Wikipedia

Tampereen historia

Tampereen kaupungin historia

Tämä artikkeli käsittelee Tampereen historiaa.

Varhaishistoria

muokkaa

Tampereen alueen ainoa kivikautinen asuinpaikka on tavattu Ala-Pispalasta. Paikkaa tutkittaessa löydettiin muiden muassa reikäkivi, kourutaltta ja keihäänkärki. Esihistoriallisten löytöjen vähäisyys selittyy sillä, että myöhempi asutus on tuhonnut varhaisemman asutuksen jäljet.[1]

Tammerkosken seutu sai pysyvää asutusta rautakaudella noin 600-luvulla, jolloin lännestä tulleet uudisraivaajat asettuivat Takahuhdin viljelyspaikoille.[2]

Tampereen seudun asutushistoria keskittyy Messukylän ja Pirkkalan pitäjiin, joiden yksittäisiä taloja sijaitsi kaupungin myöhemmällä alueella jo keskiajalla.[3] Nykyisen Tampereen alueella oli keskiajalla noin 200 taloa.[2] Ensimmäinen nimeltä tunnettu Tammerkosken alueen asukas on ollut Matts aff Koskis, joka mainitaan asiakirjoissa Kangasalan, Pirkkalan ja Kyrön käräjien lautamiehenä vuonna 1405. Vuoden 1540 maakirjassa Tammerkosken jakokunnan taloina lueteltiin Tammerkoski, Pyynikkilä, Laiskola eli Nalkala, Erkkilä, Siukola, Kyttälä ja Hatanpää.[4]

Ennen kaupungin perustamista Pispalan alueella oli toiminut vuosisatoja markkinapaikka, jossa kauppaa kävivät erityisesti turkulaiset porvarit.[3] Vuonna 1638 kenraalikuvernööri Pietari Brahe määräsi, että Tammerkoskella oli pidettävä vuosittain kahdet markkinat, syysmarkkinat Pertun päivänä elokuussa ja talvimarkkinat Matin päivänä helmikuussa. Vuonna 1708 markkinat siirrettiin Tammerkosken partaalta Harjuun ja sieltä vuonna 1758 Pispalaan.[4]

Messukylä kuului kappelina Pirkkalan pitäjään, josta se itsenäistyi vuonna 1636. Vuoden 1540 maakirjan mukaan pitäjässä oli 17 kylää. Teisko muodostettiin Messukylän kappeliksi vuonna 1669 ja se erosi omaksi kunnaksi ja seurakunnaksi vuonna 1860. Melko lyhytikäiseksi kunnaksi jäänyt Aitolahti erosi Messukylästä vuonna 1924.[5]

Varhaisimpia nykyisen Tampereen kautta kulkeneita maanteitä olivat Hämeenlinnasta Pälkäneen ja Kangasalan kautta tullut, Pyynikinharjua ja Hämeenkangasta pitkin Pohjanmaalle jatkunut tie, josta Pispalassa erosi Kokemäenjoen vesistön rantoja seurannut tie Porin ja Turun suuntiin. Myös Hämeenlinnasta Vanajaveden lounaispuolitse Akaan ja Lempäälän kautta Tammerkoskelle tullut tie oli yleinen maantie ainakin jo 1400-luvulla.[6]Pirkkalan pitäjän ensimmäinen kestikievari sijaitsi 1640-luvulla Kaarilan kylässä, josta se siirrettiin pian Hyhkyn kylään ja edelleen 1740-luvun puolivälin tienoilla Tammerkoskelle.[7]

Kaupungin perustaminen ja alkuvaiheet

muokkaa

Sotarasitusten ja katovuosien aiheuttamat verorästit ajoivat 1600-luvulla monet talot kruunulle, jolta ne päätyivät aatelisten virkataloiksi. Tammerkosken kartano oli yksi tällä tavalla syntyneistä kartanosta. Sen päärakennus sijaitsi nykyisellä Keskustorilla kulttuuritalo Laikun kohdalla. Kartano oli olemassa 142 vuotta, kun Tampere perustettiin 1779 sen maille.[8]

Lempäälän kirkkoherra Erik Edner ehdotti valtiopäivillä 1771–1772 kaupungin perustamista Tammerkoskelle.[9] Kaupungin perustamisen aikoihin maanomistus alkoi keskittyä. Sysäyksen kaupungin perustamiselle antoivat Tammerkosken kartanon taloudelliset ongelmat, jotka antoivat kruunulle tilaisuuden hankkia edullisesti Tammerkosken länsirannan Hans Henrik Boijelta uuden kaupungin paikaksi. Kaupungin itärajaksi muodostui Tammerkosken länsiranta ja länsirajaksi nykyisten Pyynikin puistoalueen ja Pispalan kaupunginosan välinen raja. Kaupungin itänaapurina oli Hatanpään kartano, joka hallitsi Messukylän pitäjän länsiosaa. Hans Henrik Boije perusti vuonna 1759 Otavalan kehruukoulun, joka oli toiminnassa vuoteen 1767. Lyhytaikaiseksi jääneestä toiminnastaan huolimatta kehruukoulu enteili pellavatehtaiden perustamista Tampereelle muutamia vuosikymmeniä myöhemmin.[10]

 
Tampereen kaupunki rakennettiin Tammerkosken länsirannalle. Itärannalle asutus syntyi vasta 1800-luvun puolenvälin tienoilla.

