100 56 TK
| 100 56 TK | |
|---|---|
 100 56 TK Kuivasaaressa elokuussa 2009. |
|
| Aseen tyyppi | tornikanuuna |
| Alkuperämaa |
 Suomi |
| Palvelushistoria | |
| Palvelusvuodet | 1969–2012 |
| Tekniset tiedot | |
| Malli | 100 56 TK |
| Putken pituus | 5 608 mm |
| Miehistö | 10 |
| Kaliiperi | 100 mm |
| Tulinopeus | 6 ls/min |
| Lähtönopeus |
617 m/s (puolipanos) 881 m/s (täyspanos) |
| Laukaustyyppi | patruunalaukaus |
| Maksimikantama | 16,8 km |
100 56 TK (myös 100 TK, 100 millimetrin tornikanuuna) oli suomalainen kevyt tornikanuuna, jonka kaliiperi oli sata millimetriä. Modifioituun neuvostoliittolaiseen T-55-panssarivaunun tykkitorniin pohjautunut tornikanuuna kehitettiin 1960-luvulla, ja ensimmäiset patterit rakennettiin vuosikymmenen lopulla. Satamien sisääntuloväyliä suojaamaan rakennetut patterit sijoitettiin Suomenlahden ja Saaristomeren rannikoille, ja niiden kantalinnoittaminen jatkui aina 1980- ja 1990-luvuille. 100 TK -kalusto modernisoitiin 1980-luvun lopulla asentamalla tykkiasemiin laseretäisyysmittarilla varustetut tähtäysperiskoopit ja tykkikohtaisen ammunnan mahdollistaneet tykkilaskimet.
Suomen rannikkotykistön 1990-luvulla käynnistynyt alasajo johti myös 100 TK -kaluston alasajoon. Ensimmäiset patterit poistuivat käytöstä 2000-luvun alussa ja kaluston viimeiset ammunnat toteutettiin Upinniemessä vuonna 2012. Käytöstä poistuneet tykit deaktivoitiin, ja niistä osa siirrettiin asemistaan romutettavaksi tai myytäväksi. Kuivasaaren patteri säilytettiin siinä kunnossa kun se oli käytöstä poistettaessa ja museoitiin. 100 TK -kaluston alasajon jälkeen Suomen kiinteän rannikkotykistön ainoaksi käytössä olleeksi kalustoksi jäivät raskaammat 130 TK -tornikanuunat.
100 TK käytti patruunalaukausta, joka juonnettiin mekaanisen juontolaitteen avulla ja ladattiin käsivoimin putkeen. Aseen hetkellinen tulinopeus oli noin kuusi laukausta minuutissa, ja se kykeni ampumaan noin 16,8 kilometrin kantamalle. Ase vaati minimissään nelihenkisen miehityksen, ja sen normaalimiehitys oli kolme aliupseeria ja seitsemän tykkimiestä.
Historia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]D-10-panssarivaunukanuuna
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: D-10-panssarivaunukanuuna
Bolshevik-tehdas (entinen Obuhov) suunnitteli 1930-luvun alussa laivastolle uuden 51 pituuskaliiperin sadan millimetrin tykin sukellusveneisiin ja matalakulkuisille pinta-aluksille. Tyyppimerkinnän B-24 saanut ase hyväksyttiin vuonna 1936 sotavarustukseen. Aseen putkea pidennettiin myöhemmin 56 pituuskaliiperiin, ja päivitetty versio sai vuonna 1938 sotavarusteena tyyppimerkinnän B-24BM. Kirov-luokan risteilijöille suunniteltiin sadan millimetrin 56 pituuskaliiperin ilmatorjuntatykki, joka sai tyyppimerkinnän B-34. Aseesta tehtiin tyyppimerkinnällä BS-3 panssarintorjuntatykki, jonka valmistus alkoi 1944.[1]
Tehdas numero 9:n F. F. Petrovin suunnittelutoimisto otti uuden panssarivaunumallin pohjaksi sadan millimetrin 56 pituuskaliiperin laivatykin ampumatarvikkeineen. Näin syntyi tykki malli 1944, joka sai myöhemmin SU-100-rynnäkkötykkiin asennettuna tyyppimerkinnän D-10S ja T-54-panssarivaunuun asennettuna D-10T. Vakautettuna T-54A-vaunussa aseen tyyppimerkinnäksi tuli D-10TG ja edelleen paranneltuna T-54B:ssä D-10T2S. Viimeksi mainittu tykki asennettiin myös T-55-vaunuihin.[1]
Panssarivaunutornit IT-tykkien korvaajiksi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suomen kevyet kiinteät rannikkotykistöpatterit oli jatkosodan päättyessä aseistettu pääasiassa 76 ItK 16 V ja 76 ItK 36 -ilmatorjuntatykeillä, jotka eivät tulivoimansa, kantamansa ja taistelunkestonsa osalta vastanneet sodanjälkeisen ajan vaatimuksia.[2]
