Elokuvan historia
Elokuvan historia katsotaan yleisimmin alkaneeksi vuodesta 1895, jolloin Lumièren veljekset järjestivät ensimmäisen varsinaisen elokuvaesityksen. Seuraavien kahden vuosikymmenen aikana elokuvan kerronta ja tekniikat etsivät muotojaan. Elokuvan historian käännekohtia ovat esimerkiksi Hollywoodin studiojärjestelmän perustaminen 1910-luvulla, mykkäelokuvan kukoistuskausi 1920-luvulla, äänielokuvan synty vuonna 1927, Hollywood-elokuvan klassinen kausi 1930-luvulta 1950-luvulle, värin ja laajakangasformaatin yleistyminen 1950-luvulla, eurooppalainen realismi ja uuden aallon elokuva sekä digitaalisuuden yleistyminen 1990-luvulla.
Elokuva oli ensimmäinen audiovisuaalinen massamedia. Tämän vuoksi sitä käytettiin muun muassa uutisten ja valistuksen/propagandan levittämiseen aina television yleistymiseen saakka. Tämän jälkeen elokuvaa on käytetty lähinnä taiteen ja viihteen välineenä.
Edeltäjät
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Elävän kuvan historia ulottuu 1600-luvulle, yli 200 vuotta kauemmas kuin filmin historia. Ensimmäiset elävää kuvaa esittävät laitteet tehtiin 1600- ja 1700-luvuilla. Taikalyhdyllä voitiin esittää kuvapareja, jotka liukuivat toistensa päälle, mutta ei vielä liikkuvaa kuvaa. Taikalyhty oli puinen tai peltinen laatikko, johon kuvat työnnettiin putken ja valonlähteen väliin.[1]
1800-luvulla ranskalainen Joseph Plateau kehitti fenakistoskooppi. Se on rei’itetty kiekko, jota pyörittämällä siihen kiinnitetyt kuvat vaihtuvat ja luovat liikkeen illuusion. Siitä kehitettiin zoetrooppi, jossa on kaksi kiekkoa, rei’itetty ja kuvasarjan sisältävä. Muita 1800-luvun eläviä kuvia näyttäviä keksintöjä olivat flip book eli ‘plärä’, mutoskooppi sekä praksinoskooppi. Kaikkien näiden laitteiden esittämät elävät kuvat eivät kuitenkaan vielä kertoneet mitään tarinaa kuten oikeat elokuvat, vaan yksi ja sama tapahtuma vain toistui loputtomiin. Lisäksi niiden kuvat olivat piirrettyjä eivätkä valokuvia.[2]
1820-luvulla keksityn valokuvauksen tekniikka kehittyi niin, että 1870-luvulla voitiin jo ottaa kuvasarjoja. Ranskalainen Étienne-Jules Marey keksi 1880-luvun alussa valokuvakiväärin, jolla hän pystyi liittämään kuvasarjoja yhteen. Hän myös kehitti niiden katsomiseen projektorin, jolla hän pystyi esittämään kuvasarjoja elokuvan tapaan vaikkakaan ei vielä tasaisella nopeudella. Mareyn työtoveri Georges Demenÿ kehitti hänen jälkeensä fonoskoopin, pyörivän kiekon, jolla olevat kuvat heijastettiin valkokankaalle taikalyhdyn avulla.[3]
Synty
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Elokuvan keksimisvuotena pidetään vuotta 1895, jolloin ranskalaiset Lumièren veljekset Louis ja Auguste järjestivät Pariisissa lyhyen elokuvaesityksen. Vastaavia esityksiä olivat tosin aikaisemmin järjestäneet myös amerikkalainen Henry Renno Heyl sekä saksalaiset Skladanowskyn veljekset. Nämä varhaisimmat elokuvat olivat korkeintaan minuutin mittaisia arkisia ja juonettomia tallennuksia tavallisista asioista, kuten kävelevistä tai korttia pelaavista ihmisistä. Filmikelaa pyöritettiin veivaamalla kampea kädellä, ja näin koneenkäyttäjä pystyi säätelemään kuvanopeutta ja jopa elokuvan suuntaa. Pian elokuvilla alettiin pyrkiä ällistyttämään katsojia näyttämällä erikoisia tai iljettäviä asioita; tällaisia elokuvia kutsuttiin attraktioelokuviksi.[4]
