Uuden-Seelannin maantiede
Uuden-Seelannin maantiede on ainutlaatuinen, sillä Uusi-Seelanti sijaitsee melkein itäisen ja läntisen pallonpuoliskon rajalla. Lähin naapurivaltio on noin 1 500 kilometrin päässä sijaitseva Australia.
| Uuden-Seelannin maantiede | |
|---|---|
 Uuden-Seelannin kartta |
|
| Maanosa | Oseania |
| Tilastot | |
| Pinta-ala | 267 710 km² |
| – Sisävesi | 4 395 km² (1,65 %) |
| Rantaviiva | 15 134 km |
| Ennätykset | |
| Korkein kohta | Mount Cook, 3 724 m |
| Matalin kohta | Taieri Plain, -2 m |
| Pisin joki | Waikato, 400 km |
| Suurin järvi | Taupojärvi, 616 km² |
| Ilmasto | |
| Ilmasto | meri-ilmasto |
| Luonnonvarat | |
| Luonnonvarat | rautamalmi, maakaasu, vesivoima, kivihiili, puutavara |
Uusi-Seelanti koostuu kahdesta pääsaaresta, Pohjois- ja Eteläsaaresta, jotka erottaa toisistaan Cookinsalmi. Pohjoissaarella on toimivia tulivuoria, kuumia järviä sekä geysirejä, joista kohoaa kuuma vesisuihku kymmenien metrien korkeuteen. Eteläsaari on hieman Pohjoissaarta suurempi ja siellä sijaitsee korkeita lumihuippuisia vuoria, jotka muodostavat Etelä-Alpeiksi kutsutun vuorijonon. Saaren eteläosissa jäätiköt ovat kovertaneet kapeita ja suuria, jopa satojen metrien syvyisiä U- eli ruuhilaaksoja, jotka ovat mereen yltäessään synnyttäneet vuonoja.
Kasvillisuus
muokkaaUuden-Seelannin kasvillisuus vaihtelee sekä itä–länsisuunnassa, pohjois–eteläsuunnassa että korkeuserojen mukaan. Pohjoissaarella kasvillisuus on ainavihantaa subtrooppista lehtimetsää ja tyypillinen puulaji on kauripuu. Eteläsaaren kostean länsiosan alangoilla kasvillisuus on subtrooppisen lehtimetsän ja lauhkean lehtimetsän välimuotoa. Toisin kuin pohjoisen pallonpuoliskon lauhkeissa metsissä, Uudessa-Seelannissa lauhkean alueen lehtipuut eivät pudota lehtiään viileäksi kaudeksi muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Tyypillisimpiä eteläsaarelaisia puita ovat etelänpyökit.
Australian ja Uuden-Seelannin puu- ja kasvilajistolla ei ole juuri mitään tekemistä keskenään. Uudessa-Seelannissa ei esimerkiksi kasva eukalyptuspuita, jotka ovat tyypillisimpiä puita Australiassa. Kasvillisuuden ja erityisesti puulajien lajirunsaus on Uudessa-Seelannissa häkellyttävä. Yhdellä metsäalueella voi kasvaa jopa yli 200 puulajia. Muualla maailmassa vastaavissa olosuhteissa puiden lajimäärä rajautuisi muutamaan tiettyä metsätyyppiä dominoivaan lajiin. Uuden-Seelannin metsät ovat monimuotoisia kaikilla leveyspiireillä ja kaikissa metsille edullisissa ilmasto-olosuhteissa.
Eteläsaaren vuoristoissa lehtimetsiä ei ylempänä seuraa havumetsä, vaan pyökkimetsät seuraavat vuorten rinteitä metsärajaan saakka, jonka jälkeen se vaihtuu subalpiiniseksi nummeksi, joka köyhtyy vielä ylemmäs mentäessä ja lopulta vastaan tulee ikijäätikkö.
Eteläsaaren itärannikolla, jota vuoristo suojaa länsituulten tuomilta sateilta, kasvaa tuulista nummea.