Ilmatorjuntatykkikaluston korvaamista lähdettiin tutkimaan 1960-luvulla yliluutnantti Juhani A. Niskan johdolla. Esiin nousi panssarivaunun tykkitornin käyttö kevyenä rannikkotykkinä, mitä lähdettiin idean tasolla viemään eteen päin.[2]
Romutettavaksi päätymässä olleet brittiläisten Comet- ja Charioteer-panssarivaunujen tornit nähtiin yhtenä mahdollisena vaihtoehtona, mutta niiden käyttöä ei päädytty viemään eteenpäin kaluston käyttämien erikoislaatuisten kaliiperien takia. Rannikkotykistön käyttöön ei myöskään haluttu jälleen hankkia muiden hylkäämää kalustoa.[2]
Niska esitti vuonna 1966 laatimassaan muistiossa kevyiden rannikkopatterin kaluston korvaajaksi sadan millimetrin tornikanuunaksi modifioitua panssarivaunutornia. Muistio vertaili silloista 76 ItK 31 -tykkikalustoa, ruotsalaista Boforsin valmistamaa 75 mm tykkiä sekä T-54-panssarivaunun tornista modifioitua tornikanuunaa. Boforsin tykit nähtiin aivan liian kalliina vaihtoehtona, ja T-54-vaihtoehto päädyttiin ottamaan jatkokehitykseen.[2]
Koeammunnat ja kaluston tilaus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]T-54:n satamillimetrisen panssarivaunutornin koeammunnat käynnistyivät Katajaluodossa elokuussa 1967.[3] Tykissä ei ollut tuuletuslaitteistoa, ja ruutikaasut pääsivät jossain määrin sen sisätiloihin. Rannikkotykistön koeampuma-aseman värvätyt kykenivät säilyttämään toimintakykynsä, vaikka kiihkeä tulirytmi täytti tornin pahoinvointia aiheuttaneella ruutisavulla. Koeammunnoissa ammuttiin kymmenen kilometrin etäisyydellä sijainneeseen maaliin.[2]
Savuongelmista huolimatta koeammunnat osoittautuivat onnistuneiksi,[2] ja tykkien hankintatiedustelut käynnistettiin välittömästi niiden jälkeen.[3]
Neuvostoliitosta päädyttiin tilaamaan tornikanuunoiksi modifioitavia T-55-panssarivaunun torneja ilman erittäin kalliita panssarivaunuissa käytettyjä vakautinlaitteita. Myyjäosapuolta jouduttiin jonkin verran vakuuttelemaan vakauttimettoman systeemin toiminnasta.[2] Asekauppa toteutettiin Suomen ja Neuvostoliiton välisen bilateraalikaupan puitteissa.[3]
Patterien sijoituksen suunnittelu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Uusien rannikkopatterien ryhmityssuunnitelmat laadittiin pääesikunnassa vuoden 1968 aikana. Niiden pohjana toimi puolustusvoimain komentajan vuonna 1967 hyväksymät rannikkopuolustuksen kehittämisen perusteet ja pääesikunnan operatiivisessa käskyssä määritetyt meripuolustuksen painopistealueet. Etenkin Hangon ja Helsingin edustan kiinteän rannikkotykistön vahventaminen otettiin tavoitteeksi uusien patterien määrää suunniteltaessa.[3]
Syyskuussa 1968 valmistuneessa alustavassa ryhmityssuunnitelmassa päädyttiin sijoittamaan 5–7 patteria Helsingin edustalle, 2–4 Porkkalan-Inkoon alueelle, 2–3 Hangon alueelle, 1–2 Turun alueelle ja 0–2 Kotkan alueelle. Kokonaistarpeeksi arvioitiin 10–18 patteria. Patterit sijoitettiin etelärannikon satamien sisääntuloväylille painopisteenä Helsingin edusta. Ryhmitysalueiksi valittiin pääasiassa jo olemassa olevat miehitetyt linnakkeet tai niiden välittömässä läheisyydessä sijainneet alueet, sillä haluttiin välttää muiden tahojen omistuksessa olevien alueiden maanlunastuksia.[3]
Lopullisten sijoituspaikkojen selvitys tapahtui operatiivisiin vaatimuksiin pohjautuneella monikriteerimallilla, jossa laadittiin taulukko kaikista aluevaihtoehdoista ja ryhmityskriteereistä pistearvoineen. 100 TK -nimen saaneen aseen patterien sijoittelu tarkastettiin pääesikunnan operatiivisessa osastossa helmikuussa 1969. Lopullinen ryhmitys oli seuraava: neljä patteria Helsingin edustalla, kolme Porkkalan-Inkoon alueella, kolme Hangon alueella, kaksi Porvoon-Loviisan alueella, yksi Kotkan alueella ja yksi Utön alueilla. Tarkistus vahvensi näin ollen itäisen Suomenlahden asemia pääasiassa Helsingin edustan kustannuksella.[3] Patterit asennuspaikoiksi valikoituivat muun muassa seuraavat Suomenlahden rannikkoalueiden niemet ja saaret: Bågaskär, Emäsalo, Hästö-Busö, Itä-Villinki, Katajaluoto, Kirkonmaa, Kuivasaari, Orrengrund, Porsö, Russarö,[4] Tulliniemi (Hanko),[5] Upinniemi[6] ja Vallisaari.[4]