Kehityksen vuosikymmenet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kertova elokuva syntyi 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Ensimmäisenä nykyaikaisena kertovana elokuvana, jolla on päähenkilöt ja tunnistettava juoni, pidetään usein Edwin S. Porterin Suurta junaryöstöä (1903). Tässä elokuvassa käytettiin ensi kertaa niin sanottua samanaikaista leikkausta eli samaan aikaan eri paikoissa tapahtuvia kohtauksia limittäin. Toinen kuuluisa elokuva tältä ajalta on Georges Mélièsin Matka kuuhun (1902), jossa jo käytettiin karkeata leikkausta. Méliès käytti elokuvissaan myös paljon trikkitekniikkaa, ja elokuvat värjättiin käsityönä. Näissä varhaisissa kertovissa elokuvissa käytettiin vielä hyvin vähän välitekstejä ja lähikuvia. Useimmiten ihmiset kuvattiin kaukokuvassa, kuin teatterin lavalla esiintyvinä. Lähikuvat tulivat yleisempään käyttöön elokuvissa vasta 1910-luvun alussa, ja sen myötä elokuvanäyttelijöistä alkoi tulla tunnettuja. Myös hahmojen tunnetilojen ilmaisu kehittyi elokuvaleikkauksen kehittymisen myötä. Käyttöön tulivat myös näkökulmaotokset, joissa ensin näytetään ihmistä ja sen jälkeen sitä, mihin hän katsoo.[5]
Elokuvan teko, filmit ja kamerat yhdenmukaistuivat 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla, ja alalle luotiin standardeja. Suuria elokuvatuottamoita perustettiin Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan. Amerikkalaiset elokuvayhtiöt alkoivat vuoden 1910 tienoilla muuttaa ilmastoltaan suotuisaan Hollywoodiin Kaliforniaan, jonne syntyi seuraavan kymmenen vuoden aikana useita edelleenkin toimivia suuria elokuvayhtiöitä.[6]
Elokuvan lajityypeistä 1900-luvun alkuvuosina suosituin oli komedia, ja pitkät takaa-ajokohtaukset olivat erityisen suosittu komedian aihe. Myös sarjaelokuvat olivat suosittuja, ja niissä seikkaili usein naamioitu sankari. Tällaisten sarjojen yksittäinen osa loppui usein niin sanottuun cliffhangeriin.[7]
Elokuvien pituus alkoi kasvaa 1910-luvun puolivälissä. Euroopassa alettiin tehdä huolella lavastettuja “taide-elokuvia”, joiden aiheet otettiin kirjallisuudesta ja historiasta. Hollywoodissa pitkää elokuvaa alkoi ensimmäisenä tehdä D. W. Griffith, jonka kolmetuntinen Kansakunnan synty (1915) saavutti niin suuren suosion, että kaikki amerikkalaiset studiot ryhtyivät tekemään pitkiä elokuvia. Elokuvien pidentymisen seurauksena yhdessä elokuvanäytännössä alettiin näyttää vain yksi elokuva aikaisempien useiden lyhytelokuvien sijaan.[8]
Mykkäelokuvan kulta-aika
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Elokuvassa ei ollut mukana ääntä ennen 1920-luvun loppua. Tänä mykkäelokuvien aikana tehtiin paljon komedioita, joita katsotaan ja arvostetaan edelleen. Mykkäkomedioiden komiikka perustui usein kaatuiluun ja asioiden hajottamiseen. Tunnetuimpia mykkäelokuvien koomikoita olivat esimerkiksi Buster Keaton, Charles Chaplin ja Harold Lloyd. Heistä etenkin Chaplin nousi suureen suosioon pitkillä elokuvillaan, joissa oli komiikan lisäksi myös tunteellisuutta ja yhteiskunnallisia epäkohtia kuvaavaa realismia. Chaplin onnistui myös siirtymään mykkäelokuvista äänielokuviin.[9]
