Japanilainen elokuva
 |
Tämä artikkeli tai osio on keskeneräinen. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla sivua. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Merkinnän syy: Puuttuvat 1960-luvun jälkeiset tapahtumat. |
Japanin ensimmäiset elokuvat valmistuivat aivan 1800-luvun lopussa. Varhaisimmat teokset olivat katuelämää kuvaavia dokumentteja ja geishojen tanssiesityksiä. Teatterin ja elokuvan raja oli häilyvä: suuri osa elokuvista kuvasi kabuki-esityksiä ja mykkäelokuvien kertojilla (benshi) oli huomattava asema. Parhaat kertojat olivat elokuvatähtien kaltaisia kuuluisuuksia ja he katosivat vasta äänielokuvan myötä 1930-luvulla. Maan elokuvateollisuus kasvoi kaupungistumisen ja massakulttuurin syntymisen myötä huomattavasti ja tuotti 1920-luvun lopun ja toisen maailmansodan välissä yli kymmenen tuhatta pitkää elokuvaa. Lyhyt iloinen 1920-luku päättyi Kantōn suureen maanjäristykseen, jonka jälkeen yleisö alkoi suosia vakavampia aiheita: historiallista draamaa ja romantiikkaa. Lamavuosina ohjaajat ryhtyivät käsittelemään erityisesti alemman keskiluokan ja työväestön sekä japanilaisen naisen ahdinkoa. Sodan alettua elokuva valjastettiin propagandan palvelukseen.[1][2]
Japanilaisen elokuvan kulta-aikaa oli 1950-luku. Akira Kurosawa teki ensimmäiset elokuvansa 1940-luvulla ja voitti Venetsian elokuvajuhlien hopeisen leijonan teoksellaan Rashōmon (1950). Muita hänen mestariteoksiaan ovat Seitsemän samuraita vuodelta 1954 ja Ikiru, sotaa edeltävän draaman humanismia ja realismia jatkava teos vuodelta 1952. Kenji Mizoguchi aloitti vuorostaan työskentelyn jo 1920-luvulla kuvaten erityisesti naisten kohtaloa – hänen tunnetuin teoksensa on myös hopeisen leijonan voittanut Ugetsu – kalpean kuun tarinoita. Kaikkein merkittävimpänä ohjaajana monet pitävät kuitenkin Yasujirō Ozua, joka loi minimalistisia kuvauksia japanilaisesta perheestä. Hänen tunnetuimpiin ohjauksiinsa kuuluu keskimääräisen perheen hajoamista kuvaava hiljainen, eleginen tarina Ensimmäinen matka vuodelta 1953. 1960-luvulla television yleistymisen myötä elokuvan merkitys väheni ja lipunmyynti laski viidesosaan huippuluvuistaan. Kallimman tuotannon korvasivat gangsterit, teinielokuvat, hirviöteemat (Godzilla) ja pehmoporno. Japanilaisen elokuvan ovat pitäneet elinvoimaisena erityisesti itsenäiset ohjaajat, kuten Nagisa Ōshima, Shōhei Imamura ja Jūzō Itami.[1][2]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Bowring, Richard & Kornicki, Peter ym.: The Cambridge Encyclopedia of Japan. New York: Cambridge University Press, 1993. ISBN 0-521-40352-9 (englanniksi)
- Fält, Olavi K. ym.: Japanin kulttuuri. Helsingissä: Otava, 1994. ISBN 951-1-12746-2
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Japani-teemanumero, Filmihullu 6/2016. Mm. Yasujiro Ozu, Mikio Naruse, Kenji Mizoguchi, Shohei Imamura, Masaki Kobayashi, Kihachi Okamoto, Koji Wakamatsu, Kiyoshi Kurosawa ja Takashi Miike.
- Taylor-Jones, Kate E. Divine Work, Japanese Colonial Cinema and Its Legacy. New York : Bloomsbury Academic, 2017. ISBN 9781501306129.
- Zahlten, Alexander: The End of Japanese Cinema : Industrial Genres, National Times, and Media Ecologies. Durham : Duke University Press, 2017. ISBN 9780822369448.