Uusklassinen arkkitehtuuri

Uusklassinen arkkitehtuuri on arkkitehtuurin suuntaus, joka syntyi suurin piirtein 1700-luvun puolivälissä lähes yhtä aikaa Ranskassa, Saksassa ja Englannissa.^[1] Uusklassismi otti vaikutteensa suoraan antiikin Kreikan ja Rooman rakennustaiteesta sekä renessanssiajan palladiolaisesta arkkitehtuurista. Rönsyilevän barokki- ja rokokooarkkitehtuurin jälkeen uusklassismi pyrki takaisin "puhtaaseen" klassiseen arkkitehtuuriin, ja se palautti rakennuksiin yksinkertaiset ja suoraviivaiset muodot sekä antiikista tutut pylväsjärjestelmät. Sen nousuun vaikutti antiikin taiteen ja arkkitehtuurin kasvanut tuntemus, sekä varsinkin sisätilojen suunnittelussa Pompejissa tehdyt löydöt. Antiikista tuli tuolloin muoti-ilmiö kasvavien arkeologisten löytöjen ansiosta.^[1]

Suomessa ja Ruotsissa varhaisin uusklassismi tunnetaan kustavilaisena tyylinä. Sitä seurasi Napoleonin ajan keisarityyli eli empire.^[1] Helsingin keskusta-arkkitehtuuri edustaa etenkin Carl Ludvig Engelin suunnitelmien ansiosta suurelta osin uusklassismia. Samoin Pietari ja München ovat likimain uusklassismin ulkomuseoita.

Uusklassinen arkkitehtuuri maittain

Iso-Britannia

Palladiolainen perinne

Iso-Britannia oli uusklassisen arkkitehtuurin edelläkävijöitä 1750-luvulta alkaen. Antiikin tyyliin perustunut palladiolainen arkkitehtuuri oli hallinnut brittiläistä arkkitehtuuria 1700-luvun puoliväliin asti, ja siitä oli tullut maan arkkitehtuurin normi. Palladiolaista arkkitehtuuria pidettiin englantilaiskansallisena tyylinä toisin kuin esimerkiksi barokkia, sillä tunnettu englantilainen arkkitehti Inigo Jones oli suunnitellut palladiolaisen tyylin mukaisesti jo 1600-luvulla. Palladiolaiselle arkkitehtuurille oli ominaista selkeys ja yksinkertaisuus, symmetria ja tasapaino. Palladiolaisen arkkitehtuurin leviämistä Britanniassa avitti lisäksi maan rakennusbuumi: kaikki maanomistajat rakennuttivat itselleen suuria kartanoita maaseudulle, missä ylemmät sosiaaliluokat viettivät suurimman osan vuodesta.^[2]

Uusklassismin aika

1700-luvulla valistuksen myötä tietous klassisesta arkkitehtuurista oli alkanut levitä. Pompejin ja Herculaneumin kaivausten, englantilaisten entistä laajemman Italian-matkailun sekä Kreikan- ja Syyrian-tutkimusretkien myötä havaittiin, kuinka erilaista ja monimuotoisempaa antiikin kreikkalainen ja roomalainen arkkitehtuuri todellisuudessa olivat palladiolaiseen ihanteeseen verrattuna. Arkkitehtuuri alettiin samalla nähdä eri tyylisuuntien vaihteluna eikä suorana jatkumona ja kauneus subjektiivisena, ei objektiivisena ominaisuutena. Näin englantilaiset arkkitehdit saattoivat irtautua palladiolaisuuden ihanteesta ja omaksua uusia tasa-arvoisia tyylisuuntia.^[3]

Ensimmäiset pienet doorilaiset kreikkalaiset temppelit rakennettiin englantilaisiin puutarhoihin 1750-luvulla. Niistä antiikin tyylinen suunnittelu levisi 1760-lukuun mennessä suuriin maaseutukartanoihin, aluksi niiden sisätiloihin. Brittiläiset arkkitehdit lukivat antiikin tyyliä esitteleviä julkaisuja ja tekivät opintomatkoja Roomaan ja Kreikkaan tutkiakseen alkuperäistä antiikin ajan arkkitehtuuria paikan päällä. 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun merkittävimpiä brittiläisiä uusklassisia arkkitehteja olivat Robert Adam, Joseph Bonomi, James Wyatt, William Wilkins, John Soane ja John Nash.^[4]

Maaseutukartanoiden ohella myös Englannin kaupunkien julkisia rakennuksia alettiin tehdä uusklassisen tyylin mukaan, etenkin uuskreikkalaisittain (engl. Greek Revival). Kreikkalaisia temppeleitä jäljittelevän tyylin katsottiin ilmentävän hallintorakennuksissa arvokkuutta ja auktoriteettia sekä kulttuurirakennuksissa oppineisuutta. Etenkin museot sopivat klassiseen tyyliin, näistä tunnetuimpana esimerkkinä Lontoon British Museum (rakennettu 1842–1847). Sen julkisivun 44 joonilaista pylvästä ovat tarkkoja kopioita Athenan temppelin pylväistä Prienessä. Myös englantilaisiin kirkkoihin otettiin uusklassisia vaikutteita.^[5]