Euroopassa tehtiin vuodesta 1915 alkaen vähemmän elokuvia kuin Hollywoodissa, mihin osaltaan vaikutti ensimmäinen maailmansota vuosikymmenen lopulla. Monien Euroopan maiden mykkäelokuvan kultakausi ajoittui 1920-luvulle, jolloin etenkin Neuvostoliitto, Saksa ja Ranska tuottivat tärkeitä mykkäelokuvia. Eurooppalainen mykkäelokuva oli amerikkalaiseen verrattuna kerronnaltaan ja kuvaukseltaan kokeilevampaa. Euroopan tärkein elokuvaohjaaja 1920-luvulla oli neuvostoliittolainen Sergei Eisenstein. Ranskassa tärkein suuntaus oli impressionistinen elokuva. Saksalaiset tekivät paljon kauhuelokuvaa ja niin sanottua ekspressionistista elokuvaa, kuten Tohtori Caligarin kabinetti (1920), joissa todellisuutta kuvataan vääristyneenä ja liioiteltuna. Saksalaisista tieteiselokuvista tunnetuin on Fritz Langin Metropolis (1927). Moni saksalainen elokuvantekijä pakeni natseja 1930-luvulla Hollywoodiin ja vei sinne saksalaisia vaikutteita. Yhdysvaltojen ja Euroopan lisäksi mykkäelokuvaa tehtiin myös esimerkiksi Japanissa, Intiassa sekä joissain arabimaissa ja Iranissa.[10]
Äänielokuvan tulo
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ensimmäisenä äänielokuvana pidetään Jazzlaulajaa (1927). Pian Western Electric -yhtiö kehitti Vitaphone-menetelmän, jossa ääniraita kulkee filmin reunassa kuvaraidan vieressä. Tästä tuli alan hyväksytty standardi aina 2000-luvulle asti. Aluksi äänielokuva herätti myös vastustusta, sillä joidenkin mielestä ääni pilasi elokuvan. Sen lisäksi kehittymättömän äänitystekniikan johdosta ensimmäiset äänielokuvat olivat yksinkertaisia ja liikkumattomia. Äänielokuva yleistyi Hollywoodissa nopeammin kuin Euroopassa, mikä antoi amerikkalaisille johtoaseman maailman elokuvamarkkinoilla. Äänielokuvan yleistymisen johdosta moni mykkäelokuvan tähti menetti suosionsa, mutta ääneltään sopivat pystyivät jatkamaan uraansa. Vieraskielisten elokuvien dubbaustekniikka kehittyi vuonna 1932.[11]
Klassinen kausi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Elokuvan klassiseksi kaudeksi kutsutaan vuosikymmeniä 1930–1950, jolloin Hollywood oli maailman johtava elokuvanvalmistaja. Tätä aikaa kutsutaan myös studiokaudeksi, sillä elokuvien tekemisestä vastasivat silloin studiot, joiden johdossa oli vaikutusvaltaisia elokuvamoguleja. Monet studiot omistivat myös elokuvateattereita, joissa ne esittivät omia elokuviaan. Studiot erikoistuivat usein tietyntyyppisiin elokuviin: esimerkiksi MGM teki suuria ja näyttäviä elokuvia, Warner halpoja rikoselokuvia ja Universal kauhuelokuvia.[12]
Klassisella kaudella elokuvaan syntyivät kerronnan säännöt, jotka vaikuttavat viihde-elokuvaan edelleen. Elokuvan piti kertoa johdonmukainen tarina alusta loppuun ja päättyä selkeään ratkaisuun. Mitään ei saanut jättää selittämättä, vaan elokuvan henkilöillä tuli olla tarkat ja helposti ymmärrettävät syyt toiminnalleen. Kehitettiin esimerkiksi kuvan ja vastakuvan periaate, jossa puhuvan henkilön ja puheen kohteen kuvien täytyy olla samanlaisia. Klassisen Hollywoodin yhtenä puhtaimmista tuotoksista pidetään 10 Oscar-palkinnon voittanutta menestyselokuvaa Tuulen viemää (1939).[13]
Hollywoodin studiokauden tunnetuimmat elokuvat kuuluivat useimmiten johonkin kuudesta lajityypistä, jotka olivat lännenelokuva, rikoselokuva, kauhu- ja tieteiselokuva, musikaali, komedia ja melodraama. Lajityyppejä kuitenkin sekoitettiin paljon toisiinsa, kuten komediaa lännenelokuviin ja rikoselokuviin.[14]
