Turkkilaiset kielet

Turkkilaiset kielet ovat noin kolmekymmentä kieltä sisältävä kielikunta. Turkkilaiset kielet ovat läheistä sukua keskenään, sillä niiden uskotaan eriytyneen verrattain myöhään, ajanlaskun alun aikoina. Turkkilaiset kielet ovat varmuudella sukua vain keskenään: ne on joskus yhdistetty mongoli- ja tunguusikielten kanssa altailaiseksi kielikunnaksi, mutta tämä on jäänyt todistamattomaksi hypoteesiksi, ja näin turkkilaiset kielet nykykäsityksen mukaan muodostavat kielikunnan. Niitä puhuu moninainen ihmisten kirjo, noin 350 miljoonaa, laajalla alueella Itä-Euroopasta Siperiaan ja aina läntiseen Kiinaan saakka. Turkkilaiset kielet ovat lähtöisin suppealta alueelta Keski-Aasiasta, josta ne levisivät laajalle alueelle varhaiselta keskiajalta alkaen.

Turkkilaisten kielten puhujamääriä havainnollistava lohkojako:
  turkki

  azeri

  uzbekki

  kazakki

  uiguuri

  turkmeeni

  tataari

  kirgiisi

  kaškai

  baškiiri

  tšuvassi

  afšar

  karakalpak

  karatšai-balkaari

  jakuutti (saha)

  Krimintataari

  Muut kielet

Turkkilaiset kielet ovat agglutinoivia, ja niille on ominaista vokaaliharmonia. Turkkilaisiin kieliin on omaksuttu piirteitä erityisesti kiinasta, iranilais- ja arabikielistä. Turkkilaisista kielistä puolestaan on piirteitä kulkeutunut Kaakkois-Kiinaan ja Venäjän pohjoisimpiin osiin.

Turkologia eli turkkilainen filologia on turkkilaisiin kieliin ja kulttuureihin keskittyvä akateeminen tutkimuksen alue.^[1]

Luokittelu

Turkkilaiset kielet valtioiden virallisina kielinä (tummansininen), alueiden virallisina kielinä (sininen), alueiden enemmistökielinä (vaaleansininen) ja vähintään viidentuhannen henkilön turkkilaiskieliset vähemmistöt (punainen).

Turkkilaiset heimot ja kansat ja niiden kielet ovat sekoittuneet keskenään vuosisatojen aikana, minkä vuoksi kielten luokittelu on hyvin vaikeaa. Seuraavaan luokitteluun on yhdistetty kolme eri ryhmittelyä, jotka tässä on erotettu kapiteeli-, lihavoiduin ja kursivoiduin kirjaimin:

Länsiturkkilaiset kielet (luoteisturkkilaiset kielet, kiptšak-kielet)

tataari (Keisarillisen Itä-Venäjän lingua franca)
- kazanin murre (assimiloinut Länsi-Siperian turkkilaiskansat)
- tiptärin murre (baškiirialueella)
- mišäärin murre (tataarimurteista lähimpänä alkuperäistä kiptšak-turkkia^[2])
baškiiri (lähes tataarin murre)

kumykki
karatšai & balkaari (yksi kieli mutta erilliset ortografiat)
krimintataari
karaiimi (karai)

kazakki (Kiinan puolella arabialainen kirjaimisto)
karakalpakki
nogai (Balkanin tataarit voivat olla alun perin nogaita)
kirgiisi (islamin omaksuttuaan erkanivat oirooteista, turkkilaistuneita mongoleja, Kiinan puolella arabialainen kirjaimisto)

Pohjoisturkkilaiset kielet (koillisturkkilaiset kielet)

altai (oirootti) (buddhalaisuuden omaksuttuaan erkanivat kirgiiseistä)
keltainen uiguuri
teleutti
tuva / sojootti / urjanhai
tofa tofa(lari) / karagassi
hakassi abakaaninmurteet (kutsutaan usein virheellisesti hakassiksi; ko murteista on yhdistetty kirjakieli, jonka nimi on myös hakassi)
šoori / Etelä-Siperian tataari (assimiloineet suomalais-ugrilaisia)
jakuutti (paljon tunguusivaikutusta)
dolgaani (assimiloituneita nganasaneja)

Eteläturkkilaiset kielet (lounaisturkkilaiset kielet, oguz-kielet)

turkki (Turkin tasavaltaa edeltävällä ajalla virallinen hallintokieli oli osmanin turkki, jota ei kuitenkaan käytetty puhekielenä)
gagauzi (gagaussi) (paljon eteläslaavin vaikutusta)
azeri (Kaukasuksen lingua franca)
haladži (ehkä azerin murre)
kaškai (läheinen sekä azerille että turkmeenille)
turkmeeni

Itäturkkilaiset kielet (kaakkoisturkkilaiset kielet, karluk-kielet)

uiguuri
uzbekki (assimiloinut kiinalaisia ja arabeja, Keski-Aasian lingua franca)
salaari

Bolgaarikielet

tšuvassi (välittävä kielimuoto mongolikielten suuntaan, vaikutusta suomalais-ugrilaisista kielistä ja toisista turkkilaiskielistä)

Katso myös

Lähteet

Jaakko Anhava. Maailman kielet ja kielikunnat. Gaudeamus, [Helsinki] 1998. s. 137–143. ISBN 951-662-734-X.

Aiheesta muualla

↑ Janhunen, Juha: Altaistiikka suomalaisen Aasian-tutkimuksen kentässä. Tieteessä tapahtuu, 1999.
↑ Leitzinger, Antero: Mishäärit – Suomen vanha islamilainen yhteisö. (Sisältää Hasan Hamidullan ”Yañaparin historian”. Suomentanut ja kommentoinut Fazile Nasretdin). Helsinki: Kirja-Leitzinger, 1996. ISBN 952-9752-08-3 (s. 15–45)

[:1-1] Janhunen, Juha: Altaistiikka suomalaisen Aasian-tutkimuksen kentässä. Tieteessä tapahtuu, 1999.

[2] Leitzinger, Antero: Mishäärit – Suomen vanha islamilainen yhteisö. (Sisältää Hasan Hamidullan ”Yañaparin historian”. Suomentanut ja kommentoinut Fazile Nasretdin). Helsinki: Kirja-Leitzinger, 1996. ISBN 952-9752-08-3 (s. 15–45)

[1]

[2]