Totuudenkaltaisuus

Totuudenkaltaisuus on tieteenfilosofiassa mitta, jonka avulla voidaan verrata sitä, kumpi kahdesta kilpailevasta epätodesta teoriasta muistuttaa enemmän totuutta (eli koko totuuden sisältävää teoriaa) ja edustaa näin parempaa lähtökohtaa totuuden tavoittelulle. Termiä on käytetty erityisesti kriittisessä rationalismissa ja tieteellisessä realismissa.

Totuudenkaltaisuus tulee erottaa tietoteoreettisesta todennäköisyydestä. Teorian todennäköisyys mittaa sitä, missä määrin teoria vaikuttaa olevan totta, kun taas totuudenkaltaisuus mittaa sitä, missä määrin teoria on samanlainen kuin totuus. Ero on seurausta siitä, että kaikki asiat jotka ovat totta eivät kuitenkaan ole itse totuus.

Totuudenkaltaisuus on hyödyllinen lähinnä teoreettiselta kannalta, koska jotta totuudenkaltaisuus voitaisiin todella määrittää, se vaatisi totuuden itsensä tuntemista. Riittävän totuudenkaltaisuuden määritelmän löytäminen mahdollistaisi kuitenkin sen, että tieteestä voidaan puhua edistyvänä hankkeena.

Ongelma ja käsitteen historia

Totuutta pidetään usein tavoitteena tieteellisessä tutkimuksessa. Fallibilismin syrjäytettyä aiemman infallibilistisen käsityksen tieteellisestä tiedosta, tavoitteesta tuli kuitenkin ongelmallinen. Sen mukaan kaikki teoriamme ovat enemmän tai vähemmän virheellisiä ja osoittautuvat ennen pitkää sellaiksi tieteen edistyessä: teoriamme ovat siis epätosia, mikäli totuus tulkitaan samaksi kuin täydellinen totuus. Luonnontieteiden kehittyminen myös osoitti 1900-luvun kuluessa yhä enenevässä määrin, että aiemmat uskomuksemme ja teoriamme ovat olleet, tiukasti otettuna, epätosia.

Fallibilistisen ajattelun mukaan tieteen historia olisi siis lähinnä teorioiden kumoamisen historiaa. Ongelmaksi muodostuu näin se, kuinka tällöin voitaisiin puhua tieteen edistymisestä? Toisaalta olisi mahdollista katsoa, ettei tiede edes pyri totuuteen, eli hylätä tieteellinen realismi.

Totuudenkaltaisuuden ajatuksella on pyritty ratkaisemaan edellinen ongelma. Mikäli ajatus osoittautuu päteväksi, on mahdollista sekä hyväksyä fallibilismi, katsoa tieteen pyrkivän totuuteen (tieteellinen realismi), että katsoa tieteen edistyvän kohti totuutta (tietoteoreettinen optimismi).

Ajatus totuudenkaltaisuudesta perustuu tiukan totuus-epätotuus-dikotomian hylkäämiseen. Sen mukaan jotkut epätodet teoriat voivat olla enemmän tosia kuin toiset epätodet teoriat, jotkut todet teoriat samoin todempia kuin toiset todet teoriat, ja mahdollisesti myös jotkut epätodet teoriat enemmän tosia kuin jotkut todet teoriat. Tiede voi siis edistyä korvaamalla epätodet teoriat vähemmän epätosilla teorioilla.

Totuudenkaltaisuus-ajatuksen juuret ovat antiikin akateemisessa skeptisismissä, muun muassa Karneadeen ja Ciceron ajattelussa ja käsitteissä pithanon ja veri simile. Ajatusta käsitteli myös kirkkoisä Augustinus teoksessaan Contra Academicos. Termin nykyaikaiseen tieteenfilosofiseen keskusteluun tuonut Karl Popper suhtautui alun perin totuuden käsitteeseen skeptisesti, ja katsoi, että tiedettä voidaan tehdä ilman sen käyttöä. Vasta tutustuttuaan Alfred Tarskin semanttiseen totuuskäsitykseen, hän hyväksyi termin tieteeseen. Popper puolusti teorioiden totuudenkaltaisuutta sitä W. V. O. Quinen ajatusta vastaan, että suhde ”lähempänä kuin” on määritelty vain luvuille, ei teorioille.

Totuudenkaltaisuudesta käytetään englanniksi sekä termejä truthlikeness että verisimilitude. Suomessa totuudenkaltaisuutta ovat tutkineet ennen kaikkea Ilkka Niiniluoto, Risto Hilpinen ja Raimo Tuomela. Niiniluodon mukaan totuudenkaltaisuus on välttämätön osa kriittistä tieteellistä realismia.

Määritelmä

Popperin ensimmäisen totuudenkaltaisuuden määritelmän mukaan teorian T2 totuudenkaltaisuus on suurempi kuin teorian T1, jos ja vain jos niiden totuutta ja epätotuutta voidaan verrata ja niihin pätevät:

1. Teorialla T2 on suurempi totuussisältö, mutta pienempi tai yhtäsuuri epätotuussisältö, kuin teorialla T1.
2. Teorialla T1 on suurempi epätotuussisältö, mutta pienempi tai yhtäsuuri totuussisältö, kuin teorialla T2.

Totuus- ja epätotuussisällöillä tarkoitetaan teoriasta johdettavissa olevien tosien ja epätosien lauseiden määrää.

Popperin alkuperäinen määritelmä asettaa todet teoriat oikeaan järjestykseen totuudenkaltaisuuden mukaan. Pavel Tichý ja David Miller kuitenkin havaitsivat toisistaan riippumatta, ettei Popperin määritelmä ole riittävä, koska siitä seuraa, että kaikki epätodet teoriat ovat yhtä totuudenkaltaisia.

Tichýn lähestymistavan mukaan väitteen totuudenkaltaisuutta arvioitaessa tulee verrata väitteestä johdettavissa olevien asiaintilojen ja aktuaalisen maailman tosiasiallisten tilojen samankaltaisuutta toisiinsa.

Miller ehdotti teorian totuus- ja epätotuussisältöjen määrittelemistä eri tavalla kuin Popper: ei sen mukaan, mitä teoriasta voidaan johtaa, vaan mallien luokkien avulla. Jos teoria T2 määritellään totuudenkaltaisemmaksi kuin teoria T1 ja T2:n totuussisältö on T1:n totuussisällön aito osajoukko sekä T1:n epätotuussisältö T2:n epätotuussisällön aito osajoukko, tällöin voidaan osoittaa, että:

1. Jos T2 on tosi ja T1 voidaan johtaa siitä, tällöin T2 on totuudenkaltaisempi kuin T1.
2. Jos T1 on epätosi, tällöin T1:n totuussisältö on totuudenkaltaisempi kuin T1.
3. Jos T1 on epätosi ja T2 voidaan johtaa siitä, tällöin T2 on totuudenkaltaisempi kuin T1.
4. Jos T2 on totuudenkaltaisempi kuin T1' ja T1' on totuudenkaltaisempi kuin T1, tällöin T2 on totuudenkaltaisempi kuin T1.
5. Jos mikään edellä mainituista ei täyty, tällöin T2 ei ole totuudenkaltaisempi kuin T1.

Kirjallisuutta

• Niiniluoto, Ilkka: Truthlikeness. Springer, 1987. ISBN 9027723540
• Niiniluoto, Ilkka: ”Truthlikeness”, Critical scientific realism, s. 64–78. (Clarendon library of logic and philosophy) Oxford: Oxford University Press, 1999. ISBN 0-19-823833-9

Aiheesta muualla

• Oddie, Graham: Truthlikeness The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)