Demoni

Assyrialais-babylonialainen demoni Pazuzu, pronssiveistos noin 800–700 eaa.

Demoni on eräänlainen henkiolento tai jumaluus, usein paha. Uudessa testamentissa ja joissain muissa yhteyksissä demoneiksi on kutsuttu pahoja henkiä, paholaista ja riivaajia. Antiikin Kreikassa demonit olivat epämääräisiä jumaluuksia persoonallisten jumalten vastakohtana. Demoneiksi on kutsuttu myös ihmisten omia suojelushenkiä.

Piirteet

Demonit kuvataan paljon ihmistä mahtavammiksi. Niiden voimat ovat kuitenkin rajalliset, eivätkä ne ole aina kuolemattomia. Demonit nähdään usein erillisten näkymättömien luonnonvoimien, kuten tuulen tai sairauksien, antropomorfisina hahmoina. Henkiolentoina demonit ovat tavallisesti näkymättömiä ja ilmentyvät vain vaikutustensa, kielen tai merkkien välityksellä. Jos demoni ottaa näkyvän muodon, sen hahmo saattaa olla omalaatuinen tai tutun näköinen, tai hirviömäinen. Monessa kulttuurissa demonien uskotaan käyttäytyvän ihmisten tavoin ja saavan lapsia keskenään tai ihmisten kanssa.

Demoni saattaa asua jossain tietyssä paikassa tai suojella sitä. Demoni voi asua manalassa, jota se vartioi tai jossa se piinaa ihmissieluja. Myös kummituksilla voi olla demonisia ominaisuuksia.

Antiikin Kreikassa demoni saattoi olla hyvä tai paha. Juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islamissa demonit samastetaan tai rinnastetaan enkeleihin ja paholaisiin, ja ne ovat aina parantumattoman pahoja.

Kreikassa

Antiikin kreikkalaisilla daimoni (m.kreik. δαίμων, daímōn) oli muun muassa Homeroksen mukaan jumaluusolento, joka oli ihmisen kaksoisolento tai suojelushenki. Sokrates kertoi, että hänellä on oma daimonion, joka antoi hänelle neuvoja. Myöhemmin demoneista tuli alempien jumalolentojen yleisnimi. Platonin oppilas Ksenokrates määritteli demonit pahoiksi henkiolennoiksi.

Lähi-idän suurissa uskonnoissa

Juutalaisuudessa

Muinaiset mesopotamialaiset ja kanaanilaiset uskoivat kaukaisissa ja vaarallisissa paikoissa asuvan demoneita. Tällaisiin demoneihin viitataan myös Heprealaisen Raamatun joissakin varhaisissa kirjoituksissa, ja niitä kuvaillaan villieläiminä tai sellaisiin yhdistyneinä. Babylonialaisilta omaksuttu Lilith kuvattiin alun perin yön demoniksi, myöhemmin Aadamin ensimmäiseksi vaimoksi. Jahven kerrottiin joskus lähettäneen pahoja henkiä rankaisemaan israelilaisia tai näiden vihollisia. Saatana alettiin kuvata demonina vasta Babylonin vankeuden jälkeisissä kirjoituksissa. Raamatun kreikankielisessä käännöksessä varhaisen Heprealaisen Raamatun pahoja henkiä samoin kuin myöhemmin kuvattuja epäjumaliakin alettiin kutsua daimoneiksi. Juutalaisessa apokryfisessä ja pseudepigrafisessa kirjallisuudessa kaikki demonit nähtiin Jumalan vihollisina. Eräs tunnetuimmista demoneista oli Azazel. Talmudissa jotkin demonit nähtiin kuolleiden pahojen jättiläisten sieluina, joita laskettiin olevan yli 400 000. Kabbalassa demoneilla on tärkeä osa, ja ne kuvataan kuolevaisina mutta pitkäikäisinä.

Kristinuskossa

Pyhä Antonios demonien piinaamana. Pyhän Antonioksen piina. Michelangelo, n. 1487–1488.

Kristinuskossa kaikki demonit ovat pahoja ja palvelevat Saatanaa sielujen tuhoamiseksi. Demonit voivat aiheuttaa ikävää vainoamista, tartuntoja, ahdistusta ja riivausta. Niitä on rajaton määrä.

Demonien alkuperä on kristinuskon käsityksen mukaan langenneissa enkeleissä, jotka seurasivat Luciferia kun Jumala karkotti hänet taivaasta (Jesaja 14:12). Uuden testamentin aikoina demonit samastettiin Saatanan johtamiin langenneisiin enkeleihin. Kristinuskon levitessä maailmalle demonien joukkoihin liitettiin myös paikallisia pakanajumalia ja -jumalattaria sekä luonnonhenkiä.

