Holkerin hallitus
| Holkerin hallitus | |
|---|---|
.svg){kind=small} Suomen tasavallan 64. valtioneuvosto | |
.jpg) | |
| Toimikausi alkoi | 30. huhtikuuta 1987 |
| Toimikausi päättyi | 26. huhtikuuta 1991 |
| Valtionpäämies | |
| Jäsenet | |
| Hallituksen johtaja | Harri Holkeri |
| Hallituksen varajohtaja | |
| Ministerien lukumäärä | 18 |
| Hallituspuolueet | |
| Hallituksen asema |
enemmistöhallitus 122 / 200 |
| Oppositiopuolueet | |
| Historia | |
| Vaalit | Eduskuntavaalit 1987 |
| Edellinen | Sorsan IV hallitus |
| Seuraava | Ahon hallitus |
Holkerin hallitus oli Suomen tasavallan 64. hallitus, jonka muodostivat aluksi Kansallinen Kokoomus, Suomen Sosialidemokraattinen Puolue, Ruotsalainen kansanpuolue ja Suomen Maaseudun Puolue. SMP erosi hallituksesta syksyllä 1990. Hallitus aloitti 1987 vaalien jälkeen ja toimi 30. huhtikuuta 1987 – 26. huhtikuuta 1991, eli koko vaalikauden. Hallitus on toistaiseksi viimeinen, jota ei johtanut eduskunnan suurimman puolueen puheenjohtaja. Myöskään kokoomuksen puheenjohtaja ei tuolloin ollut Harri Holkeri vaan Ilkka Suominen. Holkerin hallitus nousi Suomen siihen saakka pitkäikäisimmäksi hallitukseksi ohitettuaan edeltäjänsä, Sorsan neljännen hallituksen, mutta menetti johtoasemansa myöhemmin Lipposen ensimmäiselle hallitukselle.
Hallituksen synty
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Keskustan, kokoomuksen ja RKP:n puheenjohtajat Paavo Väyrynen, Ilkka Suominen ja Christoffer Taxell olivat sopineet loppuvuodesta 1986 niin kutsutulla ”kassakaappisopimuksella”[1] puolueidensa muodostavan yhteisen hallituksen vuoden 1987 eduskuntavaalien jälkeen. Tärkeä taustavaikuttaja neuvotteluissa oli silloinen Nokian pääjohtaja, vuorineuvos Kari Kairamo. Kairamon ja eräiden muiden teollisuusjohtajien mielestä ns. konsensuspolitiikkaa oli toteutettu liian pitkälle ja liian kauan SDP:n ehdoilla ja oli tullut aika osoittaa, että Suomea voitaisiin hallita myös ilman sosialidemokraatteja. He pitivät porvarihallitusta välttämättömänä vero- ja rakenneuudistusten käynnistämiseksi.
Väyrynen, Suominen ja Taxell sopivat, että mikäli heidän puolueensa saisivat uuteen eduskuntaan enemmistön ilman Suomen Maaseudun Puoluetta tai Kristillistä liittoa, he tarjoaisivat ensin yhteistyötä SDP:lle, ja ellei tarjousta hyväksyttäisi – kuten he olettivat –, keskusta, kokoomus ja RKP muodostaisivat yhteisen hallituksen Paavo Väyrysen johdolla. Sopimusta tarvitsi etenkin Suominen, koska monet kokoomuksen kannattajat suhtautuivat epäluuloisesti keskustaa ja etenkin Väyrystä kohtaan. Väyrysen arveltiin käyttävän sopimusta valttikorttinaan kiristääkseen SDP:lta paremmat ehdot ja ne saatuaan hylkäävän jälleen kokoomuksen ja palaavan punamultakoalitioon. Sopimuksen salaaminen oli tärkeää myös Väyryselle ja Taxellille, koska keskustan kentällä vallitsi yhä vahva punamultahenki ja myös RKP:ssa oli monia, jotka suhtautuivat porvarihallitukseen epäillen tai jopa kielteisesti.[2]