Kustaa III perusti Tampereen 1. lokakuuta 1779. Tampere sijaitsi syrjäisellä takamalla, ja sen asukkaat olivat maanviljelijöitä. Tammerkoski virtasi vielä lähes vapaana, mutta kuningas uskoi, että sen avulla kaupunki voisi menestyä ja tuoda kruunulle verotuloja.[8]

Ennen Tampereen kaupungin perustamista kanta-alueella asui viisi perhekuntaa; Björkqvist, Forstrom, Tammerfors (myöhemmin Grönlund), Gök ja Rundell. Näistä suvuista vain Grönlundin (Tammerfors) sukuhaara on säilynyt elinvoimaisena nykypäivään saakka.

Kaupungin ensimmäinen viranhaltija oli nimeltään Mats Tammerfors. Perustaessaan kaupungin Kustaa III kielsi hän Mats Tammerforsia enää käyttämästä tuota sukunimeä, sillä kellään ei saanut olla uuden kaupungin nimeä. Näin ollen Mats Tammerfors muutti nimensä Grönlundiksi.

Tampereelle annetiin vapaakaupungin oikeudet. Kuka tahansa saisi muuttaa kaupunkiin ja toimia haluamassaan ammatissa. Maata kaupungissa ei kuitenkaan saanut viljellä. Toimeentulo hankittiinkin kaupasta ja käsityöstä, sillä tehtaita ei vielä ollut.[8] Kaupunkiin sai myös tuoda ja viedä tavaraa ulkomailta ja Venäjältä ilman tullia. Lisäksi määrättiin, että kaupungin asukkailla oli oikeus tunnustaa mitä tahansa kristillistä uskoa.

Tampereen kaupungin ensimmäiset asukkaat tulivat syksyllä 1780, jolloin tontteja jaettiin 92 hakijalle. Kauppiaille annettiin paikka Kauppakadun varrelta ja käsityöläisille kaupungin reuna-alueilta. Vesivoimaa alallaan tarvitsevat yrittäjät, kuten värjärit, saivat tonttimaata koskelta. Asukkaista suurin osa muutti muualta. Tampereelle odotettiin jopa ulkomaalaisia, minkä takia Keskustorin reunoille varattiin paikat neljälle kirkkokunnalle.[8]

Tampereen pääkatuna oli aluksi Kauppakatu. Tärkeä markkinapaikka oli alusta lähtien Kauppatori, nykyinen Keskustori. Kaupungissa oli alkuvaiheessa 300 asukasta ja asukasluku kasvoi hitaasti. Kaupungin suurena ongelmana oli se, että sisämaan kulkuyhteydet olivat kehnot. Vaikka ajan merkantilistisessa hengessä yritettiinkin antaa määräyksiä siitä, minkä alueen talonpoikien olisi tehtävä kauppansa Tampereella, talonpojat kävivät usein myös muualla. Tamperelainen porvari, joka osti tavaraa talonpojilta, joutui kuljetuttamaan tavaransa edelleen rannikkokaupunkeihin, joten talonpoikien oli usein kätevämpää asioida suoraan rannikkokaupungeissa. Suomenselän talonpoikien oli usein kannattavinta kuljettaa tavaransa Pohjanmaan rannikkokaupunkeihin. Toisaalta Tampereen eteläpuolen talonpojat veivät tavaransa mieluiten suoraan Turkuun. Ennen Suomen sotaa tutkittiin mahdollisuuksia perata Kokemäenjoki laivaliikenteelle sopivaksi, mutta konkreettisiin töihin ei ryhdytty.

Vuonna 1807 asetettiin toimikunta nimeämään Tampereen katuja ja tällöin syntyivät muun muassa Hämeenkatu, Hallituskatu, Kauppakatu, Kuninkaankatu ja Puutarhakatu. Vanhan keskustan ruutukaava perustuu vielä nykyisinkin Carl Ludvig Engelin laatimaan ja vuonna 1830 hyväksyttyyn asemakaavaan. Asukasluvun kasvaessa syntyi laajennussuunnitelman tarve ja rakennushallituksen yliarkkitehti Carl Albert Edelfelt laati uuden asemakaavan, joka hyväksyttiin vuonna 1868. Edelfeltin kaavan hyväksymisen yhteydessä kadunnimet virallistettiin. [11] Charles Bassin suunnittelema, Keskustorin reunalla sijaitseva Tampereen vanha kirkko valmistui vuonna 1824. Kirkon viereen rakennettiin Carl Ludvig Engelin suunnittelema samantyylinen kellotapuli vuonna 1828.[1]

Teollistumisesta 1800-luvun lopulle

muokkaa
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä.
Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.
 