Kreikkalaisia esikuviaan uskollisesti jäljittelevät rakennukset olivat 1820- ja 1830-luvulla jo niin yleisiä, että niihin alettiin kyllästyä. Pitkät pylväsrivit ja kreikkalaistyyliset portiikit toistivat itseään ilman suurta vaihtelua, sillä niiden esikuvia oli rajoitettu määrä. Englannissa alettiinkin yhdistellä uusklassista tyyliä renessanssin ja barokin tyyliin, ja keskiaikaa jäljittelevästä uusgotiikasta tuli suosittu tyylisuunta vuosisadan lopulla.^[6]

Esimerkkejä

Joseph Hansom, Birminghamin kaupungintalo, 1834, Birmingham.
St. Pancras New Church, Lontoo.

Yhdysvallat

Uusklassisesta arkkitehtuurista tuli 1700-luvun lopulla itsenäistyneessä Yhdysvalloissa tasavaltalaisuuden lipunkantaja. Yhdysvaltain arkkitehtuuri oli ottanut vaikutteita uudisasukkaiden kotimaiden arkkitehtuurista ja sopeutunut paikallisiin ilmasto-oloihin. Pohjoisten osavaltioiden arkkitehtuuri oli usein puritaanisen yksinkertaista ja käytännöllistä, ja materiaalina käytettiin puuta. Yhdysvaltain ensimmäinen uusklassinen rakennus oli palladiolaisvaikutteinen, Peter Harrisonin 1749–1758 rakennuttama kirjasto Redwood Library Newportissa Rhode Islandissa. Presidentti Thomas Jefferson oli yksi Yhdysvaltain merkittävimpiä uusklassisia arkkitehteja 1700-luvun loppupuolella, ja hän näytti suuntaa omaleimaiselle yhdysvaltalaiselle arkkitehtuurin tyylille. Jefferson oli opiskellut Ranskassa ja toi sieltä vaikutteita Yhdysvaltoihin. Jeffersonin merkittävimpiä töitä ovat Virginiaan rakennetut Monticello, Virginian yliopisto ja Virginia State Capitol.^[7]

Muita tunnettuja yhdysvaltalaisia uusklassisia arkkitehteja olivat Charles Bulfinch, Benjamin Latrobe ja William Thornton, jotka suunnittelivat pääkaupunki Washingtonin United States Capitolin (1792–1827). Saksan Leipzigissa opiskellut Latrobe oli Yhdysvaltain ensimmäinen ammattiarkkitehti. Hän suunnitteli James Hobanin kanssa myös Valkoisen talon (1815) ja oli etenkin uuskreikkalaisen suuntauksen kantava voima Yhdysvalloissa. Kreikkalaistyylisestä arkkitehtuurista tulikin maassa hyvin suosittua 1800-luvun alkuvuosikymmeninä niin julkisissa rakennuksissa kuin puisissa maaseutukartanoissakin. Uusklassisen ajan viimeisimpiä rakennuksia Yhdysvalloissa oli Ohio Statehouse (1848–1861).^[8]

Esimerkkejä

Thomas Jefferson, Monticello, 1769–1784, Charlottesville, Virginia.
William Thornton, Yhdysvaltain kongressitalo, 1793, Washington (DC).
Ohio Statehouse, 1861, Columbus, Ohio.

Ranska

Ranskalaisen uusklassismin yksi perustajista oli Jacques-François Blondel, joka arkkitehtikoulunsa ja julkaisujensa (etenkin Cours d'Architecture, 1771) kautta loi pohjan ranskalaiselle uusklassismille. Kuninkaan arkkitehti Ange-Jacques Gabriel (1698–1782) muokkasi kansallista arkkitehtuurityyliä ja toi siihen palladiolaisia ja englantilaisia vaikutteita säilyttäen kuitenkin yhteyden ranskalaiseen perinteeseen.^[9]

Ehdotuksia Ranskan kirkkoarkkitehtuurin uudistamisesta oli alettu esittää runsaasti 1700-luvun puolivälissä. Vihdoin vuosina 1757–1790 rakennettiin Pariisiin Pyhän Genevièven kirkko (nyk. Panthéon, Jacques-Germain Soufflot), jossa barokin koristeellisuuden tilalla olivat selkeät klassiset aiheet, kuten Halikarnassoksen mausoleumia jäljittelevä kupolia reunustava korinttilainen pylväsrivistö. Pyhän Genevieven kirkon jälkeen myöhemmätkin ranskalaiset kirkot noudattivat sen tyyliä.^[10] Myös sekulaarissa arkkitehtuurissa nousi uusia tuulia: Roomassa opiskelleet nuoret ranskalaisarkkitehdit toivat 1740-luvun jälkeen maahan tyylin, jossa yhdistyi antiikin, renessanssin ja barokin ominaisuuksia, näin enteillen uusklassismia. Ryhmän tunnetuimpia töitä oli Comédie-Française-teatteri 1779–1782.^[11]

