Mikkelin panttivankidraama

Näkymä Maaherrankadulle Mikkelin lääninhallituksen talon eteen.

Mikkelin panttivankidraama (myös Jakomäki-Mikkelin panttivankidraama tai Mikkelin pamaus) oli 8.–9. elokuuta 1986 pankkiryöstöstä käynnistynyt tapahtumasarja, joka päättyi räjähdykseen Mikkelin torin laidalla. Tapahtumasarja käynnistyi, kun räjähdepanoksella varustautunut mies aloitti pankkiryöstön Jakomäessä, Helsingissä. Kaappari siirtyi kolmen panttivangin kanssa poliisin seuraamana Mikkeliin. Lopulta poliisin ja kaapparin välisten neuvottelujen romahtamisen seurauksena poliisi avasi tulen kaapparia kohti ja tämän auto räjähti, tappaen kaapparin ja yhden panttinvangin. Kokonaisuudessaan panttivankidraama kesti 14 tuntia.

Mikkelin panttivankidraama herätti paljon keskustelua ja johti useita vuosia kestäneeseen oikeuskäsittelyyn, jonka päätteeksi panttivankidraamaan osallistuneen Karhu-ryhmän johtaja tuomittiin sakkorangaistukseen. Se myös vaikutti poliisin toimintatapoihin. Mikkelin panttivankidraamaa seurannutta oikeudenkäyntiä on pidetty Suomen oikeushistorian merkittävimpänä rikosoikeudenkäyntinä, jossa syytettä ajoivat yksinomaan asianomistajat.

Tapahtumien kulku

Jakomäen pankkiryöstö

8. elokuuta 1986 noin klo 13.40 Helsingin Jakomäessä, osoitteessa Jakomäenkuja 1, sijainneeseen Kansallis-Osake-Pankin konttoriin saapui huppupäinen mies, jolla oli mukanaan katkaistu haulikko ja kassillinen dynamiittia, johon oli liitetty katkaisija. Myöhemmin panttivankidraaman päätyttyä mies tunnistettiin Jorma Kalevi Takalaksi (s. 11. heinäkuuta 1950 Liperi). Hänellä oli ennestään huumeisiin liittyvää rikostaustaa. Takala oli aiemmin samana päivänä kirjoittanut tyttärilleen kirjeen, jossa hän haaveili ryöstön onnistumisesta ja yhteydenotostaan lapsiinsa, mutta myös tunnisti mahdollisuuden, että hänelle voisi käydä huonosti.

Astuttuaan sisälle pankkiin mies ilmoitti, että kyseessä oli ryöstö, ja uhkasi räjäyttää dynamiittiipanoksensa, jos häntä ei toteltaisi. Hän otti pankissa olleet asiakkaat ja henkilökunnan, yhteensä 13 henkilöä, panttivangeikseen, mutta pian vapautti heistä kaksi, toisen ilmeisesti ikänsä ja toisen lievän sydänkohtauksen vuoksi. Poliisi sai hälytyksen ja tiedon tilanteesta lähes välittömästi, ja saapui paikalle noin klo 13.50. Apulaispoliisimestari Johan Rinne käski paikalle myös poliisikomisario Pauli Matilaisen johtaman Valmiusyksikkö Karhun. Helsingin poliisilaitoksen johtokeskukseen kokoontui nopeasti johtoryhmä Helsingin poliisikomentaja Tapani Elomaan alaisuudessa. Poliisiylijohtaja Olli Urponen saapui johtokeskukseen noin klo 17.30, mutta ilmeisesti otti johdon käsiinsä vasta myöhemmin, kaapparin ylitettyä Helsingin kaupungin rajan. Jakomäessä kaapparin kanssa neuvotteli komisario Martti Latikka. Tapahtumapaikalle saapui myös KOP:n pääjohtaja Jaakko Lassila, ja paikalle kerääntyi useita lehtikuvaajia.

