvulla monet juutalaiset ajattelijat alkoivat soveltaa juutalaisuutta uuteen maailmankäsitykseen. Moses Maimonides oli aikoinaan yrittänyt yhdistää juutalaisuutta Aristoteleen maailmankuvaan. Myöhemmin Kopernikus, Galileo Galilei ja Isaac Newton uusine oppeineen asettivat juutalaisuudelle vastaavanlaisia ristiriitoja kuin katoliselle kirkolle. Esimerkiksi vuosisadan loppupuolella seurakunnat yrittivät lahjoa filosofi Baruch Spinozan, jotta tämä edustaisi harrasta juutalaisuutta harjoittamiensa edistyksellisten luonnontieteellisten näkemysten sijaan. Spinoza kuitenkin kieltäytyi, ja teoksessaan Tractatus theologico-politicus hän tyrmää sekä kristillisen että juutalaisen Raamatun tulkinnan.

Juutalaisuuden sisällä nousivat 1600-luvulla suosioon messianismi eli messiaan odotus sekä kabbalismi, juutalaisen mystiikan suuntaus. Kabbalismin keskus oli Safedin kaupunki Galileassa. Turkin rannikolta Smyrnasta tuli Šabbetai Tsevi -niminen kabbalisti, joka väitti olevansa Messias. Hän sai suuren kannattajakunnan ensin Palestiinan juutalaisissa ja sen jälkeen myös Euroopan juutalaisissa, jotka kaipasivat vapahtajaa.

1700- ja 1800-luku

Rajoitukset

Käytännön elämässä 1700-luvun alun Keski-Euroopassa suhtautuminen juutalaisiin oli keskiaikaisella tolalla. Heillä oli rajoituksia muun muassa talouselämän saralla, lukuun ottamatta hovijuutalaisia. Monissa kaupungeissa juutalaisten oli asuttava erityisissä juutalaiskaupunginosissa, ghetoissa. Venäjällä juutalaiset saivat vuosina 1791–1917 asua vain heille osoitetulla asuinalueella.

Valistus

Pääartikkeli: Haskala

Moses Mendelssohn.

Valistuksen ajan Euroopassa myös juutalaisyhteisö koki merkittäviä muutoksia. Juutalaista valistusajan liikettä kutsutaan nimellä haskala, johon olennaisena osana liittyy kirjallisuuden uudistuminen ajan hengen mukaiseksi, mutta myös monilta osin juutalaisten elämäntavan uudistuminen ja eräänlainen sulautuminen eurooppalaiseen valtakulttuuriin perinteisen juutalaisten oppien kustannuksella. Valistusaika näkyi juutalaisuudessa samaan tapaan kuin kristillisyydessäkin. Pyhät kirjat saivat opetuksessa väistyä luonnontieteiden, kielten ja ammattiin suuntautuvan koulutuksen tieltä. Samaan aikaan kuitenkin kiinnostus juutalaiseen historialliseen perinteeseen ja erityisesti heprean kielen elvyttämiseen lisääntyi.

Uskonnollisia virtauksia

Hasideja synagogassa. Maurycy Gottlieb, Jom Kippur, 1878.

Hasidismi on juutalainen mystinen herätysliike, joka syntyi 1700-luvulla Itä-Euroopassa liberaalina suuntauksena ortodoksijuutalaisuudessa. Hasidit pitivät senaikaista talmudiaanista ortodoksijuutalaisuutta ”lakiuskontona”, joka heidän mukaansa keskittyi liiaksi opillisuuteen ja väheksyi vilpitöntä, sydämestä lähtevää uskoa. Hasidit korostivat iloa, optimismia ja uskonnollista intomielisyyttä vanhoillisjuutalaisten painottamien asketismin ja paaston sijasta. 1830-lukuun mennessä suuri osa Ukrainan, Galitsian ja Keski-Puolan juutalaisista oli jo kääntynyt hasideiksi, ja hasidismi oli saanut jalansijaa myös Keski-Euroopassa ja Yhdysvalloissa.

Saksassa syntyi 1800-luvulla kolme juutalaista uudistusliikettä: reformijuutalaisuus, uusortodoksinen juutalaisuus ja konservatiivinen juutalaisuus.

Sionismi

Pääartikkeli: Sionismi

Theodor Herzl.

Sionistinen liike, jonka mukaan juutalaisilla on oltava oma kansallisvaltio, sai alkunsa 1890-luvulla. Liikkeen alullepanija oli Theodor Herzl, joka esitti sionismin perusperiaatteet vuonna 1896 kirjassaan Juutalaisvaltio ja järjesti maailman ensimmäinen sionistisen kongressin Baselissa Sveitsissä vuonna 1897. Sionismin syntyyn vaikutti Venäjällä 1800-luvulla voimistunut antisemitismi, minkä seurauksena Venäjältä muutti kolme miljoonaa juutalaista Yhdysvaltoihin ja joitain myös Palestiinaan.