James Finlayson (1771–1852)

Vaikka Tampereella yrittäminen oli vapaata ja sillä oli merkittäviä tullietuja, teollistuminen oli hidasta. Abraham Häggmanin perustama lumppupaperitehdas aloitti 1783 ensimmäisenä kosken keskijuoksulla. Ruotsin vallan aikana Tampereen menestynein yritys oli valtion viinanpolttimo.[8] Kun talonpoikien kotipoltto Suomen sodan jälkeen taas sallittiin, polttimon rakennukset jäivät vajaakäyttöisiksi.

Suomi liitettiin Venäjään 1809, jolloin Tampereella oli edelleen alle tuhat asukasta.[8] Keisari Aleksanteri I tutustui 1819 Suomen-kiertomatkallaan myös Tampereen kaupunkiin ja havaitsi kosken vesivoiman tarjoamat mahdollisuudet teollisuuden kehittämiselle. Tampereen vapaakaupunkiasemaa jatkettiin tämän mahdollistamiseksi.

Skotlantilainen, tuolloin Pietarissa työskennellyt insinööri James Finlayson perusti Tampereelle vuonna 1820 tehtaan, jonka alkuperäisenä tarkoituksena oli tuottaa kehruukoneita Suomeen muodostettavaa tekstiiliteollisuutta varten. Tehdas sai suuren maa-alueen kaupungin pohjoislaidalta entisen kruunupolttimon alueelta.[12]

Finlayson ei saanut koneitaan kaupaksi, minkä takia tehdas siirtyi puuvillan kehräämiseen.[13] Laajamittaisesta valtiontuesta huolimatta Finlaysonin tehdas pysyi kannattamattomana.[14] Finlayson myi tehtaansa 1836 pietarilaisille Georg Rauchille ja Carl Samuel Nottbeckille.[13] Ryhmä alkoikin kehittää tehdasta tarmokkaasti. Vesivoimaa alettiin hyödyntää entistä paljon tehokkaammin ja tehdas alkoi kasvaa.lähde? Teollisuuslaitoksen päärakennukseksi rakennettiin Kuusivooninkinen.[13]

 
Tammerkoski vuonna 1847. Kuusivooninkinen hallitsee maisemaa.

Muu teollisuus alkoi saapua Tampereelle 1840-luvulla, jolloin Messukylän puoleiselle koskenrannalle perustettiin Teiskon järvimalmia hyödyntänyt rautamasuuni. Tästä teollisuuslaitoksesta kehittyi myöhemmin Tampereen puuvillatehdas- ja konepajaosakeyhtiö, Tampella.[15] Paperiteollisuutta edusti Frenckellin paperitehdas, joka rakennettiin Kauppatorin (myöh. Keskustori) ja Finlaysonin tehtaan väliin.[16] Kauppatorin eteläpuolelle rakennettiin puolestaan Kattohuopatehdas (myöh. TAKO) ja Liljeroosin kehräämö. Kosken itärannalle syntyi nykyisen Koskikeskuksen alueelle Verkatehdas. Kaikki tehtaat saivat käyttövoimansa koskesta, jonka vesi kerättiin kosken rannoilla olleisiin ruuhiin.[17] Ruuhista luovuttiin 1930-luvulla, jolloin rakennettiin Keskikosken ja Alakosken voimalaitokset. Emil Aaltonen siirsi kenkätehtaansa Hattulasta Tampereelle vuonna 1905, mikä merkitsi uuden teollisuudenhaaran läpimurtoa.[18]

Tampere kasvoi 1800-luvun lopulla nopeasti, sillä vuonna 1870 asukkaita oli noin 7 000 ja vuonna 1900 jo 36 000.[19] 1900-luvun alussa Tampere oli työläisten ja naisten kaupunki, sillä asukkaista kolmasosa oli tehdastyöläisiä ja niistä yli puolet naisia.[20] Samalla kaupungin alue lähes seitsenkertaistui ja Tampereen keskustaan rakennettiin näyttäviä kerrostaloja vaatimattomien puutalojen joukkoon. Kivitalot muokkasivat Tamperetta uudenaikaiseen suuntaan. Uudistumista osoittivat myös viemäri- ja vesijohtoverkoston rakentaminen ja sähkövalojen syttyminen.[19]

Kaupungin alue kasvoi 1800-luvun loppupuoliskolla itään päin. Vuonna 1877 kaupunkiin liitettiin kosken itäranta, Kyttälä[21], jonne edellisenä vuonna oli rakennettu Tampereen rautatieasema, alun perin siis kaupungin ulkopuolelle. [22] Vielä muutamaa vuotta aikaisemmin alue oli kuulunut jopa eri lääniin kuin itse kaupunki, sillä Tammerkoski oli vuosina 1775-1870 Hämeen läänin ja Turun ja Porin läänin rajana.[23]