Eläimistö
muokkaaUuden-Seelannin saarten alkuperäiseen eläimistöön kuului ennen ihmisen saapumista lintuja, matelijoita, sammakkoeläimiä, hämähäkkieläimiä ja hyönteisiä. Ainoat saarella eläneet nisäkkäät olivat uudenseelanninmerikarhu, uudenseelanninmerileijona ja kolme pientä lepakkolajia: lyhythäntälepakko (Mystacina tuberculata), isolyhythäntälepakko (Mystacina robusta) ja Chalinolobus tuberculatus-siippalaji[1]. Sammakkolajeja oli alun perin seitsemän. Matelijalajistoa saarella oli alun perin noin 30, ja se käsitti lähinnä tuataroja, skinkkejä ja gekkoja, muttei lainkaan kilpikonnia tai käärmeitä. Uusi-Seelanti on sen verran viileä saaristo, että matelijat synnyttävät siellä eläviä poikasia munimisen sijaan. Alkuperäinen hyönteislajisto oli runsas ja käsitti muun muassa kaskaita, mehiläisiä, perhosia, kärpäsiä, kovakuoriaisia, heinäsirkkoja ja erikoisia wetasirkkoja.
Saaren alkuperäisen eliöstön silmiinpistävin piirre oli se, että nisäkkäiden puuttuessa linnut hallitsivat myös muualla maailmassa yleensä nisäkkäille kuuluvia ekologisia lokeroita. Alun perin lintulajeja oli 245, joista 75 prosenttia oli endeemisiä eli vain Uudessa-Seelannissa tavattavia lajeja. Monet linnut olivat suuria ja lentokyvyttömiä, ja lintuja löytyi niin oravan, hiiren, myyrän, hirven, peuran, ketun, mäyrän kuin jäniksenkin ekolokeroihin. Maapetojen puuttuessa linnuille oli luontevaa menettää lentokyky ja kasvaa suuriksi. Saaren alkuperäiseen linnustoon kuului muun muassa hanhia, erilaisia varpuslintuja, haukkoja, kyyhkyjä, papukaijoja, pingviinejä ja sorsalintuja. Kuuluisin, jo sukupuuttoon kuollut linturyhmä lienee moat, joita oli ihmisen saapuessa 11 lajia. Moa olivat täysin siivettömiä suuria lintuja, ja ne käyttivät ravintonaan kasveja. Moalintuja saalisti nykyään sukupuuttoon kuollut jättiläismäinen haastinkotka, jonka on väitetty tappaneen ja syöneen ihmisiäkin.[2]
Muita lentokyvyttömiä alkuperäisiä lintuja olivat moalintujen lisäksi kiivit, lentokyvytön petokurki, kakapo, lentokyvytön suurikokoinen hanhi, vilistäjät ja monet maaelämään sopeutuneet rantakanat. Näistä on vielä jäljellä kakapo, kaksi vilistäjälajia, neljä kiivilajia sekä muutama rantakanalaji. Lentävistä lajeista monet ovat niin ikään kuolleet sukupuuttoon, muun muassa huia, uudenseelanninjoutsen ja uudenseelanninpelikaani, joka oli pelikaanilinnuista suurin. Lentävistä lintulajeista on jäljellä muun muassa kea ja tui. Uuden-Seelannin linnustosta 50 prosenttia on kuollut sukupuuttoon ihmisen saapumisen jälkeen. Viimeisimmät sukupuuttoon kuolleet linnut ovat kirkupöllö ja piopio.
Ilmasto
muokkaaUusi-Seelanti sijoittuu globaalisessa ilmanpainejärjestelmässä lähinnä hepoasteen korkeapaineen ja polaaririntaman matalapaineiden väliin. Uuden-Seelannin tuulet ovat lähes pääsääntöisesti länsituulia. Ne tuovat sekä viileyttä että kosteutta länsirannikolle. Vuorten suojapuolella vaikuttaa Föhn-tuuli. Meri- ja maatuuli vaikuttavat myös rannikkoalueella.