Emansipaatio

Valistusaate oli uskonnollista suvaitsemattomuutta vastaan, eikä juutalaisten enää katsottu muodostavan uhkaa kristityille, kuten keskiajalla vielä uskottiin. Juutalaisten oikeuksia paransi ensimmäisenä jo keisari Joosef II hallitsemillaan alueilla, ja täydelliset kansalaisoikeudet juutalaisille myönsi ensimmäisenä Ranska vuonna 1791. 1800-luvun puoliväliin mennessä lähes kaikki Länsi-Euroopan juutalaisryhmät olivat emansipoituneet, mutta itäisessä Euroopassa asemaan ei ollut tullut parannusta, vaan suhtautuminen juutalaisiin oli jopa väkivaltaista. Viimeisten juutalaisille tasa-arvon myöntäneiden valtioiden joukossa olivat Venäjä (1917) ja vasta sen vallasta itsenäistynyt Suomi (1918).

1700-luvulla syntynyttä keskustelua juutalaisten kansalaisoikeuksista kutsuttiin juutalaiskysymykseksi. 1800-luvulla termi nousi etenkin saksankielisissä maissa juutalaisten asemaa koskevassa keskustelussa keskeiseksi ja laajeni käsittämään käytännössä kaikki juutalaisten olemassaoloon modernissa yhteiskunnassa liittyvät asiat. Juutalaiskysymyksestä tuli teologisen kysymyksen sijaan maallinen kysymys. Konservatiivisen kristillisen näkemyksen, joka vastusti avoimesti kaikkia muutoksia juutalaisten perinteiseen oikeudelliseen ja sosiaaliseen asemaan, rinnalle julkiseen keskusteluun nousi ajatus, että juutalaiskysymykseen tuli löytää ratkaisu assimilaation ja emansipaation kautta. 1800-luvun lopulta lähtien juutalaiset alkoivat myös itse käyttää puhua juutalaiskysymyksestä. He tarkoittivat sillä keskustelua juutalaisten identiteetistä, paikasta ja roolista modernissa maailmassa.

1900-luku

Vuosisadan alku

Prahan Jerusalem-synagoga.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen useimmat Euroopan juutalaiset huomasivat nyt asuvansa uusissa kansallisvaltioissa entisten suurten monikansallisten valtakuntien sijaan. Juutalaiset olivat muuttuneet näissä maissa yhden kansalaisuuden hallitseman valtion uskonnoliseksi ja etniseksi vähemmistöksi, jolla ei edes ollut tukenaan omaa kotimaata kuten monella muulla vähemmistöllä. Juutalaisvastaisuus oli Euroopassa yhä voimissaan, mihin vaikutti osaltaan se, että moni juutalainen osallistui näkyvästi vallankumoukselliseen toimintaan, kuten Venäjällä Lev Trotski, Saksassa Rosa Luxemburg ja Unkarissa Béla Kun. Venäjän ja Ukrainan juutalaisvainot eli pogromit jatkuivat vallankumouksesta huolimatta 1920-luvulle saakka, ja Saksassa alkoi nousta äärioikeistolaista antisemitismiä.

Länsi-Euroopan juutalaiset olivat 1920-luvulla integroituneet huomattavasti paremmin kuin Itä-Euroopan juutalaiset, jotka puhuivat yhä omaa kieltään jiddišiä ja identifioituivat juutalaisiksi paitsi uskonnoltaan, myös kansallisuudeltaan. Euroopan suurin juutalaisväestö asui sodan jälkeen laajentuneessa Puolassa, ja se oli maan sisällä hyvin monimuotoinen kaupunkien saksankielisistä juutalaisista Galitsian hasideihin. Koko Euroopassa juutalaiset olivat muuttaneet suurin joukoin maaseudulta kaupunkeihin, ja monessa Euroopan suurkaupungissa heidän osuutensa väestöstä oli noussut nopeasti yli 10 prosentin. Muun muassa Varsovassa, Salonikissa ja Budapestissa juutalaisia oli jo yli viidesosa asukkaista. Juutalaisia työskenteli suurkaupungeissa erityisen paljon kaupan alalla sekä lääkäreinä ja asianajajina. Samaan aikaan Euroopan juutalaisten osuus koko maailman juutalaisista oli laskenut vuosisadan alun 82 prosentista vuoden 1930-luvun lopun 57 prosenttiin, kun juutalaisia oli muuttanut paljon Pohjois-Amerikkaan ja Palestiinaan.

Euroopan juutalaiset osallistuivat 1900-luvun alkuvuosikymmeninä näkyvästi Euroopan kulttuurilliseen, tieteelliseen ja poliittiseen elämään. Merkittäviä tuon ajan euroopanjuutalaisia olivat esimerkiksi pääministeri Léon Blum, kirjailija Franz Kafka, fyysikko Albert Einstein ja psykologi Sigmund Freud.

