Weissin alueet ovat ferro­magneettisten aineiden kide­rakenteessa olevia pieniä alueita, joilla kaikkien atomien magneettinen momentti on saman­suuntainen. Ne ovat saaneet nimensä ranskalaisen fyysikko Pierre-Ernest Weissin mukaan (1865–1940).

Weiss esitti vuonna 1907,[1] että ferro­magneettisissa aineissa on alueita, joissa atomien ("alkeismagneettien") magneettiset momentit suuntautuvat samoin silloinkin, kun ulkoista magneettikenttää ei ole. Tällaisten alueiden läpi­mitta on tyypillisesti välillä 10-3 ... 10-5 milli­metriä, ja niissä on kussakin noin 106 ... 109 atomia. Tällaisilla alueilla magneettisen momentin suunta liittyy aineen kide­rakenteeseen.,

Weissin alueiden sisällä aine on magnetoitunut kyllästys­arvoonsa saakka. Että useimmat rauta­kappaleet eivät kuitenkaan ole havaittavasti magneettisia, johtuu siitä, että niiden eri Weissin alueiden magneetti­kentät ovat eri suuntaiset ja kumoavat täten toisensa. Eri­suuntaisten Weissin alueiden välisiä raja­pintoja sanotaan Blochin seinämiksi.

Weissin alueet, kun ulkoista magneettikenttää ei ole (vasemmalla), heikossa (keskellä) ja vahvassa ulkoisessa magneettikentässä (oikealla)

Kun ferro­magneettinen aine tuodaan ulkoiseen magneetti­kentään, Blochin seinämät siirtyvät niin, että ne Weissin alueet, joissa magneettinen momentti on ulkoisen kentän suuntainen, laaje­ne­vat, kun taas ne, joissa sen suunta on päin­vastai­nen, pienenevät. Täten selittyy aineen magnetoitu­minen kentässä. Tarpeeksi voimakkaassa magneetti­kentässä koko kappaleen kaikkien atomien magneettiset momentit tulevat saman­suuntaisiksi. Kun ulkoinen kenttä poistetaan, Weissin alueet pyrkivät palautumaan ennalleen tiettyyn tasa­paino­tilaan. Esimerkiksi aineessa olevien epä­puhtauksien vuoksi tämä saattaa kuitenkin estyä, jolloin kappale jää pysyvästi magneettiseksi, kesto­magneetiksi.[2]

H. J. Williams käytti vuosina 1947–1979 jauhe­malli­menetelmää ja sai tällä tavoin valo­kuvia, jotka osoittavat Weissin alueiden koot ja muodot.[3] Tässä hän käytti kolloidista hienoksi jauhettua ferro­magneettista ainetta, jolloin raja­pinnat saatiin näkyviksi mikro­skoopilla.[4]

Weissin alueita on myös ferro­sähköisissä aineissa, jotka ovat analogisia ferro­magneettisille aineille. Niissä on alueita, joissa dipoli­momentit ovat saman­suuntaisia.

Lähteet

muokkaa
  1. Physical Theory of Ferromagnetic Domains. Reviews of Modern Physics, 1949. American Physical Society. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 24.1.2012.[vanhentunut linkki]
  2. K. V. Laurikainen, Uuno Nurmi, Rolf Qvickström, Erkki Rosenberg, Matti Tiilikainen: Lukion fysiikka 2, s. 171. WSOY, 1973. ISBN 951-0-05657-X
  3. Direction of domain magnetization in powder patterns. Phys. Rev, 1947, nro 71, s. 646. American Physical Society.
  4. On inhomogeneities in the magnetization of ferromagnetic materials. Phys. Rev., 1931, nro 38, s. 1903–1905. American Physical Society.

Aiheesta muualla

muokkaa