Foo Fighters

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli kertoo rockyhtyeestä. Valoilmiöstä kertoo artikkeli Foo-hävittäjät.
Foo Fighters
Foo Fighters esiintymässä vuonna 2007.
Foo Fighters esiintymässä vuonna 2007.
Tiedot
Toiminnassa 1995–
Tyylilaji hard rock, post-grunge, grunge, alternative rock, punk rock, heavy metal
Kotipaikka YhdysvallatSeattle, Washington, Yhdysvallat
Laulukieli englanti
Jäsenet

Dave Grohl, laulu, kitara
Chris Shiflett, kitara, taustalaulu
Nate Mendel, basso
Pat Smear, kitara, taustalaulu (1995–1997, 2006–2007, 2010–)
Rami Jaffee, koskettimet (2017–)
Josh Freese, rummut (2023–)
Entiset jäsenet

William Goldsmith, rummut, lyömäsoittimet (1995–1997)
Franz Stahl, kitara, taustalaulu (1997–1999)
Taylor Hawkins, rummut, lyömäsoittimet, laulu (1997–2022)
Levy-yhtiö

RCA Records
Capitol Records

Aiheesta muualla
Kotisivut

Foo Fighters on Dave Grohlin, Nirvana-yhtyeen entisen rumpalin, vuonna 1994 perustama rockyhtye. Yhtyeen nimi tulee toisen maailmansodan aikaisista ”foo-hävittäjistä”.

Yhtyeen kuusi ensimmäistä albumia ovat olleet ehdolla Grammy-palkinnon saajiksi parhaasta rock-albumista. Yhtye on voittanut parhaan rock-albumi palkinnon neljä kertaa. Yhteensä yhtye on voittanut 12 kertaa Grammy-palkinnon.

Yhtyeen musiikilliset esikuvat ovat muun muassa Queen, Cheap Trick, Ramones, Dead Kennedys ja The Who. Yhtyeellä on myös vaikutteita myös heavy metal -yhtyeiltä, minkä vuoksi yhtyeen joissakin kappaleissa esiintyy heavy metal -riffejä.[1]

Yhtyeen tunnetuimmat kappaleet ovat ”Big Me”, ”Monkey Wrench”, ”Everlong”, ”Learn to Fly”, ”All My Life”, ”Times Like These”, ”Best of You”, ”The Pretender”, ”Rope” ja ”Walk”.

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dave Grohl tuli tutuksi grunge-yhtye Nirvanan rumpalina vuosina 1991–1994, jolloin yhtye oli suosituimmillaan, varsinkin toisen albumin Nevermindin aikoihin. Yhtye hajosi vuonna 1994, kun yhtyeen keulahahmo, laulaja-kitaristi Kurt Cobain, teki itsemurhan.[2] Grohl oli viikkokaupalla terapiassa ystävänsä takia, mutta toipui nopeasti.

1990-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1994 Dave Grohl aloitti sooloprojektin ja levytti vuosina 1994–1995 albumin Foo Fighters, jossa hän soitti kaikki basso-, rumpu- ja kitararaidat lukuun ottamatta kappaletta "X-static", jossa kitaraa soitti Greg Dulli.[2] Albumi äänitettiin samassa studiossa missä Nirvana nauhoitti viimeisen studiokappaleensa You Know You're Rightin, joka julkaistiin singlenä vuonna 2002. Grohl alkoi tämän jälkeen muodostaa yhtyettä ja otti ensimmäiseen kokoonpanoon basistiksi Nate Mendelin, rumpaliksi William Goldsmithin ja toiseksi kitaristiksi Nirvanan kiertuekitaristi Pat Smearin.[3]

Vuonna 1997 yhtye julkaisi monesti sen varsinaisena debyyttialbumina pidetyn The Colour and the Shapen, joka oli myyntimenestys ja sitä pidetään yhtenä yhtyeen parhaista tuotoksista. Albumi sisälsi singlehitit "My Hero", "Monkey Wrench" ja "Everlong", joista kaikista tehtiin musiikkivideot. Goldsmithin rumpuosiot oli jo nauhoitettu levylle, mutta Grohl päätti soittaa ne itse uusiksi. Tämän jälkeen Goldsmith jätti yhtyeen ja hänen tilalleen tuli Taylor Hawkins.lähde?