Uudessa testamentissa kerrotaan, kuinka Jeesus paransi ihmisiä manaamalla heistä demonit ulos. Kristinuskon varhaisten askeettien ja pyhimysten kerrottiin taistelleen demonien hyökkäyksiä vastaan. Justinos Marttyyri näki demonit langenneiden enkelien ja ihmisnaisten aviottomina lapsina. Irenaeus suositteli manausta demonien karkottamiseksi. Tertullianuksen mukaan demonit ovat vaarallisia, älykkäitä ja viisaita, ja niillä on yliluonnollisia kykyjä. Origeneen mukaan demonit eivät langenneet himon vaan ylpeyden seurauksena, eivätkä ne olleet pahoja vielä syntyessään vaan omasta tahdostaan. Origeneen mukaan demonit hyökkäävät ihmisen kimppuun pahojen ajatusten ja riivauksen kautta, ja myös ihmiset saattavat muuttua demoneiksi.

Kiinnostus demoneihin kasvoi kristinuskossa huomattavasti vuoden 1100 jälkeen. 4. Lateraanikonsiili julisti vuonna 1215, että paholainen ja muut demonit luotiin hyviksi, mutta muuttuivat omasta tahdostaan pahoiksi. Demonologiasta tuli kristillisen teologian alalaji, ja alettiin pohtia muun muassa sitä, onko demoneilla ruumista. Tuomas Akvinolaisen mukaan demonit ovat pelkkää henkeä mutta osaavat tehdä itselleen valeruumiin ja sitä kautta vaikuttaa ihmisiin.

Aluksi demonien ei uskottu harjoittavan seksiä ihmisten kanssa, mutta 1300-lukuun mennessä teologit olivat hyväksyneet tämänkin ajatuksen. Miespuolsen demonin incubusin nähtiin ahdistelevan naisia ja naispuolisen succubusin miehiä.

Inkvisition noitaoikeudenkäynneissä demonien merkitys kasvoi entisestään. Demonien arveltiin olevan tärkeässä osassa ihmisten houkuttelemisessa syntiin, pahoihin tekoihin ja noituuteen.

Demoneita on luokiteltu monin tavoin. Joidenkin kristillisten teologien mukaan demonit voidaan jakaa yhdeksään luokkaan:

1. Epäjumalia johtaa Belsebul. Ne vaativat kunnianosoituksia typeriltä ja heikoilta ihmisiltä.
2. Valheiden henkiä eli vääriä profeettoja johtaa Pytho.
3. Kaikkien pahojen keksijöitä johtaa Belial.
4. Pahuuden kostajia johtaa Asmodeus.
5. Petkuttajat jäljittelevät ihmisiä ja palvelevat loitsijoita ja noitia.
6. Ilmojen sotaväki hallitsee maata ja merta. Nämä demonit avustavat noitia viljasatojen hävittämisessä ja myrskyjen nostattamisessa.
7. Vainolaisia johtaa Abaddon. Ne ovat pahuuden, eripuraisuuden, sodan ja hävityksen voima, ja ne syntyvät helvetin savusta.
8. Kantelijat täyttävät sydämen kateudella ja etsivät kaikesta pahoja aikeita.
9. Kiusaajia ja viettelijöitä johtaa Mammona.

Islamissa

Islamin yleisimpiä demoneita ovat jinnit, jotka muistuttavat ontologisesti niin kreikkalaisten daimoneja kuin juutalaiskristillisiä enkeleitä ja paholaisiakin. Ennen Muhammedin aikaa Mekan arabit uhrasivat jinneille ja pyysivät niiltä palveluksia. Koraanin mukaan jinnien ruumiit luotiin savuttomasta liekistä, ja niitä on sekä mies- että naispuolisia sekä niin hyviä kuin pahojakin. Jinnejä esiintyy runsaasti myös islamilaisessa kansanperinteessä ja kirjallisuudessa, kuten Tuhannen ja yhden yön taruissa.

Muissa Aasian uskonnoissa

Hindulaisuudessa demonien kaltaisia olentoja ovat rakshasat, pishachat ja vetalat. Ne kummittelevat hautausmailla, uhkaavat eläviä, ja syövät ihmislihaa. Hindulaisuudessa ja myös buddhalaisuudessa asurat ovat kateellisia tai vihamielisiä jumaluuksia tai demoneja, ja pretat ovat ikuisesti nälkää näkeviä henkiä. Iranilaisessa uskonnossa demoneita kutsutaan daevoiksi.

Magiassa

Demonien nimiä ja esiinmanausloitsuja kuvaillaan loitsukirjoissa eli grimoireissa. Demoneja manataan esiin etenkin ennustamisen, aarteiden löytämisen ja loihtimisen avuksi. Demonin manauksen aikana maagia suojaa taikapiiri.

Katso myös

• Oni
• Piru
• Vampyyri
• Wendigo

Lähteet

• Valk, Ülo: Perkele: Johdatus demonologiaan. (alkuteos Kurat Euroopa usundiloos, 1991.) Suomentanut Tapani Hietaniemi. Tampere: Vastapaino, 2022. ISBN 978-951-768-636-5

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Demoni Wikimedia Commonsissa

• Demoni. Ortodoksi.net.
• Jatakari, Tuija: Antiikin filosofien daimon-oppi – Thaleesta keskiplatonisteihin. Perustuu Luonnonfilosofian seurassa 10.5.2001 pidettyyn esitelmään. (PDF)