Urut

Urut, joita kutsutaan myös pilliuruiksi tai kirkkouruiksi (erotukseksi populaarimusiikissa käytetyistä sähköuruista), on yhdistetty puhallin- ja kosketinsoitin, jossa on paineilman avulla soivat pillit. Se muodostuu pillistö(i)stä, ilmanantolaitteista ja koneistosta, joka käsittää myös soittopöydän.

Helsingin tuomiokirkon urkujen julkisivu on vuodelta 1847.

Turun tuomiokirkon pääurut.

Merkitys

Urut on tärkeä läntisen kristillisen kirkon jumalanpalvelussoitin. Urkuja käytetään varsinaisen urkumusiikin lisäksi kirkollisissa menoissa useimmiten virsien säestyssoittimena, sekä säestyssoittimina vokaalimusiikin teoksissa kuten kantaateissa, messuissa, oratorioissa ja passioissa. Pelkästään uruille sävelletty musiikki on suosittua erityisesti Johann Sebastian Bachin ja César Franckin teosten johdosta.

Länsimaisessa taidemusiikissa urkuja on käytetty runsaasti myös muissa kuin uskonnollissävytteisissä teoksissa. Sen vuoksi urkuja on kirkkojen lisäksi suurimmissa konserttisaleissa, joissa niitä käytetään myös yhtenä sinfoniaorkesterin soittimena, esimerkiksi Camille Saint-Saënsin kolmannessa sinfoniassa. Yhdysvalloissa urkuja on aikanaan rakennettu jopa eräisiin varhaisiin tavarataloihin.

Urkujen rakenne

Yleensä sähköllä toimiva puhallin puhaltaa ilmaa urkujen koon mukaan yhteen tai useampaan varastopalkeeseen, josta ilma johdetaan ilmakanavia pitkin ilmalaatikoihin ja soittoventtiilin kautta ilmalaatikossa olevan reiän päällä olevaan pilliin soittopöydässä olevaa kosketinta painettaessa. Pillejä on sekä puu- että metallirakenteisia, toimintaperiaatteeltaan sekä huuli- että kielipillejä. Kutakin tällaista eri tavoin soivaa pillirivistöä sanotaan äänikerraksi. Urkuihin rakennettua äänikertavalikoimaa sanotaan urkujen dispositioksi, joka usein esitetään luettelona urkumusiikkiäänitteiden ohjelmalehtisissä.

Urkujen ääniala on yleensä hyvin laaja. Suuret urut ovat mitoiltaan ja äänen dynamiikaltaan suurin ja samalla tekniikaltaan monimutkaisin akustisista soittimista.

Urkujen yli 2000-vuotisen historian aikana niiden rakenne on vaihdellut huomattavasti. Antiikin urkuja ja nykyisiä soittimia yhdistää lähinnä vain se, että soittimen äänen synnyttää paineilma, jota ei tuoteta keuhkoilla, toisin kuin puhaltimissa. Lisäksi pillejä ei soiteta suulla vaan käsillä (ja viime vuosisatojen kuluessa myös jaloilla) koneiston välityksellä.

Puhuttaessa urkujen rakenteesta viitataan yleensä siihen muotoon, jonka soitin oli saavuttanut keskiajan lopulla. Sille luonteenomaista on, että soittajan itsensä ei tarvitse huolehtia ilmanannosta ja että soittaminen tapahtuu sormin koskettimistolla, joka ulkoisesti muistuttaa esimerkiksi cembalon tai pianon koskettimistoa. Useimmissa uruissa on myös jalkiokoskettimisto, joka muistuttaa sormiokoskettimistoa, mutta on luonnollisesti suurempi.

Pillit

Pääartikkeli: Äänikerta

Urkupillistöjä Seinäjoen Lakeuden Risti -kirkossa. Kuvassa näkyy monenlaisia pillejä: takana kuparisia ja aivan edessä valkeita tukittuja huulipillejä; valkeiksi maalattuja tukittuja puupillejä; hopeanvärisiä tukkimattomia huulipillejä; hopeanvärisiä ja valkeiksi maalattuja torvimaisia kielipillejä.