Patterien rakentaminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Puolustusvoimien käytettävissä olleet linnoittamis- ja rakentamismäärärahat sanelivat 100 TK -patterien linnoittamisen ja projektin vaiheistamisen. Ensimmäisenä aloitettiin linnoitustyöt Katajaluodossa, Kuivasaaressa, Tulliniemessä ja Upinniemessä.[3] Ensimmäisen patterin rakentaminen ajoittui vuosille 1968–1969, ja sitä seurasivat pian useiden muiden patterien rakentaminen Suomenlahden rannikolle ja Saaristomerelle.[2] Lopulta linnoitettavaksi päätyneiden saarten lisäksi 100 TK -pattereita suunniteltiin useille muillekin Suomen merialueiden saarille. Pisimmälle suunnittelutöissä etenivät Hangon Storlandetin ja Loviisan Gäddbergsön saarten patterit, jotka jäivät lopulta toteutumatta.[3]
Storlandetissa päätökseen vaikutti linnoittamisen kannalta hankala, huomattavaa infrastruktuuria vaatinut maasto. Storlandetiin kaavailtu 100 TK -patteri päädyttiin rakennettiin lopulta läheiselle Hästö-Busön linnakkeelle 1980-luvulla.[7] Gäddbergsön patterin oli tarkoitus suojata läheistä Loviisan ydinvoimalaa ja Valkon satamaa, mutta ammuntojen aiheuttaman tärinän vaikutukset ydinvoimalaan jäivät epäselviksi, ja keskeyttivät näin ollen patterin suunnittelun alueelle.[8]
Ensimmäisessä rakennusvaiheessa maastoon rakennettiin vain tykkiasemat miehistösuojatiloineen.[3] Puuttumaan jääneet komento-, keskiö- ja varastotilat toteutettiin 1970-luvun loppupuolella aloitetussa toisessa rakennusvaiheessa, jossa täydennettiin myös tykkiasemien ilmatorjunta- ja lähipuolustusasemia.[2] Viimeisten asemien kantalinnoitteiden täydentäminen tapahtui vasta 1980- ja 1990-lukujen aikana.[3]
Perushuolto 1980-luvun lopulla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vanhimmat 100 TK -patterit oli asennettu 1970-alulla, minkä seurauksena pääesikunnan taisteluvälineosasto alkoi kaavailla niiden perushuoltoa 1980-luvulla. Vuosikymmenen loppupuolella käynnistyneen huoltoprojektin ydintavoitteiksi muodostuivat sähköjärjestelmän uusiminen ja laseretäisyysmittarilla varustetun tykkiperiskoopin asentaminen asemiin. Uuteen varustukseen kuuluivat myös asemakohtaiset tykkilaskimet, jotka mahdollistivat ammunnan suorittamisen tykkijohtoisena tykkimenetelmäammuntana. Periskooppilaitteistot hankittiin Jugoslaviasta hieman ennen valtion hajoamista.[2] Kaikki tykit saivat myös paremmat lämpökuvut[6] ja joihinkin asemiin hankittiin lämpökamera pimeätoimintaa varten.[2]
100 TK -patterien alasajo
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä].jpg)
Rannikkotykistön ja linnakesaarten alasajo käynnistyi 1990-luvulla Suomen geopoliittisen tilanteen muutosten ja taistelutavan kehityksen seurauksena. Kiinteistä kantalinnoitteista nähtiin järkevämpänä siirtyä liikkuvampaan puolustuskalustoon. Puolustusvoimat muutti myös vuosituhannen vaihteella organisaatiotaan siten, että aiemmin maavoimien alaisuudessa toimineet rannikkotykistöpatterit siirtyivät merivoimille ja muodostivat laivaston osastojen kanssa uudet meripuolustusalueet. Tykkikaluston alasajo alkoi 152/50 T -tykeistä, joiden viimeiset ammunnat toteutettiin vuonna 2002.[9]