1930-luvun menestyneimpiä komediatähtiä Hollywoodissa Chaplinin ohella olivat muun muassa Marxin veljekset sekä Ohukainen ja Paksukainen.[15] Vuosikymmenen lopulla suosioon nousivat screwballkomediat.[16] Hollywoodin tunnetuimpia lännenelokuvaohjaajia olivat esimerkiksi Howard Hawks ja John Ford. Jännitys- ja kauhuelokuvien merkittävimpiin ohjaajiin kuului Alfred Hitchcock. Musikaalitähdistä tunnetuimpia olivat Fred Astaire, Ginger Rogers ja Gene Kelly. Kauden suurimpia ja viimeisiä naistähtiä oli Marilyn Monroe 1950-luvulla.[17]
Kaikkien sääntöjen seurauksena Hollywood-elokuvasta tuli yksinkertaisempaa kuin eurooppalaisesta elokuvasta, jossa tarina on usein pyritty kertomaan haasteellisemmin ja älyllisemmin. Niin Euroopassa kuin Hollywoodissakin tehtiin myös realistisia ja kokeellisia elokuvia. Hollywoodissa sääntöjä rikkoi esimerkiksi Orson Wellesin arvostettu Citizen Kane (1941). Euroopassa realistisia elokuvia tekivät esimerkiksi Ingmar Bergman, Luchino Visconti ja Jean Renoir. Italiassa syntyi neorealismin tyylisuunta, jonka elokuvat kuvasivat tavallisia ihmisiä ja jotka tehtiin kaduilla luonnollisessa valaistuksessa. Neuvostoliitossa tehtiin sosialistista realismia, joka oli ihanteellista ja silottelevaa. Intiassa Satyajit Ray poikkesi musikaalien valtavirrasta realistisilla elokuvillaan. Kokeellisen elokuvan tunnettuja tekijöitä oli esimerkiksi espanjalainen Luis Buñuel.[18] Italiassa neorealistinen suuntaus vaihtui 1950-luvulla seikkailu- ja kauhuelokuvien sekä komedioiden kautta 1960-luvulla spagettiwesterneihin.[19]
Studiokaudella syntyi myös niin sanottu B-elokuva, jolla tarkoitettiin kaksiosaisen näytöksen ensimmäistä elokuvaa. Elokuvien studiokausi loppui 1950-luvulla, kun elokuvissa alettiin monesta syystä käydä aikaisempaa harvemmin ja suuret elokuvastudiot alkoivat hajota.[20]
- Katso myös: Elokuva toisen maailmansodan aikana
Värielokuva
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Värifilmi yleistyi pitkien elokuvien tuotannossa 1940-luvun loppupuolella, jolloin käytettiin pääasiassa Technicolor-järjestelmää. Technicolor jakoi kuvan kolmeksi eri värikomponentiksi (punainen, vihreä ja sininen), jotka tallennettiin omille mustavalkofilmeille. Tällä tekniikalla pystyttiin tuottamaan hyvinkin realistiset, joskin nykystandardeilla kovin kylläiset värit. Myöhemmin keksittiin komposiittivärifilmi, joka sisälsi kaikki värikomponentit samalla filmillä, joskin Technicoloria käytettiin elokuvan jälkituotannossa vielä 1970-luvun loppupuolella.
Sekä ääni että väri olivat merkittäviä keksintöjä elokuvalle, mutta niiden vaikutus ei ollut vain tekninen. Värielokuvan ilmestyessä mustavalkoiselle elokuvalle tyypillinen dramaattinen valaistus lähes katosi. Jyrkkäkontrastisesta mustavalkokuvasta tuli tunnetuksi etenkin sodanjälkeinen amerikkalainen film noir -elokuva. Kokonaan mustavalkofilmi ei kuitenkaan hävinnyt, vaan esimerkiksi Steven Spielberg ja Jim Jarmusch ovat tehneet pitkiä mustavalkoelokuvia, ja Suomessa mustavalkoelokuvia ovat tehneet niinkin erilaiset elokuvantekijät kuin Aki Kaurismäki ja Spede Pasanen, edellinen taiteellisin ja jälkimmäinen taloudellisin perustein.
