Tuvalun historia

Tuvalun historian ensimmäiset asukkaat lienevät tulleet lähisaarilta ensimmäisellä vuosituhannella jaa., vaikka varhaisemmastakin asutuksesta on todisteita. Saarille tuli polynesialaisia ja vähäisemmissä määrin mikronesialaisia. Ensimmäisenä eurooppalaisena saaret löysi Álvaro de Mendaña de Neira vuonna 1568.

Perinteinen tuvalulainen asu.

Eurooppalaiset antoivat saarille nimeksi Ellicesaaret, ja ne olivat pitkään syrjäisen sijaintinsa ansiosta eristyksissä. Vasta 1800-luvulla saarille alkoi tulla eurooppalaisia vaikutteita, kuten kristinusko. Vuonna 1877 Ellicesaaret siirtyivät Britannian siirtomaahallintoon. Ellicen- ja Gilbertinsaarista tuli Gilbert- ja Ellicesaarten protektoraatti 1892 ja siirtokunta 1912.

Saaret erosivat 1974, ja Ellicesaaret itsenäistyivät 1. lokakuuta 1978 nimellä Tuvalu. Maan ensimmäinen pääministeri oli Toaripi Lauti. Tuvalu liittyi Yhdistyneisiin kansakuntiin vuonna 2000, jolloin siitä tuli myös Kansainyhteisön täysjäsen. Tuvalua uhkaa 2000-luvulla merenpinnan nousu, ja YK:n mukaan koko saariryhmä on vaarassa jäädä merenpinnan alle.

Varhaishistoria

Tuvalun varhaisimmat asukkaat olivat pääasiassa polynesialaisia Samoalta, Tokelausta, Tongalta ja Uvealta. Pohjoisimmille saarille tuli myös mikronesialaisia Kiribatilta. Mikronesialaiset asuttivat erityisesti Nuita. Tuvalun eteläisin saari Niulakita sai ensimmäiset asukkaansa vasta 1900-luvulla.

Kielitieteilijöiden arvion mukaan Tuvalun ensimmäiset asukkaat saapuivat saarelle ajanlaskun alussa. Sukeltajat löysivät kuitenkin vuonna 1986 Nanumangan luolista todisteita varhaisihmisen asutuksesta 8 000 vuoden takaa. Tämä on ristiriidassa Tyynenmeren alueen asutushistorian kanssa, sillä sen oletetaan asutetun vasta tuhansia vuosia myöhemmin.

Tuvalun varhaishistoriaa hallitsivat paikalliset hallitsijat, alikit. Jokainen aliki hallitsi yhteiskuntaa, jonka jokaisella yksilöllä oli omat määrätyt tehtävänsä. Jokaisella sologalla (”perhe”) oli oma vastuunsa yhteiskunnassa. Perhe saattoi esimerkiksi olla vastuussa rakentamisesta, kalastamisesta, tanssimisesta tai parantamisesta. Perinnetietojen välittämistä toisille perheille pidettiin tabuna.

Eurooppalaisvaikutteet

Álvaro de Mendaña de Neira näki ensimmäisenä eurooppalaisena Tuvalun.

Ensimmäiset eurooppalaiset

Ensimmäisenä eurooppalaisena Tuvalun näki tutkimusmatkailija Álvaro de Mendaña de Neira, joka havaitsi Nuin 1568 ja Niukalitan 1595. Hän saapui Nuin lähistölle Salomonsaarilta tammikuussa 1568 Capitana-aluksellaan. Toisella tutkimusmatkallaan Mendaña de Neira nimesi Niukalitan La Solitariaksi. Vasta 200 vuotta myöhemmin seuraava eurooppalainen löysi alueelle, kun Francisco Antonio Mourelle saapui Nanumangalle 5. toukokuuta 1781. Hän oli ollut matkalla Manilasta Meksikoon, kun hänen aluksensa La Princesa oli joutunut epäsuotuisien tuulien vietäväksi. Mourelle ei onnistunut jalkautumaan saarelle, vaikka paikalliset asukkaatkin yrittivät vetää frigattia lähemmäksi rantaa. Mourelle hylkäsi lopulta aikeensa ja lähti paluumatkalle. Hän ohitti vielä Nanumean saaren.