Hatanpään kartanon maille Kyttälään oli syntynyt työväestön asuttama esikaupunki, jonka rakennuskanta oli erittäin heikkoa. Kaupunginosan maat siirtyivät alueliitoksen yhteydessä kaupungin omistukseen.[24] Tämän seurauksena kaupunki vaati talojen omistajia korjaamaan talonsa uuden asemakaavan mukaisiksi. Ne, jotka eivät tähän kyenneet, joutuivat muuttamaan Armonkallioon tai Pispalaan, joka kuului Pirkkalan kuntaan. Myöhemmin kaupunki osti Hatanpään kartanolta myös Viinikan ja lopulta koko kartanon alueen. 1900-luvun alussa Tampereella oli 15 virallista, roomalaisin numeroin merkittyä kaupunginosaa, joista useimmilla oli jokapäiväisessä kielenkäytössä omat epäviralliset nimityksensä, esimerkiksi Amuri (IV ja V kaupunginosat), Kaakinmaa (VI), Pyynikinrinne (VII) ja Tammela (XIV ja XV). [25] Arkkitehti Theodor Deckerin suunnittelema Aleksanterin kirkko valmistui Hämeenpuiston varrelle vuonna 1881. Aivan 1800-luvun lopussa rakennettiin Tampereen ortodoksinen kirkko alkujaan venäläistä siirtokuntaa ja sotaväkeä varten.[1]

Rautatieyhteys Helsingistä Hämeenlinnan kautta Tampereelle valmistui vuonna 1876.[26] Vuonna 1883 valmistui puolestaan rataosa Tampereelta Haapamäen kautta Vaasaan ja vuonna 1895 Poriin.[27]

Tampereen ensimmäinen kansakoulu aloitti toimintansa Hämeenpuiston varrella vuonna 1875[28] ja se korvasi tehtaiden ja seurakunnan perustamat koulut, joista tunnetuin oli vuonna 1839 aloittanut Finlaysonin koulu.[29] Ensimmäinen oppikoulu oli vuonna 1884 perustettu Tampereen reaalilyseo[30] ja sitä seurasivat ruotsalainen yhteiskoulu vuonna 1894, suomalainen yhteiskoulu vuonna 1895 ja Tampereen klassillinen lyseo vuonna 1903. 1900-luvun alussa Tampere alkoi nopeasti kehittyä myös teatterikaupungiksi, kun Tampereen työväen teatteri perustettiin vuonna 1901[31] ja Tampereen teatteri vuonna 1904.[31][32]

Ensimmäinen tamperelainen sanomalehti, Sanomia Tampereelta, alkoi ilmestyä vuonna 1866.[1] Tampereen huomattavin sanomalehti Aamulehti aloitti ilmestymisensä vuonna 1881; lehti oli vuosina 1918–1990 Kokoomuksen äänenkannattaja. Toinen huomattava lehti oli vuosina 1899–1991 ilmestynyt sosialidemokraattinen Kansan Lehti.

Itsenäistyminen, sisällissota ja sen juuret

muokkaa
 
Työpäivä päättyy Tampellassa vuonna 1909.

Tampere oli 1900-luvun alkuun tultaessa Suomen tärkein teollisuuskaupunki, jota leimasi työväestö.[33] Väkiluku kasvoi nopeasti: vuonna 1910 asukkaita oli 44 000. Kaupungin ympärille oli syntynyt lukuisia esikaupunkeja. Näistä tärkeimpiä olivat Viinikka ja Pispala. Erityisesti esikaupungeissa työväestön elinolot olivat heikot.

Työväestön suuren määrän vuoksi Tampereelle syntyi 1800-luvun lopulta alkaen elinvoimainen työväenliike. Tamperelaiset osallistuivat aktiivisesti muun muassa raittius-, herätys- ja naisliikkeisiin.[34] Vuoden 1905 suurlakko pysäytti kaupungin lähes täydellisesti ja oli osana työväenliikkeen radikalisoitumista. Osaltaan kehitystä vauhditti varallisuusperustainen äänioikeus, jonka vuoksi kaupungin kunnallispolitiikkaa hallitsivat suurimmat teollisuusmiehet ja kauppiaat.

Ensimmäinen maailmansota toi aluksi kaupunkiin hyvinvointia, sillä sota aiheutti talouden korkeasuhdanteen, mutta maaliskuun vallankumous vuonna 1917 katkaisi kauppasuhteet Venäjälle. Suomi oli riippuvainen idänkaupasta erityisesti ruokahuoltonsa osalta, mikä aiheutti erityisesti kaupungeissa ruokapulan. Maan julistautuminen itsenäiseksi ei ratkaissut taloudellisia ongelmia. Sen sijaan kesän ja syksyn 1917 tapahtumat erinäisine välikohtauksineen synnyttivät väestöryhmien välille syvän epäluulon.