Tekniikan kehittyminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]1950-luvun elokuvateknisistä uudistuksista menestyneimpiä oli laajakangaselokuva, joka johti siihen, että Hollywoodissa alettiin tehdä paljon Raamattua ja antiikin historiaa käsitteleviä spektaakkelielokuvia.[21] Laajakangaselokuvatekniikoista merkittävimmiksi nousivat anamorfinen CinemaScope, Vistavision ja alkeellinen, joskin pioneerina tärkeä Cinerama. Mittavimmat elokuvat saatettiin kuvata jopa tavallista leveämmälle 65-milliselle filmille. Myöhemmin kehitettiin äärimmäisen suurta negatiivikuva-alaa hyödyntävä Imax-formaatti, joka on tosin pysynyt lähinnä dokumenttielokuvia tarjoavana erikoisformaattina.
Myös elokuvatekniikan keveneminen auttoi elokuvaa taiteellisesti. 1950-luvun lopussa ammattimaiset elokuvakamerat olivat jo niin pieniä, että niillä pystyi kuvaamaan helposti käsivaralla lähes missä vain. Tämä kehitys innosti ranskalaisen uuden aallon elokuvaohjaajia. 1960-luvulla elokuvafilmeistä tuli herkempiä ja kuvausobjektiiveista valovoimaisempia, mikä mahdollisti kuvaamisen ilman erillistä valaistusta ja edesauttoi ranskalaisen uuden aallon tyyppistä spontaania elokuvaa.
Modernistinen elokuva
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Toisen maailmansodan jälkeen elokuva alettiin aiempaa selvemmin kokea taiteeksi eikä vain helpoksi viihteeksi. 1950–1970-lukujen elokuvaa kutsutaan usein modernistiseksi elokuvaksi tai uuden aallon elokuvaksi. Elokuvantekijät ryhtyivät kuvaamaan maailmaa uudella tavalla, sillä maailma oli muuttunut sodan jäljiltä. Modernistinen elokuva otti vaikutteita modernistisesta kaunokirjallisuudesta ja alkoi käyttää uusia keinoja. Modernistinen elokuva pyrki hajottamaan klassisen elokuvan käsityksen todellisuudessa mahdollisesta yhtenäisestä tarinasta käyttäen katkelmallisuutta, juonettomuutta sekä luopumista selkeästä tarinasta ja loppuratkaisusta. Tunnetuimpia modernistisia elokuvaohjaajia ovat ranskalaiset Jean-Luc Godard, François Truffaut ja Éric Rohmer. Ranskalaiseen uuden aallon elokuvaan kuului myös ajatus auteurista, ohjaajasta, joka luo oman taideteoksensa filmaamalla oman käsikirjoituksensa. Italialisen neorealismin perinnön tunnettuja edustajia olivat Federico Fellini ja Michelangelo Antonioni. Saksan uudesta aallosta tunnetaan etenkin Rainer Werner Fassbinder ja Neuvostoliitosta Andrei Tarkovski. Itä-Euroopassa modernistista elokuvaa tekivät esimerkiksi Andrzej Wajda, Roman Polański, Miklós Jancsó ja Jiří Menzel. Japanin tunnetuin elokuvaohjaaja on Akira Kurosawa, joka yhdisti japanilaisen taisteluelokuvien perinteen moderniin kuvakerrontaan.[22]
Postmodernistinen elokuva
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Modernistista elokuvaa seurasi 1970-luvun puolivälistä alkaen postmodernistinen elokuva, joka lainaa ja sekoittaa piirteitä vanhemmista taiteen ja viihteen muodoista. 1980-luvulla tärkein postmodernistisen elokuvan maa oli Ranska, jonka tunnetuimpia ohjaajia olivat esimerkiksi Jean-Jacques Beineix ja Luc Besson. Espanjassa postmodernistista elokuvaa on tehnyt esimerkiksi Pedro Almodóvar ja Englannissa Peter Greenaway. Uusin elokuvan uudistamiseen pyrkinyt liike on dogma-liike, jonka aloitti tanskalainen ohjaaja Lars von Trier 1990-luvulla.[23]