Urkujen ääni syntyy pilleissä, jotka voidaan toimintaperiaatteeltaan jakaa kahteen ryhmään:

• Huulipillit, joissa pillin alapäästä puhallettava ilmavirta puristuu kapeaksi nauhaksi pillin sydämen eli keernan ja alahuulen välissä (alaosan yleensä kartiomaisesti laajenevan osan yläpää, jossa on aukko ja josta alkaa pillin suora, putkimainen yläosa). Ilmanauhan osuessa pillin ylähuuleen se saa pillin sisällä olevan ilmapatsaan värähtelemään. Ilma ei siis virtaa koko pillin läpi, vaan toimintaperiaate on samantapainen kuin esimerkiksi nokkahuilussa tai pullon suuhun puhallettaessa. Huulipillit ovat niitä tutuimman näköisiä urkupillejä, joita yleensä ovat urkujen julkisivun useimmat tai kaikki pillit. Pillin äänenkorkeus määräytyy pillin pituuden mukaan (pituus huulesta pillin yläpäähän; huulen alapuolinen kartiomainen osa ei vaikuta äänenkorkeuteen) siten, että pitkä pilli soi matalammalla äänellä kuin lyhyt ja pillin pituuden kaksinkertaistaminen pudottaa sen sävelkorkeutta oktaavin verran. Siten urkujen matalimmalta soivat huulipillit ovat pisimpiä, suurissa uruissa usean metrin mittaisia, ja korkeimmalta soivat huulipillit lyhyimpiä, joskus vain muutaman millimetrin mittaisia.
• Kielipillit, joissa ilma virtaa metallisen kielen ja hylsyn välistä ja saa toisesta päästään kiinnitetyn (ja siis toisesta päästään vapaan) kielen värähtelemään hylsyä vasten. Värähtelyt vahvistuvat kaikutorvessa. Toimintaperiaate on samantapainen kuin esimerkiksi klarinetissa. Äänenkorkeus määräytyy kielen vapaana värähtelevän pituuden mukaan, jota säädetään pilliin kuuluvan viritystapin avulla. Kaikutorven koon on oltava ainakin tietyssä määrin sopeutettu äänenkorkeuteen, mutta koon merkitys ei ole samalla tavoin yksiselitteinen kuin huulipilleissä, ja kaikutorven koko vaikuttaa myös äänensävyyn.

Materiaaliltaan pillejä on niin ikään kahta lajia, ja kummastakin valmistetaan sekä huuli- että kielipillejä:

• Metallipillit, jotka on yleensä valmistettu runsaasti tinaa sisältävästä urkupillimetallista ja ovat yleensä poikkileikkaukseltaan pyöreitä. Metallipillien äänensävy voi olla vaskipuhallinsoittimien tapaan kirkas ja terävä, mutta myös huilumaisen pehmeä.
• Puupillit, jotka ovat yleensä poikkileikkaukseltaan nelikulmaisia. Puisissa kielipilleissä kieli on metallinen, vaikka muutoin pilli on puuta. Puupillien äänensävy on lähtökohdiltaan metallipilliä pehmeämpi, mutta puisissa kieliäänikerroissa ääni voi olla silti kova, jopa römeä.

Lisäksi lähinnä huiluäänikerroissa pillit voivat olla kahta tyyppiä avoimuudeltaan:

