Tämä on lupaava artikkeli.

Eldorado

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee tarujen kultaista kaupunkia. Eldoradon ja El Doradon muut merkitykset on käsitelty täsmennyssivulla.

Eldorado on tarujen mukaan Etelä-Amerikan pohjoisosassa sijaitseva kultainen kaupunki. Alun perin El Dorado tarkoitti kullattua miestä ja Manoa hänen kullattua kaupunkiaan. Aikojen saatossa tarut yhdistyivät kertomaan Eldoradon kaupungista. Eldoradoa on etsitty siitä lähtien, kun espanjalaiset konkistadorit 1500-luvulla etsivät aarteita ja kuulivat seremoniasta, johon kuului kullattu mies ja jossa uhrattiin kultaa. Eldoradoa ei ole löytynyt, mutta sen etsintä on maksanut lukuisia ihmishenkiä.

Guatavitajärven aarre

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Muisca-intiaanien lauttaa esittävä kultainen veistos. Veistos ja useita muita kultaesineitä löydettiin vuonna 1856 luolasta Kolumbian Pascasta.

Espanjalaiset konkistadoriretkikunnat ryöstivät 1530-luvulla Kolumbian Andien ylätasangoilla sinu-intiaanien hautoja. Vuonna 1539 he tulivat ensimmäisen kerran muisca-intiaanien alueelle ja perustivat Bogotán kaupungin.[1] 50 kilometriä koilliseen Bogotásta on Guatavitajärvi, jossa chibcha-intiaanit toimittivat kullatun miehen seremonian.[2][1] Muiscat olivat ensimmäisiä, joilta espanjalaiset kuulivat seremoniasta. Tuolloin oli yhä elossa intiaaneja, jotka olivat viimeisen seremonian silminnäkijöitä.[1] Erään lähteen mukaan seremonia toimitettiin, kun uusi kuningas otettiin vastaan ja tunnustettiin, toisen lähteen mukaan seremonia toimitettiin kerran vuodessa tai ehkä useammin.[1][2] Seremoniassa kuningas voideltiin pihkalla, jonka jälkeen hänen päälleen heitettiin kultapölyä niin, että hän oli kauttaaltaan kullan peitossa. Tämän jälkeen hänet vietiin juhlasaatossa lautalle, joka hinattiin pyhän Guatavitajärven keskelle. Erään lähteen mukaan kullattu intiaani sitten sukelsi järveen ja huuhtoi kullan pois, muut chibchat taas uhrasivat järveen kultaa ja jalokiviä.[2]

Espanjalaisen kronikoitsijan vuonna 1636 muistiin merkitsemän silminnäkijäkertomuksen mukaan kuninkaan mukana veneessä oli neljä hänelle alamaisista päälliköistä tärkeintä, jotka olivat pukeutuneet sulkatöyhtöihin, kultaisiin kruunuihin, rannerenkaisiin, riipuksiin ja korvarenkaisiin. Päällikötkin olivat kullatun kuninkaan tavoin alasti. Kaikilla oli mukanaan uhrilahjoja, kuninkaalla suuri kasa kultaa ja smaragdeja. Veneessä oli neljä astiaa, joissa poltettiin moque-suitsuketta sekä pihkaa ja muita hajusteita. Kun vene lähti rannasta, chibchat soittivat torvia, huiluja ja muita soittimia sekä lauloivat, ja kun vene saapui keskelle järveä, he nostivat viirin hiljaisuuden merkiksi. Tämän jälkeen kullattu intiaani ja hänen seurassaan olevat päälliköt heittivät kaiken kullan järveen.[1] Muiscojen mukaan chibcha-heimo kunnioitti kultaa, palvoi aurinkoa ja piti kultaa jumalansa suosikkimetallina. He päällystivät kullalla rakennuksensa ja valmistivat koriste-esineensä kullasta.[2]

Kun espanjalaiset olivat kuulleet muisca-intiaaneilta chibchoista, kullatusta miehestä ja Guatavitan seremoniasta, he alkoivat etsiä kultaa järven pohjasta.[2] Ensimmäinen etsintä vuonna 1545 ei tuottanut tulosta.[2][1] Toisen etsinnän järjesti bogotálainen kauppias Antonio de Sepulveda 1580-luvulla. Sepulveda palkkasi 8 000 intiaania kaivamaan järven reunapenkereeseen uoman, jonka avulla järvi kuivuisi.[2][1] Kun veden pinta oli laskenut erään lähteen mukaan noin 18 metriä, toisen mukaan 20 metriä[1], kaivanto romahti ja hautasi monia työntekijöitä.[2] Sepulveda löysi järveltä muun muassa kultaisen rintahaarniskan, kullalla päällystetyn sauvan ja kananmunan kokoisen smaragdin. Ne lähetettiin lahjaksi Espanjan kuningas Filip II:lle.[2] Järven kuivaushankkeesta luovuttiin. Sepulvedan kaivauttama uoma on yhä nähtävissä.[1]