Sisällissota

muokkaa
 
Tammelan kaupunginosaa taistelujen jäljiltä
Pääartikkeli: Tampereen taistelu

Suomen sisällissodan alkaessa tammikuun 1918 lopulla punaiset ottivat vallan haltuunsa Tampereella. Valkoisten kannattajien yrittäessä poistua kaupungista syntyi Suinulassa välikohtaus, jossa turkulainen punakaartiyksikkö ampui useita aseettomia valkoisia vankeja. Vaikka tapahtuma oli sinänsä vähäinen verrattuna kummankin puolen myöhemmin suorittamiin raakuuksiin, se vaikutti henkiseen ilmastoon ja loi ennakkotapauksen vankien oikeudettomalle surmaamiselle.

Kaupungin punakaartit osallistuivat sisällissodan alkuvaiheessa taisteluihin Vilppulan suunnalla, josta valkoiset karkottivat nämä maaliskuun alkupuolella. Maaliskuun lopussa Tampere joutui valkoisten saartamaksi sekä itä- että länsipuolelta. Koska länsipuolella oli vahva venäläisten rakentama linnoitusketju, valkoisten hyökkäys tapahtui itäpuolelta. Verisimmät taistelut käytiin Messukylässä, Kalevankankaalla (jonka taistelussa kaatui myös vapaaehtoisena valkoisten puolella taistellut, Ruotsin entisen pääministerin Olof Palmen samanniminen setä) ja keskustassa. Taisteluiden jälkeen noin 11 000 hengissä säilynyttä punaista kerättiin Kauppatorille ja vietiin Kalevankankaan vankileirille.

Sota jätti jälkiä sekä kansaan että kaupunkikuvaan. Kaksiviikkoinen valtaustaistelu jätti jälkeensä tuhoutuneita kortteleita, ja noin 2 000 ihmistä menetti kotinsa. Pahiten kärsivät Kyttälä ja Tammela. Verkatehdas ja sen läheiset rakennukset vaurioituivat niin pahoin, että kaupunki pakkolunasti alueen Hatanpään valtatien rakentamiseksi.[34]

Sisällissodasta toiseen maailmansotaan

muokkaa

Sodan jälkeen kunnallinen äänioikeus muutettiin yleiseksi ja yhtäläiseksi, minkä seurauksena Tampereen kaupunginvaltuustoon muodostui sosiaalidemokraattinen enemmistö. Kaupunki kasvoi ja laajeni nopeasti. Suomen evankelisluterilaisen kirkon Tampereen hiippakunta perustettiin vuonna 1923, kun vanhan Porvoon hiippakunnan – alkujaan Viipurin hiippakunnan – piispanistuin siirrettiin Tampereelle. Samalla kehitettiin infrastruktuuria rakentamalla Hämeensilta ja rautatieaseman ali kulkeva tunneli. Vuonna 1938 valmistui linja-autoasema, joka oli parinkymmenen vuoden ajan Pohjoismaiden suurin.

Tampere laajeni sotien välisenä aikana useisiin esikaupunkeihin, minkä seurauksena syntyivät Viinikka, Lappi, Petsamo, Nekala, Härmälä, Vuohenoja, Rantaperkiö ja Järvensivu, jotka sijaitsivat muutaman kilometrin päässä kantakaupungista. Suurin osa niiden asukkaista oli tehdastyöläisiä. Pyynikinrinteen alueelle puolestaan nousi erityisesti varakkaamman väestön asuntoja.[35] Ennen toista maailmansotaa syntyneet kaupunginosat merkittiin virallisesti roomalaisin numeroin; näistä viimeiset ovat vuonna 1939 perustetut Vihioja (virallisesti XXV kaupunginosa) ja Jokipohja (XXVI kaupunginosa).[36]

Itäosa Pohjois-Pirkkalasta, muun muassa Pispala, liitettiin Tampereeseen vuonna 1938; kunnan jäljelle jäänyt osa muutettiin samalla Nokian kauppalaksi. 1930-luvun lopulla muodostunutta kansallista yhteisymmärrystä kuvasti se, ettei kaupungin työväestövaltaisuus estänyt Valtion lentokonetehtaan perustamista Tampereelle. Toisaalta teollisuuden rakennemuutoksen ensimmäisenä merkkinä Frenckellin vanhanaikaiseksi jäänyt paperitehdas meni konkurssiin jo vuonna 1932.

Huomattavia Tampereelle maailmansotien välisenä aikana valmistuneita rakennuksia ovat rautatieaseman ja linja-autoaseman lisäksi mm. vanha kirjastotalo (1925), Hotelli Tammer (1929), Pyynikin näkötorni (1929), Viinikan kirkko (1932), Hatanpään sairaala (1935), Tampereen lyseo (1936), Kaupin sairaala (1939) ja Pyynikin ammattikoulu (1939). Suuri osuus kaupunkikuvan muotoutumiseen oli silloisella kaupunginarkkitehdilla Bertel Strömmerillä. Vuonna 1936 vihittiin käyttöön Tampere-Härmälän lentoasema.

