V1-ohjus
V1 tai V-1 (saks. Vergeltungswaffe 1, ”Kostoase 1”) eli Fieseler Fi-103 tai FZG-76 oli toisen maailmansodan aikainen saksalainen risteilyohjuksen edeltäjä. Ohjus oli automaattiohjautuva lentokone, jossa oli gyroskooppiin ja magneettiseen kompassiin perustuva ohjaus. Siinä oli sysäysputkimoottori eli pulssittain toimiva Argus As 14 -tyyppinen suihkumoottori.[1]
V1-ohjus oli aikanaan ainutlaatuinen ase ja sitä sanottiin lentäväksi pommiksi. Lontoolaiset käyttivät nimiä doodlebug (”pieni lentokone”), buzz bomb (”hurinapommi”) sekä Farting Furies ("Pierevät raivottaret").[1] Saksankielisiä lempinimiä olivat Maikäfer (turilas) ja Kirschkern ("kirsikankivi").
Tekniikka
muokkaaKehittelytyö
muokkaa
Siemens AG -yhtiössä työskennellyt insinööri Fritz Gosslau kehitteli vuoden 1937 alusta alkaen kauko-ohjattavaa ohjusta. Sen koelento tehtiin 14. heinäkuuta 1939. Samana syksynä hän asetti tavoitteeksi radio-ohjattavan ohjuksen, jonka kantomatka olisi satoja kilometrejä. Moottoriksi hän valitsi sysäysputkimoottorin. Vuonna 1942 Gosslau oli saanut laitteen toimimaan melko luotettavasti ja siirryttiin tuotantovaiheeseen.[2]
Ohjuksen kehittelyssä oli lukuisia teknisiä ongelmia. Varsinaista radio-ohjausta ei saatu toimimaan. Tunnetuin ongelma oli epävakaus, jonka ratkaisi kuuluisa koelentäjä Hanna Reitsch lentämällä miehitetyllä V1:llä keräten samalla tietoa ohjuksen käyttäytymisestä ilmassa. Reitsch loukkaantui yrittäessään laskeutua V1:llä laskuvarjohypyn sijaan.
Rakenne ja toiminta
muokkaa
Ohjus oli 7,73 m pitkä ja 1,42 m korkea. Rungon halkaisija oli 825 mm, siipien kärkiväli 5,33 metriä ja painoa sillä oli laukaisuhetkellä 2 200 kg. Kantomatka oli 200–210 km, nopeus 670 km/h ja lentokorkeus enimmillään kolme kilometriä. Taistelukärkenä oli 850 kg amatolia.[1] Keskimäärin ohjus lensi 600–1 000 metrin korkeudessa, matalimmillaan 100 metrissä.
Ohjus oli rakenteeltaan melko yksinkertainen ja se voitiin koota 350 miestyötunnissa. Yhden ohjuksen rakentaminen maksoi 5 060 tuolloista Saksan markkaa, joka oli vain noin viideskymmenesosa kaksimoottorisen pommikoneen hinnasta.[1] Ohjausjärjestelmä oli teoriassa monimutkainen mutta käytännössä yksinkertainen servomekanismi.
Ohjuksen nokassa oli potkuri, joka oli kytketty hammasrattaiseen pyörintämekanismiin, joka välitti tiedot pyörähdyksistä ohjuksen takana olevalle mittarille. Kun takana olevaan mittariin tuli ennalta asetettu mittarilukema täyteen, ohjauspintoja liikuttaneet ilmaletkut katkaistiin, jolloin ohjuksen siivekkeet jäivät paikoilleen. Samalla hetkellä takasiivissä olevat pienet jarrusolat räjäytettiin nallien avulla ulos, jolloin ohjus lähti syöksyyn.