• Avoimet pillit ovat yläpäästään avoimia. Tämä on yleisin huulipillien tyyppi. Pilli tehdään hiukan pitemmäksi kuin sen sävelkorkeus edellyttäisi, ja pillin sivu leikataan yläpäästään hiukan matkaa halkioksi niin, että pillin reunaan tulee kapea pystysuuntainen liuska. Tämä liuska kierretään rullalle sopivan matkaa, jotta pillin äänenkorkeus saadaan viritettyä oikeaksi, sillä halkion avoin syvyys vaikuttaa pillin soivaan pituuteen. Tätä ominaisuutta käytetään toisinaan urkujen julkisivuissa hyväksi: esteettisistä syistä muutamat vierekkäiset pillit ovat samanpituisia, mutta niiden taustapuolella olevan halkion syvyys vaihtelee huomattavasti, jolloin edestä samanpituisilta näyttävät pillit soivat eri äänenkorkeuksilla.
• Tukitut pillit ovat yläpäästään suljettuja. Sulkeminen on tehty hatulla, jota voidaan liikuttaa ylös ja alas pillin äänenkorkeuden virittämiseksi, mikä korvaa avoimien pillien halkioliuskalla tehtävän virittämisen. Tukitun pillin sävelkorkeus on oktaavin verran matalampi kuin soivalta pituudeltaan samanpituisen avoimen pillin. Koska urkujen matalimmat äänet edellyttävät pisimpiä pillejä, tukkimalla saadaan avoimia pillejä puolta lyhyemmillä pilleillä aikaan vastaavia matalia ääniä ja siten säästetyksi pillien materiaalikustannuksissa. Useissa urkujen sijoituspaikoissa tukittuja pillejä on jouduttu käyttämään myös, koska yhtä matalien äänien saaminen aikaan avoimilla pilleillä vaatisi niin pitkiä pillejä, että käytettävissä oleva tila ei ole niille tarpeeksi korkea. Tukkiminen vaikuttaa kuitenkin myös pillin äänen väriin – tukittu pilli soi jonkin verran umpinaisemmin (tukahtuneemmin) kuin vastaava avoin pilli – joten tukitut ja avoimet pillit eivät ole täysin toisensa korvaavia vaihtoehtoja. Yleensä uruissa on sekä avoimia että tukittuja äänikertoja erilaisten sävyjen aikaansaamiseksi.

Avoimesta pillistä saatavan sävelen korkeus on sellainen, että sen aallonpituus on kaksi kertaa pillin pituus ja taajuus sama kuin äänen nopeus jaettuna tällä aallon­pituudella. Sävel, jolla on tietty taajuus f, saadaan siis pillistä, jonka pituus on $L={\frac {v}{2f}}$, missä v on äänen nopeus (330 m/s). Esimerkiksi yksi­viivainen a¹ (440 Hz) saadaan pillistä, jonka pituus on 330/(2·440) = 0,375 m = 37,5 cm, ja suuri C (66 Hz) pillistä, jonka pituus on 330/(2·66) = 2,5 m. Samat sävelet saadaan suljetuista pilleistä, joiden pituus on puolet näistä.

Urkujen julkisivuissa monesti osa pilleistä (joskus jopa kaikki) on mykkiä kulissipillejä, joita ei ole lainkaan yhdistetty urkujen koneistoon ja ilmalaatikoihin. Kulissipillit on joskus valmistettu halvemmasta materiaalista kuin soivat urkupillit, ja joissakin uruissa kulissipillit voivat olla jopa vain hopeamaalilla maalattua puuta.

Urkupillit ovat pääsääntöisesti suoria, mutta harvinaisissa tapauksissa pillit voivat olla taitettuja mutkalle tai lenkille, yleensä pitkien pillien mahduttamiseksi rajalliseen käytettävissä olevaan tilaan. Periaate on tällöin sama kuin vaskipuhaltimissa, joissa putki on soittimen lyhentämiseksi moninkerroin taivutettuna.

Ilmanantolaitteet

Pillien soimisessa tarvittava paineilma synnytetään palkeissa, joita voi olla yksi tai useampia. Palkeiden tehtävänä on saattaa ilma haluttuun paineeseen. Ennen sähkömoottorien käyttöönottoa ilma syötettiin palkeisiin lihasvoimalla, joko käsin tai jaloin. Siksi soittaessa tarvittiin "urkujenpolkija".

Palkeista ilma johdetaan ilmakanavan avulla ilmalaatikkoon, jonka päällä pillit seisovat riveissä. Pillirivit sisältävät rakenteeltaan ja soinniltaan samankaltaisia pillejä matalimmasta korkeimpaan säveltasoon. Pillirivejä kutsutaan äänikerroiksi, jotka poikkeavat toisistaan äänen korkeuden ja värin suhteen. Soittajalla on mahdollisuus valita, mitkä äänikerrat kulloinkin soivat, ja täten vaikuttaa soiton äänenvoimakkuuteen ja sointiväriin.

Koneisto

Luulajan tuomiokirkon urkujen soittopöytä.

Soittaja on yhteydessä ilmalaatikkoon ja sitä kautta pilleihin soitto- ja hallintakoneiston avulla. Soittokoneistoksi kutsutaan välitystä koskettimista ilmalaatikkoon kun taas hallintakoneistolla valitaan soivat äänikerrat.