Saksalainen luonnontutkija Alexander von Humboldt yritti arvioida, kuinka paljon kultaa Guatavitaan oli kertynyt. Humboldtin vuonna 1807 tekemän arvion mukaan järven kullan arvo oli summa, joka vastaisi nykyään (lähde painettu 2001, alkuteos vuodelta 1987) 300 miljoonaa dollaria. Humboldt myös julkaisi vuonna 1810 ensimmäisen kuvan Guatavitasta.[1]

Amazonasin-retkikunnat ja Juan Martínezin kertomus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hessel Gerritszin vuonna 1625 tekemä Guyanan kartta, johon on merkitty Parimajärvi (”Parime Lacvs”).

Francisco de Orellana johti vuonna 1542 retkikuntaa, joka matkusti Amazonin sademetsään. He olivat ensimmäiset eurooppalaiset, jotka kävivät Amazonin altaan keskellä. Palattuaan Espanjaan Orellana kertoi löytäneensä tuntemattoman kulttuurin. Myöhemmät retkikunnat löysivät sademetsästä vain muutamia hajallaan sijaitsevia intiaanikyliä, joten Orellana leimattiin valehtelijaksi. On kuitenkin mahdollista, että Orellana kohtasi terra pretaan perustuvan maatalousyhteiskunnan, joka myöhemmin tuhoutui espanjalaisten mukanaan tuomiin isorokkoon, tuhkarokkoon, influenssaan ja muihin Amazonasissa tuntemattomiin tauteihin, joille alueen asukkailla ei ollut vastustuskykyä.[2]

Vuonna 1560 Eldoradoa lähti etsimään Pedro de Ursúan ja hänet matkalla surmanneen Lope de Aguirren johtama retkikunta.[3]

Espanjalaiset olivat kuulleet muitakin huhuja ja tarinoita kullatusta kaupungista, kun Sepulveda löysi Guatavitajärven pohjasta aarteita. Guatavitan esineet eivät muistuttaneet tarumaista Eldoradoa, jota 1580-luvulla etsittiin jo idempää. Kolumbian vuorilla kulkeminen oli kuitenkin vaivalloista: retkikunnat joutuivat kääntymään takaisin joko vihamielisten intiaanien, liian suuren mieshukan tai ruoan loppumisen vuoksi. Tämän vuoksi Eldoradoa päätettiin etsiä tutkimattomasta Amazonin sademetsästä. Sitä mukaa kun alueita tutkittiin, Eldoradon paikka siirtyi. Sen uskottiin aina olevan jollakin toisella, yhä tutkimattomalla alueella.[2]

1580-luvulla alkoi liikkua tarinat espanjalaisesta Juan Martínezista, jonka sanottiin osallistuneen johonkin retkikuntaan. Tarinan mukaan intiaanit olivat vanginneet Martínezin, joka oli elänyt vuosia heidän keskuudessa. Noin vuonna 1586 Martínez saapui espanjalaisten miehittämään Margaritasaareen Orinocojoen suulla. Martínez kertoi, että intiaanit olivat sitoneet hänen silmänsä ja kuljettaneet hänet neljän päivämatkan päähän Parimajärven rannalle Rupununin alueelle, jossa side oli poistettu. Martínez oli nähnyt kullasta ja jalokivistä rakennetun kaupungin. Hänet oli viety kaupungin kuninkaan palatsiin. Martínezille kerrottiin, että kuninkaan nimi oli El Dorado ja kaupungin nimi Manoa. Kuningasta kylvetettiin joka päivä kultapölyssä ja voideltiin tuoksuvilla mausteilla ja yrteillä. Juan Martínez itsekin saattaa olla taruhahmo.[2]

Tarinat El Doradosta, kullatusta miehestä, ja hänen kullatusta kaupungistaan, Manoasta, yhdistyivät taruksi Eldoradosta, kultaisesta kaupungista. Etsintöjen jatkuessa tarinat muuttuivat myös yksityiskohtaisemmiksi: sanottiin, että eldoradolaisten keittoastiat ja lestitkin olivat kultaa. Kerrottiin myös Meksikon omasta Eldoradosta, johon kuului seitsemän kultaista kaupunkia.[2]

Erään version mukaan Eldoradon oli perustanut ryhmä inkoja, jotka 1530-luvulla pakenivat aarteineen espanjalaisia. Vuonna 2002 kansainvälinen tutkimusryhmä kertoi löytäneensä Vatikaanin arkistosta asiakirjoja, joiden mukaan inkat todella olivat paenneet aarteineen espanjalaisia vuonna 1532 nykyisen Perun Amazonasin Madre de Dios -joen laaksoon. Asiakirjojen mukaan jesuiitat olivat selvittäneet kaupungin sijainnin 1500-luvun lopussa, mutta olivat sopineet paavin kanssa, että tieto pidettäisiin salassa, jotta kullanhimoiset eivät ryntäisi kaupunkiin.[2]

Quesadan, Berríon ja Veran etsintäretket

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Gonzalo Jiménez de Quesada.