Ensimmäiset 100 TK -patterit hylättiin 2000-luvun alussa, minkä seurauksena puolustusvoimat luopui samalla useista kokonaisista linnakesaarikokonaisuuksista. Patterit jätettiin paikalleen deaktivoituina. Toinen deaktivointivaihe toteutettiin vuoden 2012 loppuun mennessä, jolloin 100 TK -kalustolla ammuttiin viimeistä kertaa Upinniemessä. Osa pattereista poistettiin asemista ja tyhjäksi jääneet tykkitilat peitettiin metallilevyllä. Käytöstä poistuneet tykit siirrettiin pääosin romutettavaksi tai myytäväksi, tosin Kuivasaaren tykit säästettiin museopatterina.[6] Upinniemen eteläkärjen 100 TK -patterin 1. tykki palautettiin vuonna 2017 deaktivoituna muistomerkkinä entiseen tuliasemaansa.[10]
100 TK -kaluston poistumisen jälkeen kiinteän rannikkotykistön ainoaksi jäljellä olevaksi kalustoksi jäivät raskaammat 130 TK -patterit, joiden alasajon suunniteltiin tosin tapahtuvan vuoden 2017 tilanteessa 2020-luvun kuluessa.[11]
Tykkiasema ja -järjestelmät
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
100 TK -tykkiasemat jakautuvat tykki-, ammustarvike-, majoitus- ja käytävätiloihin. Tykkitila jakautuu edelleen maanalaiseen tykkipihaan ja maanpäälliseen putkikerrokseen, joka sijaitsee tykin teräksestä valetun torniosan sisällä. Tornin päällä on lämpösuojus, jonka tehtävänä on rajoittaa tykkiasemasta ympäristöön tulevaa lämpösäteilyä. Kaikkiin 100 TK -asemiin ei ole rakennettu majoitustiloja.[12]
Kaliiperiltaan 100-millimetrinen putki on 5 608 millimetriä pitkä suuhidastimesta peräkappaleeseen ja painaa 1 430 kilogrammaa. Putken pituus on 56 kaliiperia, ja 40 rihlalla rihlatun osan mitta 5 350 millimetriä.[13]
Ampumatarvikkeet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]100 56 TK:n kaikki laukaisuyhdistelmät olivat patruunalaukauksia, joiden panoksina oli joko täys- tai puolipanos. Käytetyt kranaatit jakautuivat sirpale-, miina- ja aikakranaatteihin. Miinakranaateissa oli kiinteästi asennettu pohjasytytin. Aika- ja sirpalekranaattien kanssa käytettiin erillisiä aika- ja kärkisytyttimiä.[14]
100 TK:n kantama oli 16,8 kilometriä taulukkoryhmän 3 mukaisella laukausyhdistelmällä ammuttaessa.[13] Aseen lähtönopeudet olivat 617 m/s puolipanoksella ja 881 m/s täyspanoksella.[14]
Laukausyhdistelmät
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähde: [14]
| Taulukkoryhmä | Ammus | Panos | Sytytin | |||
|---|---|---|---|---|---|---|
| Ampumatarviketunnus | Komentonimike | Ampumatarviketunnus | Komentonimike | Ampumatarviketunnus | Komentonimike | |
| 1 | JVA 3905 | 100 tkr 2j-36A | RTA 2041 | 100 TK pp | KTA 7957 | ahis V-429-36A |
| 2 | RTA 2004 | 100 l tkr 2j-36A | KTA 7962 | is 70-36A | ||
| 3 | JVA 3905 | 100 tkr 2j-36A | RTA 2042 | 100 TK tpv | KTA 7957 | ahis V-429-36A |
| 4 | RTA 2001 | 100 hlkr 2j-ps 3MR | – | pohjasytytin | ||
| RTA 2003 | 100 hlkr 2j-ps 4MR | |||||
| 5 | RTA 2012 | 100 hlkr 2j-52A | KTA 5437 | 60-60 mas VM 16L-52A | ||
| 6 | RTA 2010 | 100 tkr 2j-36A | RTA 2041 | 100 TK pp | KTA 7957 | ahis V-429-36A |
| 7 | KTA 7968 | 90-450 mais V-36A | ||||
Tulitoiminta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tykin miehitykseen kuului kolme aliupseeria (au) ja seitsemän tykkimiestä (3 7), joiden tehtävät olivat seuraavat: tykinjohtaja (au), suuntaaja, korottaja, lataaja, neljä ammusmiestä, joista yksi aikauttaja, laskinaliupseeri (au) sekä varajohtaja (au). Ampumatoimintaan riitti minimissään kuuden henkilön vajaamiehitys, jolloin tykkiryhmästä voidaan irrottaa varajohtaja ja muut ammusmiehet aikauttajaa lukuun ottamatta.[15]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Enqvist, Ove: Itsenäisen Suomen rannikkotykit 1918–1998. Sotamuseo, 1999. ISBN 951-25-1033-2
- Enqvist, Ove: Kellä saaret ja selät on hallussaan... – Rannikkopuolustuksen aluekysymykset autonomisessa ja itsenäisessä Suomessa. Helsinki: Maanpuolustuskorkeakoulun Sotahistorian laitos, 2007. ISBN 978-951-25-1778-7 Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 23.1.2019).