Hollywoodin nykyelokuva
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Hollywoodiin tuli klassisen kauden päätyttyä 1960-luvulta alkaen eurooppalaista tietoisuutta ohjaajan merkityksestä elokuvassa. Myös perinteisiä menestyselokuvia tehtiin edelleen, vaikka elokuvissa käyminen olikin dramaattisesti vähentynyt 1940-luvun ajoista. Uudenlaisia ohjaajia Hollywoodissa olivat esimerkiksi Robert Altman, Francis Ford Coppola, Brian De Palma, George Lucas, Martin Scorsese ja Steven Spielberg. Heistä suurinta kaupallista menestystä on saavuttanut Spielberg, jonka elokuva Tappajahai (1975) oli myös ensimmäinen niin sanottu "event movie", 'tapahtumaelokuva'. Sillä tarkoitetaan elokuvaa, joka tuo siihen sijoitetut rahat moninkertaisesti takaisin. Samankaltaisia menestyselokuvia ovat olleet myös muun muassa Tähtien sota (1977), E.T. (1982) ja Titanic (1997). Vaikeasti luokiteltava tärkeä nykyohjaaja on Stanley Kubrick, jonka tunnetuin elokuva on 2001: Avaruusseikkailu (elokuva) (1968).[24]
1980-luvulla Hollywoodin merkittävimmäksi lajityypiksi nousi toimintaelokuva, jonka tunnetuimpia edustajia ovat Alien-elokuvat, Rambot, Terminaattori-elokuvat sekä James Bondit. Suurimmiksi toimintaelokuvatähdiksi nousivat Arnold Schwarzenegger ja Sylvester Stallone. 1990-luvulta alkaen toimintaelokuvien suosio on hiukan laskenut, mutta samalla niihin on tullut mukaan uudenlaisia piirteitä, kuten elokuvissa Kill Bill ja Matrix.[25]
1990-luvulla Hollywoodin suosituimmiksi elokuviksi toimintaelokuvien rinnalle alkoivat nousta romanttiset komediat, kuten Pretty Woman (1990) sekä Jane Austen -filmatisoinnit ja mukaelmat. Myös isojen yhtiöiden ulkopuolella tehtäviä independent-elokuvia julkaistaan nykyisin paljon. Merkittäviä indie-elokuvantekijöitä ovat esimerkiksi David Lynch ja Jim Jarmusch.[26]
Hollywoodissa tehdään menestyselokuville nykyisin runsaasti jatko-osia, kuten sarjakuviin perustuvat Batmanit, Hämähäkkimiehet ja X-Menit. Myös tietokonepeleihin perustuvat elokuvat ovat 2000-luvulla yleistyneet.[27]
Muiden maiden elokuvan historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Aasiassa on aina tuotettu paljon elokuvia, ja Kiina, Japani ja Intia ovat suuria ja tärkeitä elokuvien tuottajamaita. Kiinassa 1960-luvun kulttuurivallankumouksella oli rajoittava vaikutus maan elokuviin aina 1980-luvulle asti, jolloin maan elokuvatuotanto vapautui. Hongkongissa on tuotettu paljon kungfu-elokuvia. Arabimaista Egyptissä tehtiin jo 1920-luvulla paljon elokuvia. Iranin elokuva on nousut länsimaissa esiin 1990-luvulta alkaen. Ensimmäinen kokonaan afrikkalaisin voimin tehty elokuva julkaistiin vuonna 1955.[28]
- Katso myös: Suomalainen elokuva
Digitaalisuus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Viimeisin elokuvatekniikan mullistus on digitaalisuus. Digitaalinen kuvaus, editointi ja äänen taltiointi yleistyivät nopeasti 1990-luvun aikana, ja niistä on tullut varsinkin amatöörielokuvaajien keskuudessa suosittuja tekniikan suhteellisen halpuuden takia. Erityisesti digitaalisuus on auttanut dokumentaristeja, ja voidaankin sanoa, että 2000-luvulla dokumenttielokuva on jopa kokenut todellisen renessanssin.