Yhdysvaltalaisen kauppalaiva Rebeccan kapteeni De Peyster löysi Funafutin atollin 1819 ja nimesi sen brittiläisen poliitikon Edward Ellicen mukaan Ellicen ryhmäksi. Ellice omisti De Peysterin laivan lastin. Seuraavana aamuna De Peyster näki vielä Nukufetaun ja nimesi sen Peysterin ryhmäksi. Myöhemmin englantilainen hydrografi A. G. Findlay alkoi käyttää koko saariryhmästä nimeä Ellicensaaret.

Nukufetaulainen mies vuodelta 1831.

De Peysterin jälkeen monet kauppiaat ja valaanpyytäjät kävivät alueella. Valaanpyytäjä George Barrett Independence II -aluksellaan löysi Nukulaelaen marraskuussa 1821. Vuonna 1825 Obed Starbuck löysi Niutaon sekä Vaitupun ja hollantilaisen Pollux-aluksen kapteeni havaitsi Nuin yli 250 vuotta Mendaña de Neiran matkan jälkeen. Exploring Expedition -tutkimusmatkan johtaja Charles Wilkes vieraili 1841 kolmella saarella ja kutsui alkuperäisasukkaita vierailemaan aluksillaan.

Vuosien 1850–1875 aikana Tuvalun väkiluku väheni radikaalisti. Saarelaisia vietiin orjiksi plantaaseille Queenslandiin ja Fidžille. Lisäksi saarten väkilukua pienensivät eurooppalaisten tuomat taudit. Vuonna 1863 perulaiset orjakauppiaat kidnappasivat Funafutilta ja Nukulaelaesta 400 ihmistä; lähes kaksi kolmasosaa saarten asukkaista. Heidät vietiin Peruun työskentelemään guanokaivoksissa.

Kristinuskon Tuvalulle toi London Missionary Societyn (LMS) cookinsaarelainen diakoni Elekana. Hän ajautui vuonna 1861 Nukulaelaelle. Palattuaan Tuvalulta takaisin Samoalle hän ilmoitti LMS:n lähetystyöntekijöille Nukulaelaella olevan asukkaita, jotka tarvitsevat evankeliumia. Pastori A. W. Murray avasi virallisesti toiminnan Tuvalulla vuonna 1865, kun hän vieraili saarilla. Tuvalulaiset kääntyivät suhteellisen nopeasti kristinuskoon. Pian tämän jälkeen perinteiset väestön liikakasvua estävät käytännöt kuten lapsentapot ja abortit kiellettiin. 1800-luvun lopussa Tuvalun väkiluku alkoikin kasvaa jälleen tasaisesti.

Brittihallinnon alaisuudessa

Brittihallinnon alaisuuteen Tuvalu, eli silloiset Ellicesaaret siirtyi vuonna 1877, kun perustettiin läntisen Tyynenmeren territorio, jonka päämaja sijaitsi Fidžillä. Vuonna 1892 perustettiin Gilbert- ja Ellicesaarten protektoraatti, johon kuului siis Ellicesaarten lisäksi Gilbertsaaret. Vuonna 1916 protektoraatista tehtiin siirtokunta, ja seuraavien 20 vuoden aikana siirtokuntaan liitettiin muitakin saariryhmiä, kuten Line- ja Phoenixsaaret.

Yhdysvaltalainen tykki Funafutilla toisessa maailmansodassa.