Guyanan ja Trinidadin kuvernööri Antonio de Berrío saapui hallintoalueelleen vuonna 1580 ja pyrki löytämään Eldoradon. Hänen vaimonsa setä Gonzalo Jiménez de Quesada oli ryöstänyt alueen intiaaneja, perustanut smaragdikaivoksen ja etsinyt Eldoradon kultaista kaupunkia. Quesada testamenttasi omaisuutensa veljentyttärelleen ja siten Berríon haltuun. Testamentti myös velvoitti Berríon jatkamaan Eldoradon etsimistä. Berrío oletti, että Eldorado sijaitsi Guyanan vuorten takana. Berríon oletusta vahvisti tarinat Juan Martínezista.[2]

Kuvernööri Berrío johti ensimmäistä etsintäretkikuntaansa vuonna 1584, toista vuonna 1585 ja kolmatta vuonna 1591. Kolmannella retkikunnallaan Berríolla oli mukanaan noin 120 miestä. He seurasivat Orinocojokea ylängölle ja etsivät solaa, joka veisi kultaiseen kaupunkiin. Puolet retkikunnasta kulki kanooteilla ja puolet ratsain. Tulva vei mukanaan kaikki kanootit, jonka lisäksi 30 espanjalaista ja kaikki kantajat kuolivat sairauksiin. Berrío määräyksestä retkikunnan hevoset tapettiin, jotta retkikuntalaiset eivät karkaisi. Tämän jälkeen retkikunta rakensi kanootteja ja jatkoi Caronijoen suulle. Siellä paikallinen intiaanipäällikkö kertoi Berríolle, että Eldoradoon oli neljän päivän matka. Berrío päätti kuitenkin keskeyttää matkan.[2]

Kuvernööri Berrío ei enää osallistunut itse retkikuntiin, mutta vuonna 1593 hän lähetti sijaisensa Dominigo de Veran matkalle Orinocon varrelle. Neljän viikon päästä Vera palasi mukanaan 17 kultaista kotka- ja sakaaliveistosta. Hän kertoi Berríolle löytäneensä Eldoradon, joka oli uuden inkavaltakunnan korkealle vuoristoon rakentama kaupunki. Veran matka levitti huhuja, joissa muun muassa hänen mukanaan tuomiensa veistosten määrä moninkertaistui ja joidenkin huhujen mukaan jopa kultainen mies itse lähetti lahjoja Filip II:lle. Vuonna 1596 Vera lähti johtamaan osastoa löytämäänsä kaupunkiin. Todellisuudessa Vera ei kuitenkaan ollut löytänyt uutta kaupunkia, vaan hän oli varastanut veistokset paikallisilta intiaaneilta. Veran johtamasta 500 miehen retkikunnasta yksikään ei palannut.[2]

Walter Raleigh

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tuntematon taiteilija, Sir Walter Raleigh and his Son, 1602.

Vuonna 1595 englantilainen Walter Raleigh ryösti Trinidadin ja saapui Guyanaan, missä hänet otettiin vastaan vapauttajana. Hänelle kerrottiin tarinoita Parimejärven saaressa sijaitsevasta Eldoradosta, mutta varsinaisesti hän kiinnostui, kun hänelle kerrottiin rikkaasta kultakaivoksesta ja kaukaisesta jalokiviesiintymästä. Raleigh palasi Englantiin, keräsi lisää miehiä ja valmistautui toiseen Etelä-Amerikan-retkeen.[2] Hän kertoi, että intiaanit olivat valmiita liittoutumaan Englannin kanssa, että Eldorado oli olemassa ja että Orinocon seudulta löytyisi paljon kultaa.[1]

Valtaan noussut kuningas Jaakko I syytti Raleigh’a valtiopetoksen valmistelusta. Raleigh teljettiin Lontoon Toweriin, josta hän pääsi ehdonalaiseen vapauteen vuonna 1616. Hänen annettiin tehdä vielä yksi retki Guyanaan. Raleigh’n terveys oli heikentynyt, eikä hän voinut itse lähteä Orinocojoen latvoille, joten hän luovutti retkikunnan komennon pojalleen Watille ja apulaiselleen Lawrence Kemysille. Wat Raleigh kuoli espanjalaisten kanssa käydyssä kahakassa. Kemys valtasi erään espanjalaisten kaupungin, mutta ei löytänyt kultakaivosta, jalokiviesiintymää tai Eldoradon kaupunkia. Espanjalaiset vaativat Jaakko I:ltä hyvitystä, joten kun Raleigh palasi Englantiin, kuningas mestautti hänet.[2]