Vuonna 1999 yhtyeen kolmas albumi There Is Nothing Left to Lose julkaistiin, joka sisälsi suuren hitin "Learn to Fly", josta myös tehtiin hyvin tunnettu musiikkivideo, jolla esiintyi huumorirock-yhtye Tenacious D. Albumilla yhtye siirtyi hieman pop-musiikin suuntaan. Myös singlet kappaleista "Next Year" ja "Breakout" saivat huomiota: "Next Year" oli televisiosarja Edin ensimmäisen kauden tunnuskappale ja "Breakout" oli Me kaksi ja Irene elokuvan soundtrackilla.lähde?

2000-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2001 yhtye oli hajoamisen partaalla muun muassa liiallisesta esiintymisestä ja jäsenten välisistä riidoista johtuen. Rumpali Taylor Hawkins otti samana vuonna yliannostuksen heroiinia.[4] Yhtyeen hajoamisesta huhuttiin vuonna 2002, kun Dave Grohl liittyi rumpaliksi Queens of the Stone Ageen[2]. Myöhemmin Dave mainitsi, että hän vierailisi ainoastaan yhtyeen albumilla Songs for the Deaf. Saman vuoden aikana Foo Fighters julkaisi neljännen pitkäsoittonsa One by One, jolloin spekulaatiot yhtyeen hajoamisesta loppuivat. Albumilta nousivat suuret hitit "All My Life" ja "Times Like These". Myös kappaleet "Low" ja "Have It All" saivat radiosoittoa osakseen. One by One albumia pidetään yhtenä Foo Fightersin huonoimmista ja Grohl onkin sanonut että albumilla on neljä hyvää kappaletta, mutta levyn muita kappaleita hän ei soittaisi enää ikinä. One by One -albumista tuli toinen Grammy-palkinto (paras rock-levy) Foo Fightersille. Lisäksi myös hitti All My Life palkittiin Grammyllä parhaana hard rock-esityksenä.lähde?

Vuonna 2004 yhtye julkaisi ensimmäisen live-DVD:nsä Everywhere But Homen, joka sisältää neljä konserttia Torontosta, Washingtonista, Slane Castlesta ja Reykjavíkista yhtyeen One by One -kiertueelta .[5] Vuonna 2005 yhtye levytti tupla-albumin In Your Honor, jonka ensimmäinen puoli oli raskasta rockia ja toinen puoli soitettu akustisesti. Albumilla vierailivat muun muassa Led Zeppelinin basisti John Paul Jones ja jazz-laulaja Norah Jones.[6][7]

Foo Fighters aloitti kesäkuussa 2006 akustisen kiertueen. Kiertueella oli mukana Foo Fightersin jäsenien lisäksi myös Foo Fightersin entinen kitaristi Pat Smear sekä viulisti Petra Haden. Myös Rami Jaffee The Wallflowers yhtyeestä soitti koskettimia ja pianoa. Yhtye on tehnyt myös muutaman sähkoisen keikan kiertueen aikana. Samana vuonna yhtye julkaisi myös ensimmäisen live-albuminsa Skin and Bonesin, joka julkaistiin marraskuussa 2006. Siitä julkaistiin myös DVD-versio.[8] Syksyllä 2007 yhtye julkaisi singlen "The Pretender", jonka jälkeen julkaistiin albumi Echoes, Silence, Patience & Grace.[3]

Marraskuussa 2009 yhtye julkaisi kokoelma-albumin, jolle on kerätty yhtyeen tunnetuimmat kappaleet. Albumi sisältää myös ennen julkaisemattomat kappaleet, "Wheels" sekä "Word Forward". Kokoelma oli kuudes Yhdysvalloissa miljoonamyyntiin yltänyt yhtyeen levy. [9]

2010-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhtyeen uran kattava dokumenttielokuva, Foo Fighters: Back And Forth, julkaistiin 6. huhtikuuta 2011 ja albumi Wasting Light julkaistiin 12. huhtikuuta 2011.[3][10] Vuonna 2012 yhtye ilmoitti jäävänsä tauolle. Grohl palasi Queens of the Stone Ageen ja soitti rumpuja tämän vuonna 2013 julkaistulla albumilla ... Like Clockwork. Grohl ohjasi yhtyeen tauolla myös dokumenttielokuvan äänitysstudio Sound Citystä Los Angelesissa.[3] Yhtye palasi pian tämän jälkeen tauolta, ja ilmoitti aloittavansa kahdeksannen levyn äänittämisen. Albumi Sonic Highways ja sen tekemisestä kertova Grohlin ohjaama kahdeksanosainen dokumenttisarja ilmestyivät vuonna 2014.[11][12]

