Deguhaukka
| Deguhaukka | |
|---|---|
 |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
|
|
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
| Luokka: | Linnut Aves |
| Lahko: | Päiväpetolinnut Accipitriformes |
| Heimo: | Haukat Accipitridae |
| Alaheimo: | Hiirihaukat Buteoninae |
| Suku: | Deguhaukat Geranoaetus |
| Laji: | melanoleucus |
| Kaksiosainen nimi | |
 Deguhaukan levinneisyys |
|
| Alalajit | |
|
|
| Katso myös | |
Deguhaukka eli marsuhaukka,[3] aikaisemmalta nimeltään sinikotka[4] eli aguja[4] (Geranoaetus melanoleucus) on haukkojen heimoon kuuluva petolintu, joka elää Etelä-Amerikassa. Lajia tavataan Argentiinassa, Boliviassa, Brasiliassa, Chilessä, Ecuadorissa, Kolumbiassa, Paraguayssa, Perussa, Uruguayssa ja Venezuelassa.[1]
Deguhaukan elinpiiriä ovat lauhkeat, subtrooppiset ja trooppiset preeriat, kalliot, kuivat savannit sekä subtrooppiset ja trooppiset pensaikot 1 600–4 600 metrin korkeudessa. Se ei yleensä esiinny metsissä. Sen kanta on vakaa, koska sillä ei ole erityisiä uhkia.[5] Deguhaukka saalistaa pääasiassa nisäkkäitä.[4]
Ulkonäkö ja koko
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Deguhaukka on kooltaan suuri, noin 60–76 senttiä pitkä ja sen siipiväli on 149–184 senttiä. Sen paino on 1,7–3,2 kiloa.[6] Se on rakenteeltaan raskastekoinen, vahvan näköinen. Siivet ovat pitkät ja leveät ja hiukan suippeneva pyrstö on verrattain lyhyt ja musta, jossa uudet höyhenet ovat väriltään harmaan täplittämiä. Istuessa siivet peittävät pyrstön melkein kokonaan niin että lintu näyttää melkein pyrstöttömältä. Aikuinen lintu on alta valkoinen, ja jos siinä on ohuita mustia juovia. Päältä se on mustaan, ruskeaan tai siniseen vivahtava tummanharmaa. Niskan ja rinnan alimmat tummat höyhenet ovat pitkänomaisia. Aikuisilla on siivissä tuhkanharmaa ja -valkoinen raidoitus, jonka hopeanväri näkyy kauas. Naaraalla on punaruskea sävyä ylä- ja alasiipien kyynärsulissa[7] ja se on huomattavasti koirasta suurempi.[8][9]
Nuoren linnun höyhenys muistuttaa isomustahaukkaa (Buteogallus urubitinga). Yläpuolelta se on tummanruskea, joskus melkein musta, eikä siivissä ole vaaleita läikkiä. Alapuoli on valkoinen tai vaaleanruskea ja siinä on leveitä tummia juovia rinnassa ja tummia juovia vatsassa ja reisissä. Höyhenys on aikuismainen vasta 4–5-vuotiaalla.[8][6][9]
Deguhaukka ei yleensä ääntele paljon, tavallisesti vain lentäessään ja ollessaan lähellä pesää. Ääni muistuttaa joskus hurjaa ihmisnaurua, toisinaan taas isokuovin vihellystä.[6] Joskus lentäessään lintu voi päästää kimeän äänen ”kukukukuku”.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b BirdLife International: Geranoaetus melanoleucus IUCN Red List of Threatened Species. Version 2018.2. 2016. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 11.3.2019. (englanniksi)
- ↑ Integrated Taxonomic Information System (ITIS): Geranoaetus melanoleucus (TSN 175554) itis.gov. Viitattu 22.12.2013. (englanniksi)
- ↑ Högmander, H., Björklund, H., Hintikka, J., Lokki, J., Södersved, J. & Velmala, W.: Maailman lintujen suomenkieliset nimet 2018. BirdLife Suomi. Viitattu 11.3.2019.
- ↑ a b c Palmén, Ernst & Nurminen, Matti (toim.): Eläinten maailma, Otavan iso eläintietosanakirja. 1. Aarnikotka–Iibikset, s. 346. Helsinki: Otava, 1974. ISBN 951-1-01065-4
- ↑ Black-chested Buzzard-eagle Geranoaetus melanoleucus Birdlife.org. Viitattu 24.6.2020. (englanniksi)
- ↑ a b c Black-chested Eagle-buzzard (Geranoaetus melanoleucus) The Raptor Foundation. Arkistoitu 5.10.2011. Viitattu 24.6.2020. (englanniksi)
- ↑ Black Chested Buzzard Eagle Chile : Flora and Fauna Guide. Arkistoitu 30.5.2010. Viitattu 24.6.2020. (englanniksi)
- ↑ a b Bierregaard, Richard O. (1994): 170. Black-chested Buzzard-Eagle. teoksessa: del Hoyo, Josep; Elliott, Andrew & Sargatal, Jordi (toim.): Handbook of the Birds of the World (Vol.2: New World Vultures to Guineafowl): 175, plate 16. Lynx Edicions, Barcelona. ISBN 84-87334-15-6
- ↑ a b Dean Amadon: Comparison of Fossil and Recent Species: Some Difficulties. (doi 10.2307/1365146) Condor, 1963, 65. vsk, nro 5, s. 407–409. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)