Toisessa maailmansodassa japanilaiset saapuivat Gilbertinsaarille joulukuussa 1941, kun he valloittivat Tarawan. Gilbert- ja Ellicesaarten siirtokunnan pääkaupunki siirrettiin tilapäisesti Gilbertinsaarilta Funafutille. Japanilaiset suunnittelivat hyökkäystä Ellicensaarille, mutta tappiot Midwayn taistelussa hidastivat heidän etenemistään. Yhdysvaltalaiset ehtivätkin ensin Ellicesaarille ja rakensivat Funafutille lentoaseman lokakuussa 1942. Tämän jälkeen he rakensivat vielä asemat Nukufetaulle ja Nanumealle. Japanilaiset pommittivat kaikkia kolmea saarta, mutta vahingot jäivät niillä pieniksi. Saaret olivat merkittävä välietappi yhdysvaltalaisille matkalla pohjoiseen, jossa odotti Tarawan taistelu marraskuussa 1943.

Toisen maailmansodan jälkeen monet tuvalulaiset muuttivat Tarawalle työpaikkojen perässä. Tarawalla oli paremmat mahdollisuudet työllistymiselle, erityisesti sodan tuhojen jälleenrakentamisen takia.

1970-luvulla etniset jännitteet gilbertinsaarelaisten ja ellicensaarelaisten välillä kasvoivat. Ellicensaarella asui siirtokunnan vähemmistönä olevia polynesialaisia, ja Gilbertinsaarilla mikronesialaisia. Vuonna 1974 britit myönsivät siirtokunnalleen autonomian. Toukokuussa 1974 siirtokunnan hallinto oli kokonaan paikallisilla, kun perustettiin oma parlamentti, jonka 28 jäsenestä kahdeksan oli Ellicensaarilta. Ellicensaarelaiset halusivat kuitenkin täyden itsehallinto-oikeuden, sillä he tunsivat, että he olivat joutuneet briteiltä gilbertinsaarelaisille. Brittiläiset järjestivät Ellicensaarilla kansanäänestyksen, ja 92 prosenttia äänestäjistä halusi erota Gilbertinsaarista.

Itsenäisyyden aika

Ellicensaarista tuli oma Yhdistyneen kuningaskunnan alusmaansa 1. lokakuuta 1975 siirtomaa-aikaa edeltävällä nimellä Tuvalu. Tammikuun alussa 1976 uuden siirtokunnan hallinto oli siirtynyt täysin Tarawalta Funafutille. Gilbertinsaaret itsenäistyivät heinäkuussa 1979 nimellä Kiribati. Tuvalulla järjestettiin ensimmäiset parlamenttivaalit vuonna 1977. Tuvalusta tuli itsenäinen 1. lokakuuta 1978 viiden kuukauden sisäisen itsehallinnon jälkeen. Maan ensimmäiseksi pääministeriksi valittiin Toaripi Lauti. Samalla siitä tuli Kansainyhteisön erityisjäsen.

Tuvalun lippu vuosina 1995–1997.

Helmikuussa 1986 Tuvalulla järjestettiin kansanäänestys valtiomuodosta. Tuvalu oli perustuslaillinen monarkia, jonka valtionpäämies oli Yhdistyneen kuningaskunnan monarkki. Kansanäänestyksessä vain yksi yhteisö kannatti tasavaltaa. Lokakuussa 1991 Tuvalun hallitus ilmoitti hakevansa Yhdistyneeltä kuningaskunnalta korvauksia talouden huonosta hoidosta. Se väitti, että maan talous ja infrastruktuuri oli huonossa kunnossa siirtomaa-ajan jälkeen. Suhde entiseen siirtomaaisäntään heikkeni entisestään 1992, kun brittihallitus kritisoi pääministeri Bikenibeu Paeniun politiikkaa.

Tuvalun parlamentti päätti joulukuussa 1994 poistaa Yhdistyneen kuningaskunnan lipun maan lipusta. Uusi lippu otettiin käyttöön lokakuussa 1995. Valtaosa kansasta ei kuitenkaan kannattanut uutta lippua, ja pääministeri Kamuta Latasi sai epäluottamuslauseen parlamentilta joulukuussa 1996. Paeniu valittiin uudelleen pääministeriksi, ja hän palautti alkuperäisen lipun helmikuussa 1997.