Dokumenttielokuva
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Ensimmäinen nykyaikainen dokumenttielokuva oli Robert Flahertyn ohjaama Nanook, pakkasen poika (1922). Seuraavalla vuosikymmenellä englantilainen dokumenttielokuva koki kukoistuskautensa. Myös natsi-Saksassa 1930-luvulla tehdyt dokumenttielokuvat Tahdon riemuvoitto ja Olympia ovat jääneet dokumenttielokuvan historiaan. Toisen maailmansodan jälkeen syntyi Ranskassa ja Yhdysvalloissa niin sanottu totuuselokuva, joka on tehty hyvin pienellä kalustolla ja joka seuraa tavallisten ihmisten elämää. 2000-luvulla on tehty erityisen paljon poliittisia dokumenttielokuvia.[29]
Animaatioelokuva
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Animaatioelokuvia alettiin tehdä jo 1800-luvun lopulla. Varhaiset animaatiot perustuivat yleensä sarjakuviin. Amerikkalaisen animaation tärkein hahmo on Walt Disney. Hänen studionsa on tehnyt lukuisia klassikoita kuten Lumikki ja seitsemän kääpiötä (1937), joka oli maailman ensimmäinen pitkä värianimaatio. Myös Warnerin ja MGM:n animaatio-osastot tuottivat paljon animaatioita, kuten Väiski Vemmelsääri -elokuvia. Television tulon seurauksena animaation taso laski Yhdysvalloissa pitkäksi aikaa. Animaatioelokuvan uusi nousu alkoi 1990-luvulla. Eniten animaatioelokuvia nykyisin tehdään Japanissa.[30]
Kriitikot, palkinnot ja festivaalit
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Elokuvakriitikon ammatti syntyi 1910-luvulla Ranskassa ja Italiassa.[31] Maailman tunnetuin elokuvapalkinto, Oscar-palkinto, jaettiin ensimmäisen kerran toukokuussa 1929.[32] Ensimmäinen elokuvafestivaali järjestettiin Venetsiassa vuonna 1932, ja vaikutusvaltainen Cannesin elokuvafestivaali alkoi vuonna 1946.[33]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Bagh, Peter von: Salainen muisti: elokuvan tarina. WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-34558-0
- Nummelin, Juri: Elokuvan lyhyt historia. Helsingissä: BTJ, 2009. ISBN 978-951-692-720-9
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Nummelin 2009, s. 9–10.
- ↑ Nummelin 2009, s. 11–12.
- ↑ Nummelin 2009, s. 13–14.
- ↑ Nummelin 2009, s. 9, 16–18.
- ↑ Nummelin 2009, s. 19–21.
- ↑ Nummelin 2009, s. 22.
- ↑ Nummelin 2009, s. 22–23.
- ↑ Nummelin 2009, s. 23–25.
- ↑ Nummelin 2009, s. 25–28.
- ↑ Nummelin 2009, s. 29–38.
- ↑ Nummelin 2009, s. 41–42.
- ↑ Nummelin 2009, s. 39–41.
- ↑ Nummelin 2009, s. 42–45.
- ↑ Nummelin 2009, s. 46–53.
- ↑ Nummelin 2009, s. 28.
- ↑ Nummelin 2009, s. 51.
- ↑ Nummelin 2009, s. 46–56.
- ↑ Nummelin 2009, s. 43, 57–65.
- ↑ Nummelin 2009, s. 62.
- ↑ Nummelin 2009, s. 53–54.
- ↑ Nummelin 2009, s. 55.
- ↑ Nummelin 2009, s. 75–93.
- ↑ Nummelin 2009, s. 94–97.
- ↑ Nummelin 2009, s. 146–152.
- ↑ Nummelin 2009, s. 153–155.
- ↑ Nummelin 2009, s. 156–158.
- ↑ Nummelin 2009, s. 153.
- ↑ Nummelin 2009, s. 115–131.
- ↑ Nummelin 2009, s. 68–74.
- ↑ Nummelin 2009, s. 98–109.
- ↑ Von Bagh 2009, s. 179.
- ↑ Von Bagh 2009, s. 176.
- ↑ Von Bagh 2009, s. 178.
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Bagh, Peter von: Elokuvan historia. Otava, 2004. ISBN 9511198114
- Knight, Arthur: Elävät kuvat: Elokuvan valtalinjoja kurkistuslaatikosta laajakankaalle. ((The liveliest art, a panoramic history of the movies, 1957.) Suomentanut Paavo Lehtonen) Helsinki: Akateeminen filmikerho, 1960.
- Nummelin, Juri: Valkoinen hehku: Johdatus elokuvan historiaan. Tampere: Vastapaino, 2005. ISBN 951-768-164-X
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Hietala, Veijo: "I believe in America" – Hollywood-terapiaa amerikanismin kriiseihin. niin & näin 2/1999, 68–70.