Noin klo 14 kaappari esitti poliisille pankinjohtajan välityksellä vaatimuksensa: 2,5 miljoonaa markkaa, pakoauto, kaksi huopaa, leveää teippiä ja kolmet käsiraudat. Kaappaaja ei kuitenkaan huolinut poliisin toimittamaa autoa, johon poliisi oli ilmeisesti tehnyt jonkinlaisia virityksiä, tai sen tilalle tarjottua toista autoa, vaan vaati käyttöönsä pankinjohtajan Volkswagen Passat -henkilöauton. Noin klo 18.39 poliisi toimitti kaapparille tämän vaatiman auton, noin miljoona markkaa ja muut tämän vaatimat tavarat. Lisäksi kaappari vaati konttorista kaikki 50 markan ja sitä suuremmat setelirahat, yhteensä 43 200 markkaa, sekä 336 dollaria ja 8 820 D-markkaa.

Noin klo 19.55 kaappari siirtyi konttorista autoon aseistuksensa, rahojen ja kolmen panttivangin, pankissa asiakkaana olleen opiskelijan Jukka Häkkisen sekä kahden naispuolisen pankkivirkailijan, kanssa. Loput kahdeksan panttivankia pääsivät vapaiksi vahingoittumattomina. Poliisikomentaja Elomaa oli antanut Karhu-ryhmälle käskyn ampua kaappari tämän tullessa ulos pankkirakennuksesta, mikäli se ei vaarantaisi panttivankien henkeä, mutta kaappari käski panttivankeja levittämään yhden poliisin toimittamista huovista näkösuojaksi ja peitti toisella itsensä ja kaksi pankkivirkailijaa siten, ettei häntä voitu ampua vaarantamatta panttivankeja. Kaappari asettui auton takapenkille yhdessä kahden naispuolisen panttivangin kanssa, ja miespuolinen panttivanki asettui ajajaksi.

Ajomatka

Kaappari ja kolme panttivankia lähtivät autolla liikkelle. Auton edessä ja takana ajoi poliisin tunnuksin varustettu poliisiauto, kunnes kaappari antoi autonsa hätävaloilla niille merkin poistua lähestyessään Keravaa. Komennon ottaneen poliisiylijohtaja Urposen ajatus oli, ettei pakoautoa seurattaisi näkyvästi, vaan perässä ajaisi ainoastaan kaksi poliisin siviilimallista moottoripyörää. Kaapparin auton perään kertyi kuitenkin pisimmillään usean sadan metrin pituinen letka eri poliisiyksikköjen ajoneuvoja, joilla ei ollut yleisjohtoa. Apulaispoliisimestari Rinne määräsi Karhu-ryhmän kaapparin perään. Vähän myöhemmin Liikkuvan poliisin apulaispäällikkö Erkki Hietanen käski kaksikymmentä Liikkuvan poliisin miestä seuraamaan kaapparin autoa. Lisäksi kaapparin perään lähti Helsingin rikospoliisin ammatti- ja taparikollisten seurantaryhmän komisario Mauno Tuominen, joka oli toimittanut rahat Jakomäkeen, kolmella poliisin siviiliautolla, kaksi Jakomäkeen komennettua koirapartiota ja useita moottoripyöräpoliiseja. Tilannetta myös seurattiin helikoptereista. Myöhemmässä tutkinnassa ei selvinnyt, kuinka monta poliisiajoneuvoa ja poliisimiestä lopulta kertyi mukaan.

