Wikipedia

Tamminiemen pesänjakajat

vuonna 1981 julkaistu kirja

Tamminiemen pesänjakajat: Kekkonen lähtee – kuka tulee? on vuonna 1981 ilmestynyt suomalainen ironinen ja satiirinen kirja, jossa esitellään 22 tunnettua poliitikkoa presidentti Urho Kekkosen seuraajaehdokkaina ja pohditaan heidän mahdollisuuksiaan menestyä seuraavissa presidentinvaaleissa. Sen kirjoittivat nimimerkillä ”Lauantaiseura” esiintyneet Helsingin Sanomien toimittajat Aarno Laitinen, Arto Astikainen, Kalle Heiskanen, Ritva Remes, Hannu Savola, Anneli Sundberg ja Janne Virkkunen. Teos perustui heille kertyneeseen sisäpiirin tietoon, josta osan julkistamista ei pidetty silloisen journalistisen tavan mukaan sopivana.

Tamminiemen pesänjakajat
Kansikuva.
Kansikuva.
Kirjailija Lauantaiseura
Kieli suomen kieli
Genre satiiri, politiikka
Kustantaja Lehtimiehet Oy (Kustannus-Vaihe Ky)
Julkaistu 1981
Sivumäärä 160
ISBN 951-99336-6-2
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta

Tamminiemen pesänjakajien keskeiset teemat ovat kansalaisilta salattu Urho Kekkosen heikentynyt terveys, poliitikkojen kulissien takaiset valtapelit ja Neuvostoliiton puuttuminen Suomen sisäisiin asioihin.[1] Teos herätti ilmestyessään suuren poliittisen kohun ja sen on katsottu tuulettaneen Kekkosen presidenttikauden poliittista ilmapiiriä.[2]

Kirjan nimi viittaa silloiseen tasavallan presidentin virka-asuntoon Tamminiemeen.

Taustaa

muokkaa

Historioitsija Aleksi Mainion mukaan Helsingin Sanomien poliittisesta toimituksesta oli 1970-luvulla kehittynyt alallaan Suomen paras, ja sitä arvostettiin Sanoma Oy:n sisällä ja pelättiin talon ulkopuolella.[3] Poliittisen toimituksen esimieheksi vuonna 1976 nimitetty Aarno Laitinen oli aiemmin toiminut HS:n työmarkkinatoimittajana. Kommunistien sisäisiä kiistoja aitiopaikalta seuraamaan päässyt Laitinen oli vuonna 1971 esitellyt HS:n lukijoille SKP:n vähemmistöä kuvanneen termin ”taistolaiset”.[4] Moni yhteiskunnallinen vaikuttaja halusi kertoa tietonsa ensimmäiseksi Helsingin Sanomille, jonka levikki ja vaikutusvalta olivat murskaavia.[4]

1970- ja 1980-luvun taitteessa alkoi näyttää selvältä, että Urho Kekkosen vuonna 1956 alkaneen presidenttikauden loppu oli vääjäämättä lähestymässä, mutta kukaan ei tiennyt, mitä olisi tulossa Kekkosen väistyttyä.[4] Kekkonen itse oli jo ennen vuoden 1978 presidentinvaalia tuntenut voimiensa hiipuvan. Vaalin jälkeen hän oli varma, että alkanut virkakausi tulisi olemaan hänen viimeisensä.[5] Amerikansuomalainen lehtimies Werner Wiskari, jolla oli tapana Suomessa käydessään pistäytyä myös Tamminiemessä, kuvaili järkyttyneenä New York Timesiin vuonna 1979 kirjoittamassaan artikkelissa, miten ”Kekkosella pätkii”.[1] Kekkosen kunnon kerrottiin jälkeenpäin olleen erityisen huono talvella 1980. Talven ja kevään 1981 aikana presidentin vointi vaihteli voimakkaasti ja tällöin hän harkitsi vakavasti virkakautensa keskeyttämistä.[6]

Suurelle yleisölle Urho Kekkosen kunnon romahtaminen paljastui elokuun lopulla 1981, kun presidentti vastoin lääkäriensä neuvoja teki perinteisen kalastusmatkan Islantiin. Matkan aikana otetuissa kuvissa Islannin presidentti Vigdís Finnbogadóttir talutti selvästi väsyneen näköistä Kekkosta ja turvamiehet auttoivat Kekkosta alas lentokoneesta Helsinki-Vantaan lentoasemalla. Presidentin adjutantti, eversti Lasse Wächter korosti kuitenkin kyseessä olleen Kekkosen ”vähäinen matkaväsymys”. Muut kalastusmatkalla mukana olleet myönsivät myöhemmin, ettei presidentti ollut käynyt kalastamassa koko matkan aikana.[7]