Sefardijuutalaisia oli muuttanut Amerikkaan jo 1500-luvulta lähtien. Aškenasijuutalaisten maahanmuutto Itä- ja Keski-Euroopasta Amerikkaan alkoi kasvaa voimakkaasti vuoden 1840 jälkeen, ja vuoteen 1914 mennessä Yhdysvalloissa oli jo kolme miljoonaa juutalaista, jotka edustivat monenlaisia juutalaisuuden suuntauksia. Amerikanjuutalaisten panos nousi nopeasti merkittäväksi maan tieteessä, taiteessa, kirjallisuudessa ja populaarikulttuurissa sekä yhteiskunnan monilla sektoreilla. 1990-luvulla amerikanjuutalaisia oli lähes kuusi miljoonaa, ja myös Kanadassa, Argentiinassa ja Brasiliassa oli yli sadantuhannen suuruiset juutalaisvähemmistöt.

Holokausti

Pääartikkeli: Holokausti

Varsovan gheton poika, valokuva vuodelta 1943.

Saksassa valtaan noussut Adolf Hitlerin johtama natsipuolue otti 1930-luvulla juutalaiset kohteekseen. Euroopan juutalaisvainot huipentuivat natsi-Saksan toisen maailmansodan vuosina toimeenpanemaan holokaustiin, jossa surmattiin noin kuusi miljoonaa juutalaista keskitys- ja tuhoamisleireillä ja muualla Saksan miehittämillä alueilla.

Toisen maailmansodan ja holokaustin jäljiltä vuonna 1945 Euroopassa oli 250 000 juutalaispakolaista. Heidän perheensä ja sukunsa oli murhattu ja omaisuutensa ryöstetty, eivätkä he halunneet palata kotimaihinsa Itä-Eurooppaan, missä juutalaisiin suhtauduttiin yhä vihamielisesti. Vielä heinäkuussa 1946 Puolan Kielcessä surmattiin 200 juutalaista pogromissa.

Israelin valtion perustaminen

Euroopan maattomat juutalaispakolaiset alkoivat vaatia itselleen juutalaisvaltiota Palestiinan mandaattialueelle, ja heitä alkoi pyrkiä Palestiinaan laivoilla, jotka kuitenkin usein käännytettiin takaisin. Juutalaisten maanalainen armeija Hagana kannatti maltillisempaa ratkaisua, kun radikaalimpi Irgun pyrki itsenäisen Israelin perustamiseen terroristihyökkäyksillä Palestiinaa hallitsevia brittijoukkoja vastaan. Britit päättivät lopulta vetäytyä Palestiinasta, ja Yhdistyneet kansakunnat jakoi marraskuussa 1947 mandaattialueen juutalaisvaltioksi ja arabivaltioksi. Israel julistautui itsenäiseksi 14. toukokuuta 1948. Jako sopi juutalaisille mutta ei arabeille, ja viisi arabivaltiota aloitti sodan juutalaisia vastaan. Israel voitti sodan ja säilytti itsenäisyytensä. Vuonna 1950 Israelin parlamentti sääti lain, joka myönsi jokaiselle maailman juutalaiselle oikeuden Israelin kansalaisuuteen. Seuraavina vuosikymmeninä Israeliin muuttikin miljoonia juutalaispakolaisia niin Itä-Euroopasta kuin arabimaailmastakin, joissa juutalaisia edelleen vainottiin.

Muun maailman juutalaiset

Samalla kun useimmat Itä- ja Keski-Euroopan sekä arabimaiden juutalaisyhteisöt lakkasivat olemasta, Kanadan, Latinalaisen Amerikan, Etelä-Afrikan ja Australian juutalaisyhteisöt kasvoivat. Myös Unkarin juutalaisyhteisö oli yhä voimissaan, ja Neuvostoliitossa asui edelleen yli kaksi miljoonaa juutalaista. Länsi-Euroopassa ja Yhdysvalloissa juutalaisilla ei ollut hätää, mutta lännessäkin assimilaatio oli alkanut heikentää juutalaista kulttuuria. 1990-luvulla Neuvostoliitosta muutti Israeliin ja Saksaan satojatuhansia juutalaisia.

Lähteet

• Brenner, Michael: A Short History of the Jews. Princeton University Press, 2010. ISBN 978-0-691-15497-8 (englanniksi)
• Efron, John & Weitzman, Steven & Lehmann, Matthias: The Jews. A History. Routledge, 2016. ISBN 9780205858262
• Harviainen, Tapani & Illman, Karl-Johan (toim.): Juutalainen kulttuuri. Helsinki: Otava, 1998. ISBN 951-1-13313-6
• Soisalon-Soininen, Ilmari: Israelin kansan historia. Helsinki: Gaudeamus, 1987. ISBN 951-662-415-4

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta juutalaisten historia Wikimedia Commonsissa