Talvi- ja jatkosodan aika

muokkaa

Toisen maailmansodan aikana Tampere oli sotateollisuuden merkittävä keskus. Erityisen tärkeätä osaa näytteli Tampellan tehdas, joka valmisti ja huolsi sodan aikana kranaatinheittimiä ja tykkejä. Tekstiilitehtaat valmistivat pääasiassa univormuja kulutustarvikkeiden jäädessä vähemmälle. Korvikemateriaalien käyttö oli yleistä; Sarvis Oy perustettiin tuottamaan nappeja puolisynteettisestä muovista. Talvisodan aikana vihollinen pommitti Tamperetta melko voimakkaasti, mutta tuhot jäivät vähäisiksi. Pommituksia tapahtui kaikkiaan yhdeksänä päivänä, ensimmäisen kerran 21. joulukuuta 1939 ja viimeisen kerran 4. maaliskuuta 1940. Viimeisen pommituksen aiheuttamat vahingot olivat vakavimmat. Talvisodassa tamperelaisia kuoli pommitusten uhreina 14, jatkosodassa pommituksia ei sattunut. Osaltaan tähän vaikutti se, että sisämaassa sijaitseva Tampere oli suurimman osan jatkosodan ajasta varsin kaukana neuvostoilmavoimien tukikohdista. Tampereen miehet taistelivat talvisodan aikana pääasiassa Jalkaväkirykmentti 16:ssa (JR 16) ja jatkosodassa Jalkaväkirykmentti 60:ssä (JR 60) ja Viestipataljoona 24:ssä (VP 24).

Toisen maailmansodan jälkeinen aika

muokkaa
 
Yhteiskunnallinen korkeakoulu muuttaa Tampereelle.

Sodan jälkeen Tampere kehittyi olennaisesti sotien välisen ajan trendejä seuraten. Sotakorvaustuotteiden valmistaminen paisutti kaupungin metalliteollisuutta, jonka tärkeimmät edustajat olivat Lokomo ja Tampella. Oman värinsä kaupungin elämään antoi kommunistien toiminnan laillistaminen, mikä jakoi työväestön kahtia. Kaupungin poliittisessa elämässä Kokoomuksen ja SDP:n välinen yhteistyö – niin sanottu aseveliakseli – piti kuitenkin muut puolueet vähämerkityksisinä. Aseveliakselin pääarkkitehdit olivat kaupunginjohtaja, sosialidemokraatti Erkki Lindfors ja kaupunginvaltuuston kokoomuslainen puheenjohtaja Lauri Santamäki. Sen merkittävä taustavaikuttaja oli maanpaosta Tukholmasta Tampereelle vuonna 1956 palannut päätoimittaja Arvo Poika Tuominen.

Kaupungin ilmettä leimasi voimakas rakentaminen, joka on johtanut nykyiseen kaupunkikuvaan. 1950-luvun aikana syntyivät nykymuotoiset Kalevan ja Kissanmaan kaupunginosat sekä useita pääosin omakotitaloista muodostuvia kaupunginosia, muun muassa Veisu, Viiala, Niemi, Ikuri ja Kalkku. 1960- ja 1970-luvuilla rakennettuja uusia kerrostalovaltaisia kaupunginosia ovat Peltolammi, Multisilta, Kaukajärvi, Tesomajärvi ja Lentävänniemi. Tampereen suurimman lähiön, Hervannan, jonka keskeiset rakennukset ovat suunnitelleet arkkitehdit Raili ja Reima Pietilä, rakentaminen alkoi siihen saakka lähes asumattomalle metsäalueelle 1970-luvun alkupuolella ja jatkui seuraavalla vuosikymmenellä. Samaan aikaan keskusta-alueen rakennusympäristö muuttui voimakkaasti, kun suurin osa Tammelan ja Amurin vanhoista puutaloista purettiin uusien kerrostalojen tieltä. Vanhan rakennuskannan häviämiseen havahduttiin vuonna 1976 verkatehtaan vanhojen rakennusten purkamisen yhteydessä. Värikäs suojelukiista käytiin myös kauppahallista 1980-luvun alussa. Viimeisimpien vuosikymmenien aikana ovat muodostuneet muun muassa Hallilan, Linnainmaan ja Atalan kaupunginosat. Tampereen ja Lempäälän rajalle on syntymässä Vuoreksen kaupunginosa.