Loppuvuonna 2015 Foo Fighters julkaisi viiden kappaleen EP-levyn Saint Cecilia. Yhtye teki kappaleet kunnianosoituksena faneilleen sekä Pariisiin terrori-iskujen uhreille.[3] Yhtye jäi tämän jälkeen tauolle pariksi vuodeksi kunnes teki paluun vuonna 2017 uudella levyllä Concrete And Gold. [13][3][14]

2020-luku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

25. helmikuuta 2022 saa ensi-iltansa kauhukomedia "Studio 666". Elokuvassa yhtye menee studioon äänittämään albumiaan, mutta hommat saavat yliluonnollisia käänteitä.[15]

Yhtyeen rumpali Taylor Hawkins kuoli 25. maaliskuuta 2022 kesken Etelä-Amerikan kiertueen.[16] Vuonna 2023 yhtyeen rumpaliksi julkistettiin Josh Freese.[17]

Kokoonpano

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyinen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Entiset jäsenet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aikajana

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Diskografia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Foo Fightersin diskografia

Foo Fighters Suomessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Dave Grohl reveals his “biggest songwriting influence” Far Out Magazine. Viitattu 10.8.2024. (englanniksi)
  2. ↑ a b c Stephen Thomas Erlewine: Artist Biography AllMusic. Viitattu 2.5.2017. (englanniksi)
  3. ↑ a b c d e f Foo Fighters | Biography & History AllMusic. Viitattu 18.7.2019. (englanti)
  4. ↑ Martin Kielty: Taylor Hawkins Recalls Life-Threatening Overdose Ultimate Classic Rock. Viitattu 18.7.2019. (englanniksi)
  5. ↑ Foo Fighters - Everywhere But Home (album review ) | Sputnikmusic www.sputnikmusic.com. Viitattu 18.7.2019.
  6. ↑ Tanya Byrne: BBC - Music - Review of Foo Fighters - In Your Honour www.bbc.co.uk. Viitattu 18.7.2019. (englanti)
  7. ↑ Chad Childers: 14 Years Ago: Foo Fighters Release 'In Your Honor' Loudwire. Viitattu 18.7.2019. (englanniksi)
  8. ↑ Bryan Wawzenek: 10 Years Ago: Foo Fighters Go Acoustic for Their Live Album ‘Skin and Bones’ Diffuser.fm. Viitattu 18.7.2019. (englanniksi)
  9. ↑ Eero Tarmo: Jo kuudes Foo Fighters -albumi ylsi miljoonamyyntiin Jenkeissä Soundi.fi. Viitattu 18.7.2019.
  10. ↑ FOO FIGHTERS: Wasting Light Soundi.fi. Viitattu 18.7.2019.
  11. ↑ FOO FIGHTERS: Sonic Highways Soundi.fi. Viitattu 18.7.2019.
  12. ↑ Foo Fighters – Sonic Highways yle.fi. Viitattu 18.7.2019.
  13. ↑ Suuri levy ajastamme ja vapaudenkaipuusta - Foo Fighters leikkii Concrete And Goldilla rockin historialla Soundi.fi. Viitattu 18.7.2019.
  14. ↑ Imperiumi.net www.impe.fi. Viitattu 18.7.2019.
  15. ↑ Vesa Siltanen: ”Oli aika viedä hommat seuraavalle tasolle…” – Foo Fighters yllättää täyspitkällä kauhukomediaelokuvalla soundi.fi. 9.11.2021. Viitattu 10.11.2021.
  16. ↑ Markus Myllyoja: Rock-yhtye Foo Fightersin rumpali Taylor Hawkins on kuollut 26.3.2022. Yle. Viitattu 28.3.2022.
  17. ↑ Foo Fighters julkisti uuden rumpalinsa – tuttu mies muun muassa Nine Inch Nailsista ja Guns N’ Rosesista Soundi.fi. 21.5.2023. Viitattu 22.5.2023.
  18. ↑ Kinnunen, Terhi: Koff tuo Foo Fightersin keikalle Suomeen Taloussanomat.fi. 19.8.2003. Viitattu 4.4.2014.
  19. ↑ Merimaa, Juha: Foo Fighters villitsi Provinssin ennätysyleisön HS.fi. 15.6.2008. Viitattu 4.4.2014.
  20. ↑ Foo Fighters veti liki 30 000 Kalasatamaan HS.fi. 26.6.2011. Viitattu 4.4.2014.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Foo_Fighters&oldid=22709850”