Myöhäisemmät etsinnät

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1684 viisi ranskalaista merirosvolaivakuntaa etsi Eldoradoa.[2] Vuonna 1922 brittiläinen Percy Fawcett lähti poikansa kanssa etsimään Eldoradoa Brasilian Mato Grossolta. Heistä kuultiin viimeisen kerran vuonna 1925. Neljännesvuosisata myöhemmin kalapos-intiaanit tunnustivat brasilialaiselle retkikunnalle, että he olivat tappaneet Fawcettin ja haudanneet hänet Kuluene- ja Tanuriojokien välissä sijaitsevan järven lähistölle. Todistaakseen, että Fawcett oli tosiaan kuollut, retkikunnan johtaja Orlando Villas Bôas toi mukanaan hänen pääkallonsa.[1]

Vuosisatojen etsintä on maksanut satoja tai tuhansia ihmishenkiä, mutta Eldoradoa ei ole löydetty.[2][1]

Eldorado taiteessa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Edgar Allan Poe julkaisi vuonna 1849 runon Eldorado.[4] Se kertoo ritarista, joka etsii koko elämänsä Eldoradoa sitä löytämättä ja kyselee vielä kuolinvuoteellaan tietä sinne. Eldorado on runossa saavuttamattomuuden ja elämän kulumisen vertauskuva.[5]

Werner Herzog ohjasi 1972 elokuvan Aguirre – jumalan viha, joka kuvaa konkistadoreja, kullanhimoa ja hulluutta.[6] Carlos Sauran elokuva El Dorado (1988) kertoo espanjalaisten retkikunnasta, joka etsii Eldoradoa Perusta vuonna 1560.[7]

Elokuvayhtiö Dreamworks on tuottanut Eric Bergeronin ja Don Paulin ohjaaman animaatioelokuvan Tie Eldoradoon (2000)

Sarjakuvataiteilija Carl Barks kuvasi kullatun miehen vuonna 1952 ilmestyneessä Aku Ankka -tarinassa The Gilded Man[6] (suom. Aku Ankka ja punainen postimerkki). Don Rosa on tehnyt kultakaupungista Roope Ankka -seikkailun nimeltä El Doradon viimeinen valtias (The Last Lord of El Dorado).[8]

El Dorado on myös ollut keskeisenä aiheena musiikillisesti. Esimerkiksi brittiläinen heavy metal -yhtye Iron Maiden on säveltänyt kappaleen El Dorado vuonna 2010 julkaistulle The Final Frontier -albumilleen. Kappale julkaistiin levyn ensimmäisenä singlenä. Elton John on säveltänyt tunnusmusiikit elokuvaan Tie Eldoradoon yhdessä Tim Ricen ja Hans Zimmerin kanssa.

  • Stewart, Robert & Twist, Clint & Horton, Edward: Historian arvoitukset, s. 94–100. WSOY, 2006. ISBN 951-0-30889-7
  • Westwood, Jennifer (toim.): Muinaisten kulttuurien arvoitukset, s. 220–225. (Nidotun laitoksen 1. painos. Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1988. Englanninkielinen alkuteos The Atlas of Mysterious Places) Otava, 2001. ISBN 951-1-17457-6
  • Don Rosan kootut – Osa 7. Helsinki: Sanoma Magazines Finland, 2012. ISBN 978-951-32-3290-0
  1. a b c d e f g h i j k l m Muinaisten kulttuurien arvoitukset.
  2. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u Historian arvoitukset.
  3. Waldman, Carl & Wexler, Alan: Encyclopedia of Exploration. Volume I: The Explorers, s. 5. New York: Facts on File, 2004. ISBN 0-8160-4676-X
  4. Eldorado Edgar Allan Poe Society of Baltimore. Viitattu 20.6.2017.
  5. Poe's Poetry: Summary and Analysis of "Eldorado" Summary and Gradesaver. Viitattu 20.6.2017. (englanniksi)
  6. a b Sørensen, Øystein: ”Kultainen juttu”, Don Rosan kootut – Osa 7, s. 28. Sanoma Magazines Finland.
  7. El Dorado (1988) Rotten Tomatoes. Viitattu 20.6.2017. (englanniksi)
  8. Rosa, Don: ”Viimeinen kohtaaminen”, Don Rosan kootut – Osa 7, s. 62. Sanoma Magazines Finland.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]