Kaapparin reitti oli poukkoileva ja jätti vaikutelman, että kaapparilta oli jäänyt etukäteissunnittelu kesken. Suunta oli ensin Lahdentieltä pohjoiseen. Järvenpään kohdalla kaapparin auto koukkasi Sipooseen, Nikkilään, mutta palasi Lahdentielle ja jatkoi jälleen kohti Lahtea. Mäntsälän kohdalla auto kääntyi takaisin etelään, mutta muutti Sipoon korkeudella jälleen suuntaa, ohitti Lahden ja kääntyi Holman risteyksessä Heinolaan päin. Vierumäellä kaapparin auto pysähtyi huoltoasemalla tankkaukselle. Poliisi katkaisi virrat polttoainepumpuilta, ja yksi poliisimies yritti pysäyttää kaapparin auton ryömimällä sen alle ja tyhjentämällä auton renkaan, mutta ei onnistunut. Panttivankien mukaan autoa ympäröivät poliisit osoittelivat autoa aseillaan, minkä paikalla olleet poliisit kuitenkin kiistivät. Kaapparin auto lähti uudelleen liikkelle kohti Heinolaa ja Mikkeliä noin klo 23.32, mitä ennen siitä pudotettiin ulos lappu, jossa kaappari vaati poliisin varjostuksen lopettamista sekä uutta autoa, bensaa ja radiopuhelinta. Poliisi määräsi tienvarren huoltoasemat suljettaviksi ja ripusti Otavassa liikennemerkkiin lapun, jossa kaapparia kehotettiin pysähtymään neuvottelemaan, mutta jota kaappari ei ilmeisesti huomannut.

Tapahtumat Mikkelissä

Kaapparin auto saapui Mikkeliin noin klo 01.00 ja pysähtyi Mikkelin torin reunalle lääninhallituksen talon seinustalle noin klo 01.12. Poliisiautot ryhmittyivät auton ympärille ja suluttivat sen. Paikan päällä poliisin johtosuhteet olivat epäselvät. Noin klo 01.30 poliisi aloitti panttivankien välityksellä neuvottelut kaapparin kanssa komisario Tuomisen johdolla, joka oli yhteydessä Helsingin johtokeskukseen. Kaappari vaati polttoainetta ja puhelimen sekä mahdollisuuden jatkaa matkaansa ilman että heitä seurattaisiin. Helsingin johtoryhmä oli ohjeistanut neuvottelijoita, että kaapparille olisi tarjottava mahdollisuutta paeta panttivankien vapauttamisen jälkeen ja pyrittävä väsyttämään tämä. Neuvottelujen jumiuduttua poliisiylijohtaja Urponen päätti, että kaapparin oli annettava poistua Mikkelistä panttivankeineen ja että poliisiautot eivät saanet seurata autoa, mutta jäi epäselväksi, tavoittiko päätös koskaan kaappausautoa ympäröinyttä Karhu-ryhmää. Epäselvää myös on, tiedettiinkö Helsingin johtokeskuksessa kaappausauton suluttamisesta. Neuvottelujen aikana apulaispoliisimestari Rinne kielsi Karhu-ryhmältä ampuma-aseen käytön muutoin kuin panttivankien kannalta kriittisessä tilanteessa. Kaappari oli Karhu-ryhmän tarkka-ampujien tähtäimessä, mutta ampumislupaa ei myönnetty. Paikalle alkoi myös kerääntyä huomattavasti yleisöä, josta osa oli juovuksissa.

Neuvottelut junnasivat paikallaan, ja kiristyivät viestien vaihdon muuttuessa molemminpuolin asiattomaksi huuteluksi. Kun neuvotteluja oli käyty parisen tuntia, kaappari ilmoitti, että auto räjähtäisi, jos heitä ei päästettäisiin viidessä minuutissa lähtemään. Noin klo 3.46 auto lähti hitaasti liikkeelle mutta pysähtyi 10 metrin jälkeen sulutukseen. Kaappari uhkasi kovaäänisesti räjäyttää auton ja heilutti haulikkoaan ympäriinsä. Naispuoliset panttivangit syöksyivät ulos autosta poliisin kehottamina, mutta miespuolinen panttivanki ei saanut oveaan auki vaan jäi autoon. Komisario Matilainen antoi Karhu-ryhmän varajohtajalle ylikonstaapeli Kari Tulikouralle käskyn ampua. Tulikoura astui auton eteen ja ampui konepistoolillaan kohti kaapparia, ja heti perään ampuivat myös kaksi muuta Karhu-ryhmän poliisia. Oikeuslääketieteellisten ruuminavausten perusteella yksikään poliisin luodeista ei osunut kaappariin. Heti laukausten jälkeen noin klo 3.50 auto räjähti. Rikosteknisissä tutkimuksissa ei saatu selville, räjäyttikö kaappari auton itse vai räjäyttikö dynamiitin joko polisiin ampuma luoti tai luodin sytyttämä polttoaine. Kaappari ja autossa ollut panttivanki kuolivat välittömästi. Lisäksi ainakin 15 muuta ihmistä loukkaantui, mukaan lukien yhdeksän poliisia, joista kaksi loukkaantui vakavasti, ja toinen autosta paenneista panttivangeista, mutta he kaikki selvisivät hengissä.