Tampereen merkitys junaliikenteen solmukohtana korostui entisestään, kun vuonna 1971 valmistui uusi aikaisempaa huomattavasti nopeampi rautatieyhteys Tampereelta Pohjanmaalle Parkanon kautta. Vuosien mittaan ahtaaksi käyneen Härmälän lentoaseman korvasi vuonna 1979 naapurikunnan Pirkkalan puolelle rakennettu uusi Tampere-Pirkkalan lentoasema. Härmälän lentoasema suljettiin lopullisesti vuonna 1982. Vuonna 1948 perustettiin kunnallinen liikennelaitos, joka on hoitanut pääosan Tampereen sisäisestä joukkoliikenteestä. Liikennelaitos liikennöi myös johdinautoliikennettä vuodesta 1948 vuoteen 1976 saakka, jolloin liikenne lopetettiin.

Vanhan teollisuuskaupungin muutosprosessi tärkeäksi kasvukeskukseksi alkoi 1950-luvun lopulla, kun Yhteiskunnallinen korkeakoulu siirtyi kaupunkiin ja muutti nimensä Tampereen yliopistoksi. Vuonna 1965 Tampereelle perustettiin Teknillisen korkeakoulun filiaali, joka vuonna 1972 itsenäistyi Tampereen teknilliseksi korkeakouluksi, myöhemmäksi Tampereen teknilliseksi yliopistoksi. Paikallinen teknillinen seura aloitti myös televisiotoiminnan, jonka Yleisradio sittemmin osti. Tästä sai alkunsa Tampereen Ristimäessä toimiva TV2.

Tampereen teatterin ja Tampereen työväen teatterin rinnalle syntyi vuonna 1948 Pyynikin kesäteatteri, joka sai huomiota herättäneen pyörivän katsomon vuonna 1959. Vuonna 1962 valmistui kaupungin suurin rakennus Tampereen keskussairaala, vuonna 1965 Tampereen jäähalli, vuonna 1966 Ratinan stadion, vuonna 1969 Särkänniemen akvaario-planetaario ja vuonna 1971 kaupungin tärkeimpiin maamerkkeihin kuuluva Näsinneula. Tampereen Työväen Teatteri sai uuden ajanmukaisen toimitalon vuonna 1985 ja uusi pääkirjasto valmistui Hämeenpuiston varrelle vuonna 1986. Tammerkosken itärannalle entisen verkatehtaan paikalle nousi vuonna 1988 Suomen ensimmäinen katettu kauppakeskus Koskikeskus. Sorsapuistoon valmistui vuonna 1990 uusi konsertti- ja kongressikeskus Tampere-talo. Tampereen huomattavin sotien jälkeisen ajan kirkkorakennus on vuonna 1966 valmistunut Kalevan kirkko. Tamperelaisen kulttuurin yksi ominaispiirre on ollut "Manserock", joka saavutti huippunsa 1980-luvun puolivälissä.

1950-luvulta lähtien kaavailtiin Tampereen talousalueen muodostamista uudeksi Pirkanmaan lääniksi, johon olisi kuulunut Hämeen läänin pohjoisosa sekä useita kuntia Turun ja Porin läänistä. Hanke eteni niin pitkälle, että Mauno Koiviston hallitus teki periaatepäätöksen uuden läänin perustamisesta vuonna 1981. Läänihanke kariutui kuitenkin eduskunnan tiukassa äänestyksessä vuonna 1985. Nykyinen Pirkanmaan maakunta noudattelee pääpiirteittäin toteutumatta jääneen läänin aluetta.

Tampereeseen on liitetty kolme kuntaa kokonaisuudessaan: Messukylä vuonna 1947, Aitolahti vuonna 1966 ja Teisko vuonna 1973. Alueliitosten myötä tulleita uusia kaupunginosia olivat Messukylässä Takahuhti ja Vehmainen ja Aitolahdessa Olkahinen. Vuonna 1950 siirrettiin Lielahden alue Ylöjärvestä Tampereeseen. Täten Tampereen pinta-ala on moninkertaistunut. Messukylän kunnan entinen alue on nykyään suurelta osin tiheään rakennettua kaupunkialuetta, mutta Näsijärven itärannalla sijaitsevat Aitolahden ja Teiskon alueet ovat edelleen varsin harvaan asuttuja.

 
Finlayson nykyisin

Tampereen teollisuutta kohtasi 1990-luvun vaihteessa voimakas rakennemuutos. Erityisesti Tampellan ja Tampereen tekstiiliteollisuuden tuotanto oli painottuneet voimakkaasti bilateraaliseen kauppaan Neuvostoliiton kanssa, joka maan romahtaessa lakkasi. Äkillisen muutoksen seurauksena Finlayson ja Suomen trikoo supistivat voimakkaasti toimintaansa. Tampella meni puolestaan konkurssiin. Jo aiemmin 1980-luvulla Verkatehdas oli siirtänyt toimintansa pois keskustasta Hankkion alueelle. Muita teollisuusalueita, joilla toimii pääasiassa pienehköjä yrityksiä, ovat 1970- ja 1980-lukujen aikana muodostetut Sarankulma, Lakalaiva, Rusko ja Myllypuro. Muutoksen seurauksena kaupungin keskustaan jäi valtava määrä tyhjää teollisuustilaa, joka on 2000-luvun alkupuolella saatu hiljalleen muuhun käyttöön. Nykyään Tampereen kaupunkikuvaa leimaa ennen kaikkea tietotekniikan alan yritystoiminta, josta merkittävimpänä voidaan mainita Nokian Tampereen tutkimus- ja tuotekehitysyksiköt.