Yleisin soittokoneisto on mekaaninen koneisto, jossa koskettimen liike välittyy ilmalaatikossa olevaan soittoventtiiliin puisten ja/tai metallisten abstraktien, vinkkelien ja vellojen avulla. Mekaaninen soittokoneisto pyritään rakentamaan siten, että se on riittävän kevyt nopeidenkin juoksutusten soittamiseen ja samalla riittävän tunnokas, jotta soittaja voi kokea olevansa mahdollisimman suorassa yhteydessä pilleihin.

Hallintakoneisto on pienissä uruissa yleensä mekaaninen, mutta suuremmissa monesti sähköinen, jolloin eri äänikertayhdistelmiä voidaan tallentaa muistiin ja ottaa käyttöön nopeasti ja vaivattomasti.

Urkujen soitto- ja hallintakoneistona on käytetty myös pneumaattista koneistoa (Suomessa 1880-luvulta 1950-luvulle), jossa koskettimet eivät ole mekaanisessa vaan pneumaattisessa yhteydessä pilleille ilmaa antaviin venttiileihin. Sama koskee hallintakoneistoa, jolla äänikerrat kytketään soimaan. Tällaisessa koneistossa soitto- ja hallintakäskyt välittyvät ohuissa lyijyputkissa kulkevan paineilman välityksellä. Paineilmalla toimivat pienet palkeet avaavat ja sulkevat ilmalaatikoissa olevat pilleihin ilmaa päästävät soittoventtiilit. Pneumaattisen koneiston parantamiseksi kehitettiin sähköpneumaattinen koneisto, jossa yhteys soittopöydän ja ilmalaatikon välillä on toteutettu sähköisesti niin, että ilmalaatikoissa olevat sähköreleet käyttävät pneumaattisia soittoventtiilejä. Myös täysin sähköistä koneistoa on käytetty.

Soittopöytä

Soittopöytä muodostuu yksinkertaisimmillaan eli pienissä uruissa yhdestä koskettimistosta silloin, kun uruissa on vain yksi äänikerta. Näin pienet urut ovat kuitenkin hyvin harvinaisia, ja tavallisesti soittopöytä onkin monimutkaisempi. Suurten urkujen soittopöydässä on useita koskettimistoja eli sormioita portaittain päällekkäin, jalkio, äänikertojen toimintaan- ja poiskytkemiseen käytetyt rekisteritapit tai -kytkimet, äänikertayhdistelmien muodostamiseen ja käyttämiseen tarkoitettuja muita kytkimiä (käsillä, jaloilla tai molemmilla käytettäviä) ja erilaisia polkimia esimerkiksi paisutuskaappien luukkujen avaamiseen ja sulkemiseen, sekä tietysti puhallinmoottorin virtakytkin. Lisäksi voi olla käyttökytkimiä joillekin muillekin erityisvarusteille, jos urkuihin sisältyy sellaisia.

Soittopöytään liittyy lisäksi muita varusteita, joita urkuri tarvitsee soittamiseen ja mm. jumalanpalveluksen kulun mukaan toimimiseen: nuottiteline, soittopenkki, peili josta näkee alttarille ja mahdollisesti myös kapellimestarin, jos orkesteri tai kuoro ja urut esiintyvät yhdessä, joskus myös tv-monitori alttarin tapahtumien seuraamiseen.

Jo melko pienissä uruissa (kymmenkunta äänikertaa) on yleensä kaksi koskettimistoa, suuremmissa enemmänkin. Koskettimistoja on useita siksi, että äänikerrat on jaettu pillistöiksi, joilla saadaan erilaisia sointiyhdistelmiä, ja jokaista pillistöä kohti on yksi koskettimisto. Kukin pillistö on siis tavallaan oma orkesterinsa, ja urkuri voi koskettimistoa vaihtamalla soittaa ikään kuin eri orkestereilla – jopa kolmella yhtä aikaa, jos hän soittaa oikealla ja vasemmalla kädellä eri koskettimistoa ja lisäksi vielä jalkiolla.