Jälkipyykki

Poliisin toiminta Mikkelin torilla herätti runsaasti keskustelua. Keskustelua johtivat kysymykset siitä, oliko poliisi toiminut liian hätäisesti ja toimivallansa rajoissa sekä kuka oli johtanut poliisioperaatiota sen eri vaiheissa. Sisäministeri Kaisa Raatikainen asettui nopeasti tukemaan operaatioon osallistuneita poliiseja, joiden hän katsoi toimineen oikein. Myös presidentti Mauno Koivisto ilmaisi tukensa poliisin toiminnalle, jota hän piti olosuhteisiin nähden hyvänä, ”vaikka lopputulos ei valitettavasti ollutkaan paras mahdollinen”.

Sekä poliisiylijohtaja Urponen että oikeuskansleri Jorma S. Aalto määräsivät Keskusrikospoliisin tutkimaan panttivankidraaman tapahtumia. Keskusrikospoliisin tutkinta valmistui syyskuun alussa 1986, ja 18. helmikuuta 1987 Aalto antoi asiassa päätöksensä ylimpänä syyttäjänä, jossa hän katsoi, ettei asiassa ollut syytä syytteiden nostamiselle, mutta esitti useita moitteita poliisin toiminnasta. Moitteet kohdistuivat etenkin Urposeen, jonka Aaltolan mukaan olisi tullut järjestää yhteinen kenttäjohto, ja Mikkelin läänin apulaispoliisitarkastaja Esko Ruokoseen, joka oli passiivisesti seurannut tapahtumia toimistostaan. Kuolleen panttivangin omaisten nostettua syytteitä poliiseja vastaan Aalto määräsi toimitettavaksi lisätutkimuksia, joiden päätteeksi hän totesi 8. syyskuuta 1989, ettei hänellä ollut syytä muuttaa aikaisempaa päätöstään. Omaisten asianajajat tekivät vielä kesäkuun alussa 1990 oikeuskanslerille kantelun Urposen menettelystä, mutta oikeuskansleri katsoi 25. heinäkuuta 1991 antamassa päätöksessään, ettei asiassa ollut edelleenkään tullut esille syitä muuttaa aiempaa päätöstään.

Mikkelin panttivankidraamaa ja sitä seurannutta oikeuskäsittelyä on pidetty käännekohtana oikeuslaitoksen ja median suhtautumisessa poliisin toimintaan. Poliisin tekemisiä alettiin kyseenalaistaa herkemmin. Panttivankidraama vaikutti paljon poliisin kenttäkoulutukseen, käskytykseen, aseenkäyttöön ja johtamisjärjestykseen. Sittemmin on todettu, että panttivankidraamasta ja sitä seuranneesta oikeudenkäynnistä alkanut kehitys on johtanut siihen, että Suomessa poliisin voimankäytön seurauksena kuolee poikkeuksellisen vähän ihmisiä ja poliisi harvoin käyttää ampuma-aseita ylipäätänsä.

Mikkelin panttivankidraama johti epäsuorasti myös Oikeustoimittajat-yhdistyksen perustamiseen, jonka ajatus syntyi syksyllä 1988 tapausta seuranneiden toimittajien iltakokoontumisessa.

Lauri Törhönen ohjasi panttivankidraaman pohjalta elokuvan Kasvoton mies (Mannen utan ansikte, 1995).