Ohjus laukaistiin lentoon viistosti ylöspäin suunnatuilta kiskoilta. Kun se oli saavuttanut halutun lentokorkeuden, automaattiohjaus piti sen vakiokorkeudella ja halutussa suunnassa. Kun etukäteen määritetty matka oli kuljettu, ohjuksen moottori sammui ja se syöksyi alas räjähtäen maassa. Ohjus oli kuitenkin niin epätarkka, että se sopi ainoastaan kaupungin kokoisen alueen pommittamiseen toimien näin lähinnä pelotteluaseena.
Käyttö sodassa
muokkaaV1-ohjusta valmistettiin noin 30 000 kappaletta. V1-aseilla pommitettiin Lontoota 12. kesäkuuta 1944 alkaen. Viimeinen ohjus osui kaupunkiin 29. maaliskuuta 1945. Noin 10 000 ohjusta laukaistiin, perille pääsi 7 000, ja 3 876 osui Lontooseen. V1-pommituksissa kuoli Lontoossa 5 500 henkeä, 16 000 vammautui ja 75 000 asuntoa tuhoutui.[1] Myös Belgian Antwerpeniin suoritettiin iskuja V1-aseilla saksalaisten vetäydyttyä sieltä. Kaikkiaan saksalaiset laukaisivat 8 892 ohjusta maasta ja 1 600 pommittajista.
V1-aseen valmistus oli halpaa, ase oli suunniteltu kokoonpantavaksi helposti saatavista materiaaleista. Materiaalina käytettiin paljon muun muassa alumiinia. Kokoonpanomielessä V1 oli pommitusaseena huomattavasti käytännöllisempi kuin V2-ohjus joka rakentui mutkikkaista metalliosista.
V1-ohjuksia torjuttiin muun muassa Tempest-, Mosquito-, Spitfire- ja Mustang-tyyppisillä nopeilla hävittäjillä. Ohjus oli vaikea ampua alas, koska se oli hyvin pieni ja nopea maali ja kesti hyvin konekiväärinluoteja. Tykkien käyttäminen saattoi johtaa taistelukärjen räjähtämiseen, mikä saattoi olla vaarallista ohjusta tulittavalle lentokoneelle. Hävittäjälentäjät huomasivat, että ohjelmoitua rataansa lentävän pommin saattoi pudottaa myös lentämällä pommin rinnalle ja asettamalla oman koneen siivenkärki pommin siiven alle niin, että ilmavirtaus pommin siiven yli häiriintyi. V1:n autopilotti yritti tällöin korjata häiriytynyttä lentotilaa, jonka seurauksena ohjus joutui vaakakierteeseen. Tällöin V1:n suunnin sekosi ja pommi putosi kaukana maalistaan.
Liittoutuneet pommittivat ohjuksen laukaisupaikkoja Pas-de-Calaisin rannikolla Ranskassa ja Hollannissa joulukuusta 1943. Vuonna 1944 Yhdysvalloista saatiin Lontoon suojaksi tutkaohjattavia ilmatorjuntatykkejä ja herätesytytteisiä ilmatorjuntatykkien kranaatteja, ja tämä yhdistelmä osoittautui tehokkaaksi V1-ohjusten torjunnassa.
Eniten "ilmavoittoja" V1-ohjuksista oli RAF:n 501. laivueen Joseph Barryllä, 60 kpl.[1]
Katso myös
muokkaaLähteet
muokkaaKirjallisuutta
muokkaa- Haining, Peter. The Flying Bomb War. Robson Books, 2002. ISBN 1-86105-581-1.
- Kay, Anthony L. Buzz Bomb, Monogram Close-Up 4. Boylston, MA: Monogram Aviation Publications, 1977. ISBN 0-914144-04-9.
- King, Benjamin and Kutta, Timothy. IMPACT. The History of Germany's V-Weapons in World War II. Rockville Center, New York: Sarpedon Publishers, 1998. ISBN 1-885119-51-8.
- Ramsay, Winston; The Blitz Then & Now(Volume 3). Battle of Britain Prints International, 1990. ISBN 0-900913-58-4
- Zaloga, Steven; V-1 Flying Bomb 1942-52. Osprey Publishing, 2005. ISBN 1-84176-791-3.
Aiheesta muualla
muokkaa