Uuden-Seelannin ilmasto on erittäin monimuotoinen. Maan sijainti kahden lämpövyöhykkeen tuntumassa, voimakas merellinen vaikutus sekä suuret korkeuserot ovat syynä tähän. Lämpöolosuhteet voivat muuttua vain muutamien kilometrien säteellä lähes trooppisesta vuoristojen pakkasasteisiin. Samoin käy kosteuden suhteen. Länsirannikko on sateisinta aluetta ja vain 100 kilometriä itään vuoristojen takana on Uuden-Seelannin kuivinta aluetta. Sateisuus selittyy hyvin sillä, että länsituulet tuovat länsirannikolle kosteita tuulia, jotka vuoriston kohdatessaan tiivistyvät orografisiksi sateiksi. Suojapuolelle syntyy Föhn-ilmiö, joka on lämmin laskutuuli.
Keskilämpötila on maassa 10 ja 16 asteen välillä, ja vuodenaikaisvaihtelut ovat suhteellisen vähäisiä. Lämmin aika on tammi-helmikuussa ja kylmintä on heinäkuussa. Lämpötila laskee noin 0,7 astetta 100 metriä kohden, ja vuoristossa sateet voivatkin tulla lumena. Vuoriston vaikutus ilmastoon länsi-itä-suunnassa on suurempi kuin välimatkalla pohjois-etelä-suunnassa.
Ilmanpainevyöhykkeet siirtyvät vuodenaikojen mukaan seuraten auringon zeniittiasemaa. Tämän vuoksi Uuden-Seelannin eteläsaari joutuu touko-syyskuun välisenä aikana polaaririntaman vaikutukseen. Tällöin alueen ylittävät lukuisat matalapaineet tuovat sumuja ja sateita. Näiden väliin jäävät lyhyet aurinkoiset korkeapaineen hetket. Pohjoissaari saa puolestaan joulu- ja tammikuun aikana nauttia hepoasteen korkeapaineen tuomasta aurinkoisesta ilmasta.
Vesistöt
muokkaa
Uuden-Seelannin vesivarat ovat huomattavat. Merellisyys nostaa kosteutta ja länsituulet tuovat kosteuden etenkin länsirannikolle. Alueelliset vaihtelut ovat kuitenkin suuria. Uuden-Seelannin vesistöt muodostuvat lähinnä jokisysteemeistä. Koska sateita tulee tasaisesti koko vuoden, jokien virtaamat ovat suhteellisen tasaisia. Tulvia toki esiintyy.
Osa vedestä sataa vuoristoissa lumena ja muodostaa pieniä jäätiköitä. Viimeisen jääkauden aikana vuoristot olivat laajalti laaksojäätiköiden alla. Ne uursivat syviä laaksoja ja työnsivät edellään paksuja moreenivalleja. Kun jää suli, näiden luonnonpatojen taakse muodostui vuoristojärviä. Uuden-Seelannin suurin järvi on kuitenkin tulivuoren räjähdyksessä syntynyt kraatterijärvi Lake Taupo.
Pääasiallisesti joet ovat puhtaita nopean virtauksensa vuoksi. Ihmisen vaikutus on kuitenkin lisääntynyt, mikä näkyy jokiveden samentumisena. Clutha-joen keskivirtaama on Uuden-Seelannin suurin: se on 340 kilometriä pitkä, ja sillä on valuma-alue. Pohjoissaaren suurimman joen, Waikaton pituus on peräti 400 kilometriä.
Keskimääräisesti pohjavettä on Uudessa-Seelannissa riittävästi. Eniten sitä esiintyy Canterburyn laaksossa. Paikoin sitä tehdään keinotekoisesti suodattamalla pintavettä maakerrosten läpi. Pohjaveden laatu vaihtelee, mikä johtuu lähinnä vulkaanisesta aktiivisuudesta.
Endogeeniset ilmiöt
muokkaaUudessa-Seelannissa on kallioperän nuoruuden vuoksi havaittavissa lähes kaikki geologiset ja geomorfologiset ilmiöt. Osa saarten kallioperästä on peräisin Gondwanamantereen ajoilta asti, mutta pääasiallisesti vuoret ovat syntyneet mesotsooisten ja kenotsooisten aikakausien välivaiheen poimutuksissa. Vanhimmat kivet ovat syväkivilajeja, nuorimmat taas vulkaanisen toiminnan synnyttämiä pintakivilajeja sekä sedimentoitumisen vuoksi syntyneitä kerroskivilajeja. Poimutuksessa on tapahtunut myös kivilajien muuttumista ja siten syntynyt metamorfisia kivilajeja.