Tuvalun pääministeri 2006–2010, Apisai Ielemia.

Syyskuussa 1998 Tuvalun hallitus solmi kanadalaisen yrityksen kanssa sopimuksen maan .tv-verkkotunnuksen vuokraamisesta. Tämä sopimus kariutui, mutta helmikuussa 2000 julkistettiin, että yhdysvaltalainen yritys oli vuokrannut tunnuksen 50 miljoonalla dollarilla. Tulojen ansiosta Tuvalu pystyi hakemaan Yhdistyneen kansakuntien jäsenyyttä, ja valtio hyväksyttiin YK:iin myöhemmin samana vuonna. Vuonna 2000 siitä tuli myös Kansainyhteisön täysjäsen. Samana vuonna 18 koulutyttöä ja heidän ohjaajansa kuoli tulipalossa Vaitupulla. Onnettomuus oli Tuvalun itsenäisyyden ajan tuhoisin.

Uusi-Seelanti tarjosi vuonna 2001 uudelleenasuttamaan tuvalulaisia uhkaavan merenpinnan nousun takia. Jo vuonna 1989 YK:n raportissa mainittiin Tuvalun saarivaltion olevan vaarassa hävitä 2000-luvulla. Maaliskuussa 2001 Tuvalu, Kiribati ja Malediivit uhkasivat Yhdysvaltoja oikeudella, kun se ei ollut hyväksynyt Kioton ilmastosopimusta. Lokakuussa 2003 Niuen saari lupautui ottamaan vastaan ilmastopakolaisia Tuvalusta. Niue oli kärsinyt jo pitkään muuttoliikkeestä Uuteen-Seelantiin.

Taiwan lupautui helmikuussa 2009 auttamaan Tuvalua merenpinnan nousun aiheuttamissa ongelmissa. Tuvalu on yksi harvoista valtioista, jotka on tunnustanut Taiwanin itsenäisyyden. Joulukuussa 2009 Tuvalu hylkäsi Kööpenhaminan ilmastosopimuksen, koska piti sitä riittämättömänä.

Tuvalussa julistettiin lokakuussa 2011 hätätila kuivuuden aiheuttaman vesipulan takia. Kuivuus oli yksi Tuvalun historian pahimmista, ja sen aiheutti La Niña -sääilmiö. Kuivuuskauden ollessa pahimmillaan Tuvalussa jouduttiin rajoittamaan veden käyttöä. Jokaisella kotitaloudelle sallittiin vain kaksi saavillista vettä vuorokaudessa.

Sykloni Pam aiheutti Tuvalussa hätätilan vuonna 2015. Pääministeri Enele Sopoagan mukaan 45 prosenttia maan asukkaista joutui tilapäisesti pois kotoansa myrskyvuoksen ja tulvimisen takia. Matalille saarille iski 3–5 metriä korkeita aaltoja. Merivesi saastutti juomaveden, ja aallot tuhosivat koteja sekä viljelyksiä sekä tappoi karjaa.

Syyskuussa 2019 Kausea Natano valittiin Tuvalun uudeksi pääministeriksi kuusi vuotta maan pääministerinä vuodesta 2013 lähtien olleen Enele Sopoagan seuraajaksi.

Lähteet

• A Brief History of Tuvalu Tuvalu Online. Viitattu 30.9.2010. (englanniksi)
• McKinnon, Rowan: South Pacific. Lonely Planet, 2009. ISBN 1741047862 Google-kirjat (viitattu 30.9.2010). (englanniksi)
• Munro, Doug & Thornley, Andrew: The covenant makers: Islander missionaries in the Pacific. [email protected], 1996. ISBN 9820201268 Google-kirjat (viitattu 30.9.2010). (englanniksi)
• Taylor & Francis Group (toim.): Europa World Year Book 2, Kirja 2. Taylor & Francis, 2004. ISBN 185743255X Google-kirjat (viitattu 30.9.2010). (englanniksi)

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Tuvalun historia Wikimedia Commonsissa