Porvaripuolueet menestyivät vuoden 1987 eduskuntavaaleissa odotettuakin paremmin, ja puoluejohtajien sopimusta ryhdyttiin heti vaalien jälkeen toteuttamaan valitsemalla Ilkka Suominen eduskunnan puhemieheksi. [3] Uuden hallituksen muodostamisen ensimmäisenä virallisena vaiheena presidentti Mauno Koivisto nimitti ministeri Esko Rekolan selvittämään, oliko olemassa edellytyksiä kolmen suurimman puolueen yhteisen hallituksen muodostamiselle. Rekola pyysi vastaukset keskustalta, kokoomukselta, sosialidemokraateilta ja RKP:n pyynnöstä myös näiltä. Asia raukesi SDP:n ilmoitukseen, jonka mukaan kolmen suurimman puolueen hallitukselle ei ollut mahdollisuuksia. Eduskuntaryhmille esitettyyn kysymykseen keskusta, kokoomus ja RKP vastasivat kirjelmillä, joissa puolue oli ensimmäisenä ja eduskuntaryhmä toisena allekirjoittajana. SDP:n vastaus oli allekirjoitettu vain puolueen puolesta. Rekolan mielestä tämä osoitti, että edellisen eduskunnan hyväksymää periaatetta eduskuntaryhmien kuulemisesta uutta hallitusta muodostettaessa ei ollut kolmessa puolueessa vielä täysin omaksuttu ja SDP:lta se oli kokonaan unohtunut.[4]
Esko Rekolalle ei paljastettu puoluejohtajien keskinäisen sopimuksen olemassaoloa. Tämän niin sanotun kassakaappisopimuksen[a] tultua presidentti Mauno Koiviston tietoon Koivisto närkästyi siitä, että hänelle oli osoitettu sivullisen rooli. Niinpä hän nimitti seuraavan hallituksen muodostajaksi kokoomuksen entisen puheenjohtajan Harri Holkerin, joka toimi tuolloin Suomen Pankin johtokunnan jäsenenä, eikä Ilkka Suomista, jonka johdolla kokoomuksen paikkaluku oli kasvanut yhdeksällä edellisvaaleista, 53:een, mikä on puolueen historian suurin paikkaluku eduskunnassa. Näin syntyi ensimmäistä kertaa kokoomuksen ja SDP:n varaan rakentunut sinipunahallitus ja keskusta jäi oppositioon. [5]
Holkerin hallituksen erikoisuuksiin kuuluu myös se, että hallituksen suurin puolue kahdeksalla ministerinpaikallaan oli SDP, ei kokoomus. Tämä johtui siitä, että SDP säilytti vuoden 1987 eduskuntavaaleissa paikkansa eduskunnan suurimpana puolueena, vaikka puolueen ääniosuus laski 2,6 prosenttiyksikköä edellisvaaleista.
Hallitusohjelma
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Hallitusohjelmassa sovittiin verojen alentamisesta sekä talouspoliittisista uudistuksista, joista käytettiin nimitystä hallittu rakennemuutos. Talouspoliittiset ratkaisut johtivat kuitenkin taloudelliseen ylikuumenemiseen 1980-luvun loppupuolella.