Vulkanismi
muokkaa
Uuden-Seelannin saarilla on kaikkialla havaittavissa vulkanismin merkkejä. Eteläsaarelta ne ovat sammuneet miljoonia vuosia sitten, mutta pohjoissaari on edelleen aktiivista aluetta. Alue alkaa Ruapehu-tulivuorelta, kulkee kohti koillista 30 kilometrin levyisenä vyöhykkeenä White Islandin saarelle. Törmäysvyöhykkeisiin muodostuu lähinnä kerrostulivuoria, jotka saattavat olla purkautuessaan hyvin rajuja. Uuden-Seelannin vulkaaniseen toimintaan kuuluvat myös laajat laavakentät.[3] Maassa on kymmenkunta aktiiviseksi luokiteltua tulivuorta, joista viisi on joissain määrin jatkuvasti aktiivisia. Tulivuoret purkavat runsaasti tefraa eli kivituhkaa. Tämä aines kerääntyy vuorten rinteille metrien paksuisiksi kerroksiksi. Kun ne vettyvät tai maanjäristyksen vuoksi lähtevät liikkeelle, syntyy vaarallisia lahareita.[4] Myös ihmisen toiminnan takia voimistunut eroosio on lisännyt laharien määrää.
Seismisyys
muokkaa- Katso myös: Luettelo Uuden-Seelannin maanjäristyksistä
Uudessa-Seelannissa on runsaasti maanjäristyksiä, yli 14 000 vuodessa, mutta useimmat niistä ovat energiamäärältään alhaisia. Vuosittain tapahtuu noin 20 yli magnitudin 5 järistystä. Vuonna 1855 sattui järistys, jonka voimakkuus oli 8,2–8,3.[5] Muita voimakkaita järistyksiä on tapahtunut vuosina 1929, 1931, 2009 ja 2011.[6]
Eksogeeniset ilmiöt
muokkaaUusi-Seelanti on myös eksogeenisten ilmiöiden suhteen hyvin monipuolinen alue. Eroosiotekijät ovat sitä voimakkaampia, mitä jyrkempi maan profiili on. Näin ollen Uudessa-Seelannissa, kun se vielä on edelleen kohoavaa aluetta, eroosio on varsin voimakas maisemaa muuttava tekijä. Eteläsaaren jääkauden aikaiset laaksojäätiköt ja sulamisvaiheen virtaavat vedet ovat antaneet maisemaan selvät jälkensä. Pohjoissaaren vulkaaninen toiminta on kasannut paksuja tefrakerroksia, joita virtaava vesi on kuluttanut ja kuljettanut. Molemmilla saarilla massaliikunnot ovat olleet huomattavia. Pakkasrapautumista tapahtuu vuoristojen huipulla. Kemiallista rapautumista tapahtuu kalkkikivialueella, jossa syntyy tippukiviluolia.
Lähteet
muokkaa- ↑ Nurminen, Matti (toim.): Maailman eläimet: Nisäkkäät 2, s. 347, 365, 461. Helsinki: Tammi, 1987. ISBN 951-30-6531-6
- ↑ Man-eating giant Haast's Eagle legend backed by new study 11.9.2009. Bird Examiner. Viitattu 31.12.2010. (englanniksi)
- ↑ New Zealand's Volcanoes (Arkistoitu – Internet Archive) GNS Science
- ↑ Mud flow rushes down New Zealand volcan CBC News
- ↑ GeoNet M 8.2 Wairarapa Tue, Jan 23 1855 geonet.org.nz. Viitattu 27.12.2017. (englanniksi)
- ↑ Christchurch earthquake timeline: New Zealand's biggest quakes Telegraph 22.2.2011 (englanniksi)
Aiheesta muualla
muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Uuden-Seelannin maantiede Wikimedia Commonsissa