Katso myös

muokkaa

Lähteet

muokkaa
  • Lind, Mari: ”Tampere – kasvava ja muuttuva kaupunki”. Teoksessa Hautamäki, Ranja (toim.): Tampereen tarina. (Julkaisuja / Tampereen kaupunki, kaupunkiympäristön kehittäminen, maankäytönsuunnittelu.) Tampere: Tampereen kaupunki, 2015. ISBN 978-951-609-783-4 pdf (viitattu 9.9.2016).
  • Lilius, Martin: Frenckelin paperit, Tampere, Tampereen Museot, 2000, ISBN 951-609-112-1.
  • Niemelä, Jari: Finlaysonin Palatsi - helmi kansallismaisemassa, Olander-Kiinteistöt Oy, 2009, ISBN 978-952-92-6000-3.
  • Saloniemi, Marjo-Riitta & Tervakangas, Reetta (toim.): Savupiippuja ja puhdasta kuuraa. William Lomaxin Tampere. Tampereen museot, 2012.
  • Sinisalo, Uuno: Tampereen kirja , Tampere seura, Tampere, 1947
  • Voionmaa, Väinö: Tampereen historia III: Tampereen historia viime vuosikymmeninä (1856–1905), Tampere, 1907–1910
  • Tampere - Tutkimuksia ja kuvauksia VII. Tampereen Historiallinen seura XII. Viljo Rasila:kaupungin kanta-asukkaat. Ari Ylönen: Tampereen kehitysvaiheet ja keskusta-asuminen. Aune Innala:Yrjö Raevuori

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ a b c d Hannu Tarmio, Marketta Heinonen ja Kalevi Korpela (toim.): Suomenmaa 7: maantieteellis-yhteiskunnallinen tieto- ja hakuteos, s. 239–242. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1978. ISBN 951-0-06467-X.
  2. ↑ a b Lind, s. 7.
  3. ↑ a b Tampereen kirja, s. 55
  4. ↑ a b Maija Louhivaara: Tampereen kadunnimet, s. 16. Tampereen museoiden julkaisuja 51, 1999. Tampere. ISBN 951-609-105-9.
  5. ↑ Louhivaara 1999, s. 149.
  6. ↑ Juhani Saarenheimo: Vanhan Pirkkalan historia, s. 449–450. Tampere: Vanhan Pirkkalan historiatoimikunta, 1974. ISBN 951-99036-1-5.
  7. ↑ Saarenheimo 1974, s. 468–469.
  8. ↑ a b c d e f Lind, s. 8.
  9. ↑ Uola, Mikko: Mitä Missä Milloin 1979, s. 198. Kustannusosakeyhtiö Otava, 1978. ISBN 951-1-04873-2
  10. ↑ Louhivaara 1999, s. 88.
  11. ↑ Maija Louhivaara: Tampereen kadunnimet, s. 16–18. Tampereen museoiden julkaisuja 51, 1999, Tampere.
  12. ↑ Tampereen kirja, s. 111
  13. ↑ a b c Lind, s. 9.
  14. ↑ Tampereen kirja, s. 114-115.
  15. ↑ Tampereen kirja, s. 125-126
  16. ↑ Frenckelin paperit, s. 4, 6
  17. ↑ Tampereen kirja, s. 106
  18. ↑ Tampereen kirja, s. 289
  19. ↑ a b Lind, s. 11.
  20. ↑ Lind, s. 12.
  21. ↑ Tampereen kirja, s. 176
  22. ↑ Tampereen kirja, s. 166-167
  23. ↑ Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut ympäristöt RKY - Tammerkosken teollisuusalue Museovirasto. Viitattu 7.8.2010.
  24. ↑ Tampereen kirja, s. 172, 176
  25. ↑ Louhivaara 1999, s. 21.
  26. ↑ Tampereen kirja, s. 167
  27. ↑ Tampereen kirja, s. 167-168
  28. ↑ Tampereen kirja, s. 208
  29. ↑ Tampereen kirja, s. 201
  30. ↑ Tampereen kirja, s. 214
  31. ↑ a b Tampereen kirja, s. 261
  32. ↑ Otavan iso tietosanakirja, osa 8. Helsinki: Otava, 1964.
  33. ↑ Väinö Voionmaa, Tampereen historia 2, s. 13-14
  34. ↑ a b Lind, s. 14.
  35. ↑ Lind, s. 15.
  36. ↑ Louhivaara 1999, s. 117.

Aiheesta muualla

muokkaa
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Tampereen_historia&oldid=22743592”