Monen koskettimiston uruissa on käytännössä aina myös ns. yhdistimiä eli koppeleita, joiden avulla yhden koskettimiston äänikerrat voi kytkeä soitettavaksi toisella koskettimistolla, tai myös jalkiolla. Yhdistimien ansiosta urkuri voi parhaimmillaan soittaa jalkiolla urkujen kaikkia äänikertoja yhtä aikaa, jos ne on kytketty toimintaan ja kaikki sormiot yhdistetty jalkiolle.

Monien urkujen soittopöydän koskettimistoissa silmiinpistävää on koskettimien mustan ja valkoisen värin päinvastainen järjestys kuin pianon koskettimissa. Joskus koskettimet eivät edes ole mustia ja valkoisia, vaan tummempaa ja vaaleampaa puuta. Tällainen nykykatsannossa käänteinen värien järjestys lienee itse asiassa vanhempi kuin pianoissa ja useimmissa uruissakin nykyisin käytetty: myös monissa cembaloissa ja muissa vanhoissa kosketinsoittimissa isot koskettimet ovat tummia ja pienet vaaleita.

Urkujen historiaa

Antiikin aika ja Bysantti

Urkujen keksijäksi on mainittu Aleksandriassa 200-luvulla eaa. elänyt Ktesibios. Hänen hydraulos-nimisessä soittimessaan yhdistyivät ilmalla soivat pillit ja vesi.

Vesiurut olivat antiikin Kreikassa suosittu soitin. Niitä käytettiin myös Rooman valtakunnassa hoviseremonioissa ja amfiteattereissa. Eräs antiikin ajan parhaiten säilyneistä uruista on näytteillä Budapestissa Aquincumin museossa.

Kansainvaellusaikana urkukulttuuri säilyi Bysantissa. Kun Bysantin keisari Konstantinus V lahjoitti urut frankkikuningas Pipin Pienelle vuonna 757, instrumentti palasi länteen.

Keskiaika

Liturgiseen käyttöön urkuja on rakennettu jo 900-luvulta lähtien. Ajan huomattavimmissa uruissa Winchesterin tuomiokirkossa oli 400 pilliä ja 40 kosketinta. Soittajia tarvittiin kaksi, ja 26:ta paljetta polki 70 miestä.

Urkujen asema vakiintui kuitenkin hitaasti, koska Kirkkoisät katsoivat vain laulun sopivan jumalanpalveluksiin. Vuonna 1287 Milanon kirkolliskokous hyväksyi urut ainoaksi jumalanpalvelussoittimeksi. 1300-luvulla urut yleistyivät, ja niitä rakennettiin Euroopan suurkaupunkien ja luostarien kirkkoihin.

Urkujen kokoa kasvatettiin pillirivejä lisäämällä siten että yhtä kosketinta painettaessa soi useampia pillejä. Jotkut pilleistä oli viritetty soimaan yhtä tai useampaa oktaavia korkeammalta kuin perussävel. Näin urkujen äänen voimakkuus ja kirkkaus kasvoi. Keskiajan lopulla kehiteltiin ratkaisuja, jolla soittaja voisi valita mitkä pilleistä kulloinkin soivat. Ensin ilmalaatikko jaettiin kahtia ja toinen puolisko varustettiin sulkuventtiilillä, jolloin soittaja saattoi sulkea osan korkeammista pilliriveistä pois. Edelleen monimutkaisemmilla teknisillä ratkaisuilla päästiin vähitellen siihen, että soittaja saattoi kontrolloida kutakin pilliriviä eli äänikertaa erikseen; tätä kutsutaan rekisteröimiseksi.

Renessanssiaika

Renessanssiaikana urkujen soinnillisia mahdollisuuksia kehitettiin edelleen: pillit jaettiin pillistöihin, joilla kullakin oli oma koskettimistonsa. 1400-luvulla alankomaalaiset urkujenrakentajat sijoittivat myös pillistöt akustisesti erilleen toisistaan pää-, selkä- ja yläpillistöön.

Urut saavuttivat vähitellen messussa kuoron kanssa tasavertaisen aseman. 1400-luvun Codex Faenza -urkumusiikkikokoelmassa on katkelmia urkumessuista, joissa urut ja kuoro vuorottelevat. Tämä alternatim-käytäntö sai myöhemmin virallisen aseman itseltään paavilta.