Oikeuskäsittely

Kuolleen panttivangin Jukka Häkkisen vanhemmat ja veli eivät tyytyneet oikeuskanslerin päätökseen, vaan nostivat Mikkelin raastuvanoikeudessa syytteitä Karhu-ryhmää johtanutta komisario Matilaista, kaapparia kohden ampunutta kolmea Karhu-ryhmän poliisia, Mikkelissä neuvotteluja johtanutta komisario Tuomista sekä Helsingin johtoryhmän määräyksiä Mikkeliin välittänyttä apulaispoliisimestari Rinnettä vastaan. Pääsyyttenä oli joko kuolemantuottamus tai tappo. Asianomistajien asianajajina toimivat Matti Wuori, Heikki Salo ja Leo R. Hertzberg. Syytteiden käsittely alkoi raastuvanoikeudessa syyskuussa 1987, ja pitkän käsittelyn jälkeen raastuvanoikeus antoi 1. kesäkuuta 1990 tuomionsa, jossa se vapautti kaikki kuusi syytettyä kaikista syytteistä sekä tuomitsi Pauli Matilaisen nostamasta vastasyytteestä asianomistajien asianajajat kunnianloukkauksesta ja määräsi heidät maksamaan Matilaiselle 20 000 markkaa korvauksena oikeudenkäynnin aiheuttamasta kärsimyksestä.

Asianomistajat valittivat Itä-Suomen hovioikeuteen, joka päätti 28. kesäkuuta 1991 pysyttää raastuvanoikeuden päätöksen poliiseja koskevien syytteyden osalta mutta kumosi raastuvanoikeuden päätöksen asianajajien kunnianloukkausrikoksesta, ja edelleen korkeimpaan oikeuteen, joka 3. toukokuuta 1993 vastoin alempien oikeusasteiden päätöksiä tuomitsi äänin 3–2 Matilaisen kuolemantuottamuksesta ja varomattomuudesta tehdystä virkavirheestä ja määräsi tämän maksamaan 60 päiväsakkoa eli yhteensä 6 000 markkaa. Korkein oikeus katsoi, että Matilaisen ensisijaisena virkavelvollisuutena oli ollut huolehtia panttivankien turvallisuudesta ja että hän oli rikkonut tämän velvollisuutensa toimiessaan vastoin poliisiylijohdon toimintaohjeita ilman hyväksyttäviä perusteita. Muut poliisit vapautettiin syytteistä.

Omaisten aloittaman oikeudenkäynnin lisäksi panttivankidraamaan liittyi toinenkin oikeuskäsittely. Kirjailija Paavo Haavikko arvosteli rajusti kolumneissaan Uudessa Suomessa 24. syyskuuta ja 15. lokakuuta 1989 oikeuskanslerin päätöstä jättää nostamatta syytteitä poliiseja vastaan sekä panttivankidraamaan osallistuneita poliiseja ja heitä tukeneita sisäministeriä ja presidenttiä. Haavikko esimerkiksi kuvasi poliisin toimintaa ilmaisuilla "teloitus" ja "tappamisen huuma". Ylikonstaapeli Tulikoura teki kolumneista ensin kantelun Julkisen sanan neuvostoon, joka päätöksessään katsoi, että Haavikko ja Uusi Suomi olivat loukanneet hyvää lehtimiestapaa, ja sitten nosti Helsingin raastuvanoikeudessa kanteen Haavikkoa sekä Uutta Suomea ja sen päätoimittajaa Ari Valjakkaa vastaan, jossa hän vaati vahingonkorvausta henkisestä kärsimyksestä. Raastuvanoikeus hylkäsi vahingonkorvausvaatimuksen tammikuussa 1992, ja Tulikoura valitti asiassa hovioikeuteen, joka pysytti raastuvanoikeuden päätöksen.

Lähteet

• Reinboth, Susanna; Sipilä, Jarkko (toim.): Etusivun rikokset: Näin kovat uutiset syntyivät. Helsinki: CrimeTime, 2018.
• Tuori, Kaarlo: Matti Wuori: Tapauskertomuksia Suomesta. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Teos, 2023.

Aiheesta muualla

• Ylen Elävä arkisto: Mikkelin panttivankidraamalla traaginen loppu
• Yle: Mikkelin pamaus