- Enqvist, Ove: 100 56 TK -hankkeen vaiheita. Rannikon puolustaja, tammikuuta 2013, 38. vsk, nro 3/1995, s. 38–39. Helsinki: Rannikkotykistön upseeriyhdistys ry. ISSN 1239-0445 Artikkelin verkkoversio. (PDF) Viitattu 28.10.2017.
- Enqvist, Ove: Jäähyväiset 100 TK:lle. Rannikon puolustaja, 1995, 56. vsk, nro 1/2013, s. 50–51. Helsinki: Rannikkoupseeriyhdistys RUY ry. ISSN 1239-0445 Artikkelin verkkoversio. (PDF) Viitattu 28.10.2017.
- Kilpi, Juha: 100 56 TK tykkitoimintaopas. Helsinki: Merivoimien esikunta, 1999. ISBN 951-25-1075-8
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b Enqvist 1999, s. 216.
- ↑ a b c d e f g h i j k Enqvist 1995, s. 38–39.
- ↑ a b c d e f g h i j Enqvist 2007, s. 322–323.
- ↑ a b Ahlman, Juhani: Rannikkolinnakkeiden tulevaisuus, s. 37–39. Helsinki: Uudenmaan liitto, 2008. Uudenmaan liiton julkaisuja E101-2008, ISSN 1236-6811 ISBN 978-952-448-245-5 Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 9.11.2018). (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Hangon rannikkopatteriston perustamisesta 90 vuotta (PDF) hankortperinne.fi. 2011. Hangon Rannikkopatteriston Perinneyhdistys ry. Viitattu 9.11.2018.
- ↑ a b c Enqvist 2013, s. 50–51.
- ↑ Valtimo, Jarmo: Rannikkotykistön muistolaatta Storlandetiin. Rannikon puolustaja, 1995, 61. vsk, nro 3/2018, s. 46–47. Helsinki: Rannikkoupseeriyhdistys RUY ry. ISSN 1239-0445 Artikkelin verkkoversio. (PDF) Viitattu 23.1.2019.
- ↑ Enqvist 2007, s. 324.
- ↑ Pohjanvirta, Lauri: Suomen rannikkotykistön historia (PDF) (s. 8–9) rannikkotykisto.fi. 24.9.2014. Rannikkotykistön Perinneyhdistys ry. Arkistoitu 23.10.2017. Viitattu 9.11.2017.
- ↑ Vartiainen, Tatu: Rannikkoprikaati nosti maljan satavuotiaalle Suomelle. Rannikon puolustaja, 2018, 61. vsk, nro 1/2018, s. 46–49. Helsinki: Rannikkoupseeriyhdistys RUY ry. ISSN 1239-0445 Artikkelin verkkoversio. (PDF) Viitattu 9.11.2018.
- ↑ Siljamäki, Heikki: Tampellan 130 mm tornikanuuna – lajinsa viimeinen jatkaa vielä ensi vuosikymmenelle tekniikkatalous.fi. 16.4.2017. Talentum Oyj. Viitattu 9.11.2017.
- ↑ 100 56 TK Tykkitoimintaopas 1999, s. 12–13.
- ↑ a b 100 56 TK Tykkitoimintaopas 1999, s. 98.
- ↑ a b c 100 56 TK Tykkitoimintaopas 1999, s. 75–76.
- ↑ 100 56 TK Tykkitoimintaopas 1999, s. 36
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Rannikkotykistön tykkitoimintaopas: 7. osa, 100 56 TK. Helsinki: Pääesikunta, 1971. RtTkiO 7
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta 100 56 TK Wikimedia Commonsissa