Barokkiaika

Barokkityyliset kuuluisat Müller-urut St Bavo -kirkossa Haarlemissa, Alankomaissa.

Uskonpuhdistuksen jälkeen Saksan protestanttisissa kirkoissa urkujen tehtävänä oli mm. johdattaa seurakunta virsilauluun. Tähän tarkoitukseen, ja myös laulun lomassa olevina urkusäkeistöinä käytettäviksi sävellettiin etenkin 1600- ja 1700-luvulla runsaasti urku­koraaleja. Virsilauluun liitettiin urkusäestys Saksassa 1600-luvulla.

1500-luvulle tultaessa urut olivat kehittyneet teknisesti nykyisenkaltaiseen muotoonsa. Urkujenrakennuksen kansalliset koulukunnat (esimerkiksi italialainen, alankomainen ja eteläsaksalainen) eriytyivät toisistaan yhä enemmän. Barokin aikana koulukuntia syntyi yhä enemmän; Skandinavian maiden urkukulttuuri alkoi noudattaa lähinnä pohjoissaksalaista kehityslinjaa.

Romantiikan ajasta nykyaikaan

1800-luvulla urkuja sopeutettiin romantiikan sointi-ihanteeseen. Erityisen kuuluisia tältä aikakaudelta ovat ns. ranskalaisromanttiset urut, jotka tunnetaan myös niiden laajaan, sinfoniaorkesterin ilmaisuvoimaa jäljittelevään sointiin viittaavalla nimellä sinfoniset urut. Näiden rakentajista tunnetuin on Aristide Cavaillé-Coll.

Vastareaktiona tälle syntyi 1900-luvun alussa urkujen­uudistus­liike. Se ”löysi” taas vanhemmat soittimet ja alkoi vastustaa tiettyjä 1800-luvun urkujenrakennuksen ilmiöitä. Urkujenuudistusliike loi tavallaan oman urkutyyppinsä, josta viime vuosikymmeninä on jälleen yhä enemmän luovuttu. Uusia mullistavia innovaatioita, elektroniikan mukanaan tuomia apulaitteita lukuun ottamatta, urkujenrakennuksessa ei ole oikeastaan sataan vuoteen enää tehty. Koska musiikkikulttuurissa menneiden vuosisatojen musiikin tutkiminen ja esittäminen on saanut paljon painoa, otetaan urkurakennuksessakin usein mallia vanhoista (joka nykyään tarkoittaa 1800-lukuakin!) soittimista.

Vanhoilla uruilla on ollut merkitystä musiikin historian tutkimisessa, koska aiemmin käytössä olleet viritysjärjestelmät ja viritystasot ovat monissa historiallisissa uruissa edelleen tallella. Tämän perusteella on voitu selvittää, missä sävelkorkeuksissa menneillä vuosisadoilla soitettiin musiikkia. Tutkimuksissa on selvinnyt, että sävelkorkeuksissa on ollut suurta vaihtelua alueittain myös saman maan sisällä. Autenttisuuteen pyrkivissä tuoreissa levytyksissä käytetään joskus vanhoja urkuja, jolloin myös sävelkorkeus määräytyy käytettävien vanhojen urkujen mukaan.

Urkujen ulkonäöstä

Historiassa urkujen ulkonäkö on yleensä heijastanut niiden rakentamisajan arkkitehtuurin tyylisuuntaa. Goottilaisissa kirkoissa urkujen koristelu noudatti goottilaista tyyliä, renessanssiaikana renessanssin ihanteita, barokkiaikana urut kaunistettiin vastaavalla runsaalla koristelulla kuin kirkkokin, ja niin edelleen. Lisäksi ulkonäkö on heijastellut kunkin maan tyylien ominaispiirteitä.

Urkujen ulkonäkö on kuitenkin vain julkisivu, joka varsinkaan nykyisin ei ole välttämättä sidoksissa urkujen soinnin tyylisuuntaan. Koska nykyisin rakennetaan kaikkien historiallisten sointityylien mukaisia urkuja, julkisivu voi olla esimerkiksi täysin modernin tyylinen, mutta urkujen sointi vaikkapa renessanssityylinen, esimerkiksi kuten Lahden Mukkulan kirkon uruissa.