Hallittu rakennemuutos oli hallitusohjelmaan kuulunut ajatus Suomen talouden rakenteen uudistamisesta vastaamaan paremmin yleismaailmallisen taloudellisen kilpailun vaatimuksia. Tarkoituksena oli mm. monipuolistaa tuotantotoimintaa. Talouden rakennetta oli tarkoitus kehittää hallitusti, niin että suurelta työttömyydeltä olisi vältytty. Keinoina tähän esitettiin mm. työvoiman liikkuvuuden lisäämistä. Laman ja nopean teknologisen kehityksen myötä talouden rakenne muuttuikin, joskaan ei hallitusti. Merkittävältä osaltaan rakennemuutokseen vaikutti Neuvostoliiton kanssa käydyn kaupan äkillinen romahtaminen 1990-luvun alussa, minkä seurauksena useita rakennusliikkeitä – valtaosa Neuvostoliittoon suuntautuneen viennin arvosta oli rakennustoimintaa – ja muita idänkaupan varassa toimineita yrityksiä ajautui konkurssiin. [6]
SMP:n lähtö hallituksesta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suomen Maaseudun Puolue hangoitteli elokuussa 1990 vastaan hallituksen budjettineuvotteluihin liittyneessä kansaneläkekysymyksessä, minkä muut hallituspuolueet tulkitsivat SMP:n lähdöksi hallituksesta.[7] SMP:n ainoa edustaja hallituksessa, liikenneministeri Raimo Vistbacka, ilmoitti aluksi, ettei hän aikonut jättää eronpyyntöä. Asiasta uhkasi kehittyä perustuslaillinen ongelma, kunnes Vistbacka taipui ja erosi tehtävästään. Uudeksi liikenneministeriksi tuli ministerinä valtioneuvoston kansliassa toiminut Kokoomuksen Ilkka Kanerva, jonka entinen ministerinpaikka jätettiin täyttämättä. SMP:n puheenjohtajan Heikki Riihijärven näkemyksen mukaan puolue heitettiin ulos hallituksesta.[7]
Kokoonpano
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ulkoministeri Kalevi Sorsa siirtyi kesken hallituksen toimikauden eduskunnan puhemieheksi,[8] liikenneministeri Pekka Vennamo Posti- ja telelaitoksen pääjohtajaksi,[9] sosiaali- ja terveysministeri Helena Pesola Kansaneläkelaitoksen johtajaksi,[10] valtiovarainministeri Erkki Liikanen Suomen EY-suurlähettilääksi Brysseliin[11] ja opetusministeri Christoffer Taxell Partek Oy:n pääjohtajaksi.[12] Vennamo ja Liikanen erosivat samalla myös eduskunnasta. Ympäristöministeri Kaj Bärlund nimitettiin vesi- ja ympäristöhallituksen pääjohtajaksi joulukuun 1990 alusta lukien, mutta hän jatkoi ministerin tehtävissä hallituksen toimikauden loppuun saakka.[13]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Harri Holkerin hallituksen ohjelma. Valtion painatuskeskus. (Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive))
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Kassaskåpsavtalet hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)
- ↑ Jakobson, Max: Tilinpäätös, s. 364. Helsinki: Otava, 2003.
- ↑ Jakobson, Max: Vallanvaihto: Havaintoja ja muistiinpanoja vuosilta 1974–92, s. 306–307. Helsinki: Otava, 1992.
- ↑ Rekola, Esko: Viran puolesta, s. 321–323. Helsinki: WSOY, 1998.
- ↑ Jakobson 1992, s. 307.
- ↑ Rekola, Esko: Viran puolesta, s. 262. Helsinki: WSOY, 1998.
- ↑ a b SMP jätti hallituksen 1990 – puolueen ainoa ministeri ei suostunut eroamaan (Uutinen SMP:n erosta) Elävä arkisto. Yleisradio. Viitattu 2.7.2015.
- ↑ Mitä Missä Milloin: Kansalaisen vuosikirja 1990, s. 182. Helsinki: Otava, 1989.
- ↑ Mitä Missä Milloin 1990, s. 103.
- ↑ Mitä Missä Milloin 1991, s. 16.
- ↑ Mitä Missä Milloin 1991, s. 51.
- ↑ Mitä Missä Milloin 1991, s. 42–43.
- ↑ Mitä Missä Milloin: Kansalaisen vuosikirja 1992, s. 19. Helsinki: Otava, 1991.
Huomautukset
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Nimitys "kassakaappisopimus" syntyi siitä, että sopimuspaperi piilotettiin erään yritysjohtajan kassakaappiin. Kyseiseksi johtajaksi on vahvasti epäilty Kari Kairamoa, minkä Max Jakobson on kuitenkin kiistänyt. Jakobson 2003, s. 364.
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Kortteinen, Matti: Hallittu rakennemuutos? Hanki ja jää, 1987. ISBN 951-99888-8-2
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Blåröda regeringen hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)
|
Edeltäjä: Sorsan IV hallitus |
Suomen valtioneuvosto 30. huhtikuuta 1987 – 26. huhtikuuta 1991 |
Seuraaja: Ahon hallitus |
|  | |
