Johan Sainio
| Johan Sainio | |
|---|---|
 |
|
| Henkilötiedot | |
| Muut nimet | Johan Emil Sainio |
| Syntynyt | 19. marraskuuta 1889 Pornainen |
| Kuollut | 25. joulukuuta 1939 (50 vuotta) |
| Jääkäri | |
| Korkein sotilasarvo | jääkärivänrikki |
Johan Emil Sainio (19. marraskuuta 1889 Pornainen – 25. joulukuuta 1939) oli suomalainen kirjailija (J. E. Sainio) sekä jääkärivänrikki ja Viron armeijan luutnantti. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Ismael Sainio ja Ida Mattila. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1937 Adi Sveinsin kanssa.[1][2]
Nuoruusvuodet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sainio kävi vuonna 1906 Helsingissä Lithénin kauppakoulun kuusikuukautisen kurssin ja Evon kaksivuotisen metsäkoulun vuosina 1909–1911 sekä Ruotsissa Härnösandin metsäteknillisen opiston vuonna 1915. Hän työskenteli vuosina 1911–1912 metsätöiden johtajana A. Ahlström oy:n Päijänteen piirissä sekä vuosina 1913–1914 Mikkelin läänin maanviljelysseuran metsänhoidonneuvojana.[1][2]
Jääkärikausi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Hän liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan jääkäripataljoona 27:n 4. komppaniaan 25. tammikuuta 1916 ja otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella. Hänet siirrettiin pataljoonan täydennysjoukkoon 22. elokuuta 1916 ja komennettiin Suomeen, jonne saapui syyskuussa 1916. Hän toimi aluksi värvärinä, mutta joutui venäläisten käytyä jääkärietappien kimppuun pakoilemaan muista eristettynä Venäjän vallankumouksen puhkeamiseen saakka. Perusti ja harjoitti syksyllä 1917 suojeluskuntia mm. Savonlinnassa, Suonenjoella, Pornaisissa ja Pieksämäellä.[1][2]
Suomen sisällissota
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sisällissodan syttyessä hän osallistui Venäjänsaaren retkelle 4. komppanian päällikkönä ja otti osaa Kämärän taisteluun. Venäjänsaaren retken jälkeen hän toimi Huutokoskelle koottujen suojeluskuntajoukkojen päällikkönä ja otti osaa Varkauden valloitukseen. Hänet siirrettiin 13. maaliskuuta 1918 päälliköksi 1. Karjalan rykmentin 1. pataljoonan 1. komppaniaan. Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Muolaassa, Valkjärvellä ja Raasulissa, missä hän haavoittui 25. maaliskuuta 1918. Hän erosi armeijasta 21. syyskuuta 1918 haavoittumisensa takia.[1][2]
Sisällissodan jälkeinen aika
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sisällissodan jälkeen Sainio toimi Haukivuoren suojeluskunnan paikallispäällikkönä 1. lokakuuta 1918 – 1. tammikuuta 1919 välisen ajan ja matkusti sen jälkeen Viroon, missä hän liittyi Pohjan Poikain rykmenttiin.
Virossa hän toimi aluksi Pohjan Poikain rykmentin II pataljoonan lähettiupseerina ja 11. helmikuuta 1919 alkaen rykmentin 6. komppanian päällikkönä, jonka tehtävän hän vastaan otti jääkäriluutnantti Eero Manniselta.[3] Myöhemmin Sainio toimi myös hetken I pataljoonan 3. komppanian päällikkönä.[1][2]
Sainio osallistui taisteluihin Viron vapaussodassa Valkissa ja Marienburgissa. Suomeen hän palasi maaliskuun alussa vuonna 1919 ja liittyi suojeluskuntajärjestöön. Hänet sijoitettiin paikallispäälliköksi aluksi Pornaisiin 1. lokakuuta 1919 alkaen, josta hänet siirrettiin paikallispäälliköksi Kotkaan 1. tammikuuta 1920 ja edelleen Nurmekseen 1. maaliskuuta 1921 alkaen. Joensuun suojeluskuntapiirin 1. sotilasohjaajaksi hänet siirrettiin 15. marraskuuta 1921.
Sainio otti osaa vuosina 1921–1922 käytyyn Itä-Karjalan sotaan (Vienan metsäsissikapina) ja osallistui muun muassa Tuulivaaran, Vuokkiniemen ja Tiiron taisteluihin.[1][2] Joensuun suojeluskuntapiiristä hän siirtyi Keski-Pohjanmaan suojeluskuntapiiriin, missä hän toimi 1. sotilasohjaajana 1. maaliskuuta 1924 alkaen. Keski-Pohjanmaan suojeluskuntapiiristä hänet siirrettiin 4. tammikuuta 1926 alkaen nuoremmaksi upseeriksi Kajaanin sissipataljoonaan ja edelleen 15. tammikuuta 1931 Pohjois-Karjalan suojeluskuntapiiriin, missä hänet sijoitettiin 8. alueen päällikön viransijaiseksi.[1][2]
Myöhemmin hän toimi tilapäistöissä maa- ja metsätaloudessa ja kirjoitteli tarinoita.[1]
Talvisota
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Talvisodan sytyttyä koulutuskeskuksessa Joensuussa työskennellyt Sainio pyysi päästä rintamalle. Hänet määrättiin joukkueenjohtajaksi Suvannon lohkolle Kannakselle, missä hän kaatui ensimmäisen taistelupäivänsä iltana. Sainio on haudattu Pornaisten sankarihautaan, samoin kuin hänen myös talvisodassa maaliskuussa 1940 kaatunut nuorempi veljensä Martti Sainio (s. 1906).[4]
Julkaisut
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Jääkäri-elämästä : muistoja ja tunnelmia, Otava 1918
- Pohjan pojat Virossa : kuvauksia suomalaisten osanotosta Viron vapaustaisteluun, Otava 1919, uusi näköispainos Jon Hällström & Salakirjat, Helsinki 2012 (Viroksi: Põhja pojad eestis, 2003)[5]
- Sinun tähtesi : jääkärin romaani, Ahjo, Helsinki 1920
- Rajua rakkautta eli rohkeita naisia, Tekijä, Kiihtelysvaara 1933
- Kirjoitellut joukon kertomuksia, novelleja ja runoja useisiin isänmaallisiin julkaisuihin.[1][2]
Ylennykset ja kunniamerkit .svg){kind=small}
| Ylennykset | Kunniamerkit | |
|
        |
|
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.
- Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e f g h i Suomen jääkärien elämäkerrasto 1938
- ↑ a b c d e f g h Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975
- ↑ Genealogia.fi (Arkistoitu – Internet Archive) Pohjan Poikain II pataljoonan 6. komppaniassa pelvelleen ryhmänjohtaja Heikki Heiskalan päiväkirjamerkinnät (Päiväkirjoissa mainittu Sainion sotilasarvoksi jääkäriluutnantti, joka lienee väärä). Viitattu 7.12.2009
- ↑ Isänmaan puolesta. Talvisodassa 1939-1940 kaatuneiden upseereiden elämäkerrasto, s. 467-468. WSOY, 1949.
- ↑ Openlibrary.org Põhja pojad eestis: mälestusi soomlaste osalemisest eesti vabadussõjas: piltidega. Viitattu 7.12.2009