Lisäksi jo useina vuosisatoina urkuja on usein uudistettu siten, että julkisivu on säilytetty vanhana mutta pillistöt on korvattu tai urkuja laajennettu siinä määrin uusilla äänikerroilla, ettei sointi enää lainkaan ole vastannut alkuperäisiä, julkisivun tyylin mukaisia urkuja.

Urkujen rakentaminen

Urkujen rakentaminen on taitoa ja kokemusta vaativaa käsityötä. Urkujen ääni muokataan rakennusvaiheessa sopivaksi siihen tilaan, johon soitin asennetaan. Kun urut valmistuvat rakentamolta, on pillien ääni ja sointi vielä suhteellisen raaka. Pillien ääni muovataan halutuksi käsin. Jokaisen pillin säveltaso on tarkistettava, samoin äänen väri eli miten pilli soi. Tämän lisäksi urut ovat kokonaisuus: äänikerralla pitää olla yhtenäinen sointiväri, minkä lisäksi useiden äänikertojen samanaikaisesti soitettuna on soitava hyvin myös keskenään.

Pillien äänenvoimakkuuden on oltava balanssissa. Siksi urkuäänittäjät käsittelevät pillejä monin tavoin niiden eri osia viilailemalla ja taivuttelemalla. Näin ollen jokainen urku on yksilö – kahta samanlaista soitinta ei ole.

Suomen merkittävin urkurakentaja on ollut 1800-luvun alkupuolella perustettu ja 1982 toimintansa päättänyt Kangasalan Urkutehdas. Se rakensi yli 1 000 urut. Varovaisen arvion mukaan noin puolessa Suomen luterilaisista kirkoista on Kangasalan urkutehtaan urut. Nykyisiä rakentajia ovat muun muassa Urkurakentamo Veikko Virtanen, Sotkamon urkurakentajat ja Urkurakentamo Martti Porthan Oy.

Urkurakentajia

Johan Niclas Cahman Aristide Cavaillé-Coll Kangasalan urkutehdas Marcussen & Søn Wilhelm Sauer Arp Schnitger Olof Schwan

Gottfried Silbermann Johann Andreas Silbermann Anders Thulé Veikko Virtanen Eberhard Friedrich Walcker J. A. Zachariassen

Sukulaissoittimia

Urkuharmoni on urkuja muistuttava kosketinsoitin, mutta siinä on vain kaikutorvettomia kieliäänikertoja.

Hammond-urkujen lisäksi on yhä enemmän alettu rakentaa muita elektronisia/digitaalisia urkuja.

Höyryurut ovat urut, jotka tuottavat höyrykattilan avulla voimakkaamman äänen.

Muuta

Euroopan unioni on esittänyt vaarallisten aineiden käsittelyä koskevaan direktiiviin vuonna 2006, että sähkö­laitteissa ei saa käyttää yli 0,1 prosenttia lyijyä sisältäviä metalliseoksia. Kirkkourkujen metallipilleihin käytetty tina-lyijyseos ylittää tämän rajan moninkertaisesti. Koska nykyisissä uruissa ilma pumpataan ­pilleihin sähkö­moottorilla, heräsi kysymys, koskeeko direktiivi myös niitä, mutta hyväksytyn tulkinnan mukaan ei koske.

Merkittäviä urkuja Suomessa

Pääartikkeli: Luettelo Suomen suurimmista uruista

Urut ja sijainti	Rakennus- vuosi	Urkujen rakentaja	Ääni- kerrat	Kommentteja
Turun tuomiokirkon pääurut	1980	Urkurakentamo Veikko Virtanen	81	Suomen suurimmat mekaanisella soittokoneistolla varustetut urut.
Lapuan tuomiokirkon urut	1938	Kangasalan urkutehdas	85 6	Suomen suurimmat urut, joissa on 6 666 pilliä.
Tampereen tuomiokirkon urut	1929	Kangasalan urkutehdas	68 5	Ranskalaisromanttisen tyylin mukaan rakennetut urut.
Johanneksenkirkon (Helsinki) urut	1891	alun perin E. F. Walcker	66	Restauroitu 2005.
Mikaelinkirkon (Turku) urut	2002	Grönlunds Orgelbyggeri AB	52	Suomen pisin metallinen urkupilli (9,6 metriä), satakieli, kellopeli, putkikellot
Sibeliustalon (Lahti) urut	2007	Grönlunds Orgelbyggeri AB	52	Pääasiassa ranskalaisromanttisen tyylin urut, Suomen toiset suuren konserttisalin urut Finlandia-talon lisäksi.
Keski-Porin kirkon urut	2007	Paschen Kiel Orgelbau GmbH	58	Isot ranskalaisromanttisen tyylin urut.
Helsingin Musiikkitalon konserttisalin urut	2024	Rieger Orgelbau	124	Myös 3 mikrotonaalista äänikertaa ja 1 glissandoäänikerta. Valmistuttuaan nämä ovat Suomen suurimmat urut.