Pariisista uusklassinen arkkitehtuuri levisi nopeasti Ranskan muihinkin kaupunkeihin: maineekkaana esimerkkinä tunnetaan arkkitehti Victor Louisin suunnittelema Bordeaux'n suuri teatteri vuodelta 1772–1780.^[12] Muita tunnettuja ranskalaisia uusklassisia vuosisadan lopun arkkitehteja olivat Englannista vaikutteita hakenut Claude-Nicolas Ledoux, François-Joseph Bélanger ja visionääri Étienne-Louis Boullée.^[13]

Esimerkkejä

Jacques-Germain Soufflot, Pyhän Genevièven kirkko (nyk. Panthéon) 1757–1790, Pariisi
Victor Louis: Bordeaux'n suuri teatteri, 1772–1780, Bordeaux.
Jean Chalgrin, Riemukaari, 1806–1836, Pariisi.

Italia

Esimerkkejä

Giuseppe Valadier, Villa Torlonia, 1806–, Rooma.
Leopoldo Laperuta, San Francesco di Paolan basilika, 1809–1836, Napoli.
Pasquale Poccianti, Cisternone, 1829–1842, Livorno.
Giuseppe Sacconi, Viktor Emanuel II:n monumentti, suunn. 1885, rak. 1911–1935, Rooma.

Saksa

Esimerkkejä

Karl Friedrich Schinkel, Charlottenhofin huvila, 1826–1829, Potsdam.
Karl Friedrich Schinkel, Elisabethinkirkko, 1832–1834, Berliini.

Pohjoismaat

Suomessa ja Ruotsissa varhaisin uusklassismi tunnetaan kustavilaisena tyylinä. Sitä seurasi Napoleonin ajan keisarityyli eli empire.^[1] Helsingin keskusta-arkkitehtuuri edustaa etenkin Carl Ludvig Engelin suunnitelmien ansiosta suurelta osin uusklassismia.

Esimerkkejä

Carl Ludvig Engel, Valtioneuvoston linna, 1818−1822, Helsinki.
Carl Ludvig Engel, Helsingin yliopiston päärakennus, 1832, Helsinki.
Carl Ludvig Engel, Kansalliskirjasto, 1840, Helsinki.

Venäjä

Esimerkkejä

Auguste Ricard de Montferrand, Iisakin kirkko, 1818–1858, Pietari.
Kirkko Arkhangelskojen kartanossa, Moskovan lähellä, 1909–1916, Venäjä.

Katso myös

Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Uusklassinen arkkitehtuuri Wikimedia Commonsissa

Adam-tyyli

Lähteet

Toman, Ralf (toimittaja): Neoclassisism and Romanticism. Ullmann & Könemann, 2007. ISBN 978-3-8331-3556-9
- Engel, Ute: Neoclassical and Romantic Architecture in Britain
- Borngässer, Barbara: Neoclassical Architecture in the United States of America
- Karn, Georg Peter: Neoclassical and Romantic Architecture in France
- Kluckert, Ehrenfried: Neoclassical and Romantic Architecture in Scandinavia

Viitteet

↑ ^a ^b ^c ^d Taiteen Pikkujättiläinen, s. 305. WSOY, 1995. ISBN 951-0-16447-X
↑ Engel 2007, s. 15.
↑ Engel 2007, s. 16.
↑ Engel 2007, s. 19–20, 35–42.
↑ Engel 2007, s. 21–24.
↑ Engel 2007, s. 24, 32.
↑ Borngässer 2007, s. 56–58.
↑ Borngässer 2007, s. 59–60.
↑ Karn 2007, s. 62–63.
↑ Karn 2007, s. 69–70.
↑ Karn 2007, s. 70–71.
↑ Karn 2007, s. 72.
↑ Karn 2007, s. 76–84.

Aiheesta muualla

Valistuksen ja klassismin kausi (Arkistoitu – Internet Archive), Rakennusperinto.fi

[pikku-1] Taiteen Pikkujättiläinen, s. 305. WSOY, 1995. ISBN 951-0-16447-X

[2] Engel 2007, s. 15.

[3] Engel 2007, s. 16.

[4] Engel 2007, s. 19–20, 35–42.

[5] Engel 2007, s. 21–24.

[6] Engel 2007, s. 24, 32.

[7] Borngässer 2007, s. 56–58.

[8] Borngässer 2007, s. 59–60.

[9] Karn 2007, s. 62–63.

[10] Karn 2007, s. 69–70.

[11] Karn 2007, s. 70–71.

[12] Karn 2007, s. 72.

[13] Karn 2007, s. 76–84.

[1]

[2]

[3]

[4]

[5]

[6]

[7]

[8]

[9]

[10]

[11]

[12]

[13]