Urkumusiikin säveltäjiä ja urkureita

Urkumusiikin säveltäjiä ovat tai olivat muun muassa Jehan Alain, Johann Sebastian Bach, Augustin Barié, Léon Boëllmann, Dietrich Buxtehude, Georg Böhm, Antonio de Cabezón, Francisco Correa de Arauxo, François Couperin, Jeanne Demessieux, Théodore Dubois, Marcel Dupré, Maurice Duruflé, César Franck, Girolamo Frescobaldi, Eugène Gigout, Alexandre Guilmant, Naji Hakim, Georg Friedrich Händel, Joseph Jongen, Sigfrid Karg-Elert, Johann Ludwig Krebs, Jean Langlais, Louis-James-Alfred Lefébure-Wély, Jacques-Nicolas Lemmens, Franz Liszt, Gaston Litaize, Felix Mendelssohn Bartholdy, Olivier Messiaen, Henri Mulet, Johann Pachelbel, Gabriel Pierné, Josef Rheinberger, Max Reger, Julius Reubke, Camille Saint-Saëns, Jan Pieterszoon Sweelinck, Charles Tournemire, Louis Vierne, René Vierne, Johann Gottfried Walther ja Charles-Marie Widor.

Tunnettuja urkureita ovat tai olivat muun muassa Marie-Claire Alain, Iveta Apkalna, Anders Bondeman, Guy Bovet, Hans Fagius, Virgil Fox, Jean Guillou, Naji Hakim, Piet Kee, Ton Koopman, Olivier Latry, Gustav Leonhardt, Ludger Lohmann, Wayne Marshall, Simon Preston, Karl Richter, Lionel Rogg, Wolfgang Rübsam, Albert Schweitzer ja Helmut Walcha.

Tunnettuja suomalaisia urkureita ovat tai olivat muun muassa Erkki Alikoski, Geo Böckerman, Sixten Enlund, Enzio Forsblom, Kaj-Erik Gustafsson, Marko Hakanpää, Matti Hannula, Markku Hietaharju, Osmo Honkanen, Kati Hämäläinen, Kari Jussila, Sirkka-Liisa Jussila-Gripentrog, Markku Ketola, Timo Kiiskinen, Kalevi Kiviniemi, Susanne Kujala, Taneli Kuusisto, Aimo Känkänen, Jan Lehtola, Maija Lehtonen, Oskar Merikanto, Seppo Murto, Elis Mårtenson, Pauli Pietiläinen, Juhani Pohjanmies, Olli Porthan, Tuomas Pyrhönen, Paavo Raussi, Santeri Siimes, Tapio Tiitu, Ville Urponen, Tapani Valsta, Harri Viitanen, Kari Vuola, Håkan Wikman, Jarkko Yli-Annala ja Tauno Äikää.

Urkukilpailuja Suomessa

• Kotkan kansainvälinen urkukilpailu

Lähteet

• Tammen musiikkitietosanakirja. Tammi, 1983. ISBN 951-30-5916-2
• Rautioaho, Asko: ”Suomen kirkkojen urut”, Suomen kirkot ja kirkkotaide 1. ISBN 951-9064-27-3

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Urut Wikimedia Commonsissa

• Sibelius-Akatemian Virtuaalikatedraali esittelee urkuja
• Kuusisaari, Harri: Urut ovat yksilöitä^{[vanhentunut linkki]}. Kirkko & kaupunki 2.6.2009.