Urho Kekkosen virkakauden loppuvuosina käynnistynyt presidenttipeli henkilöityi ennen muita pääministeri Mauno Koivistoon ja hänen viransijaisenaan Suomen Pankin pääjohtajan tehtäviä hoitaneeseen Ahti Karjalaiseen. Tiedotusvälineiden tekemien mielipidetiedustelujen perusteella äänestäjien ylivoimainen suosikki Kekkosen seuraajaksi oli Koivisto.[8] Keskustapuolueen johto ja useat teollisuusjohtajat, niin kutsutut idänkaupan vuorineuvokset puolestaan ajoivat uudeksi presidentiksi Karjalaista. Lisäksi Karjalaisen hyväksi toimi kulissien takana Viktor Vladimirov, Neuvostoliiton suurlähetystössä työskennellyt Neuvostoliiton tiedustelupalvelun (KGB) kenraali.[9]

Kirjan synty

muokkaa

Lauantaiseura-ryhmä koostui Helsingin Sanomien poliittisesta toimituksesta, ja siihen kuuluivat toimituksen esimies Aarno Laitinen sekä toimittajat Arto Astikainen, Kalle Heiskanen, Ritva Remes, Hannu Savola, Anneli Sundberg ja Janne Virkkunen.[10]

Aarno Laitisen mukaan idea presidenttipeliä ruotivasta kirjasta syntyi alun perin Helsingin Sanomien politiikan toimittajien kokoonnuttua iltaoluelle kantapaikkaansa, Helsingin keskustassa sijainneeseen baariin tapahtumista köyhän uutispäivän päätteeksi tammikuussa 1981. Tuolloin ajateltiin edessä olevan kolmen vuoden pitkä odotus ennen seuraavaa presidentinvaalia, ja sitä ennen käytäisiin vielä kevään 1983 eduskuntavaalit.[11] Päätös kirjan tekemisestä kypsyi kesällä 1981, kun ryhmä päätti kirjoittaa paljastuskirjan presidentti Kekkosen heikkenevästä terveydentilasta ja hänen mahdollisista seuraajistaan. Laitisen mukaan Tamminiemen pesänjakajat -nimen keksi Anneli Sundberg.[12] Lauantaiseura-nimi lainattiin 1830-luvulla toimineelta samannimiseltä seuralta, joka oli pohtinut, miten voitaisiin kohottaa Suomen kansan sivistystasoa ja virittää kansallistunnetta.[13] Kukin kirjoittaja teki oman osuutensa kirjasta salaa ja työajan ulkopuolella.[14] Kirjan tekstit kokosi ja viimeisteli Laitinen.[4]

Kirjasta tuli satiirinen ja ironinen esittely 22 suomalaisesta poliitikosta, joiden arveltiin jollain lailla olevan mukana tulevissa presidentinvaaleissa. Kirjan julkaisijan piti alun perin olla WSOY, joka kuitenkin kieltäytyi julkaisemasta sitä yhtiön pääjohtajan Hannu Tarmion vaadittua heinäkuussa 1981 nähtäväkseen silloin vielä keskeneräisen käsikirjoituksen. Tämän jälkeen tekijäryhmä päätti tarjota julkaisua muille kustantajille, mutta monet niistä olivat jo lyöneet syksyn kustannusohjelmansa lukkoon, ja eräät jouduttiin Aarno Laitisen mukaan sivuuttamaan niiden todellisten tai epäiltyjen puolueyhteyksien vuoksi. Kauko Kareen kustannusyhtiö Alea-Kirja hylättiin Laitisen mukaan siksi, ”ettei sen kustantamia kirjoja kukaan ota vakavasti”.[15] Kirjan kustansi loppujen lopuksi Lehtimiehet Oy:n ”pöytälaatikkofirma” Kustannus-Vaihe Ky, joka oli tunnettu kevyen kioskikirjallisuuden julkaisijana.[14] Aarno Laitisen mukaan julkaisupäätös syntyi Lehtimiehet Oy:n toimitusjohtajan Urpo Lahtisen silloisen puolison Hymy Lahtisen yllyttämänä.[16]

Julkaisu

muokkaa

Tamminiemen pesänjakajien kirjoittajat eivät järjestäneet kirjan julkistamistilaisuutta eikä sitä muutoinkaan mainostettu etukäteen. Pehmeäkantiseksi taskukirjaksi painettua kirjaa oli saatavissa aluksi vain R-kioskeissa sarjakuva- ja vitsikirjojen rinnalla, koska kirjakaupat eivät suostuneet ottamaan sitä myyntiin.[1]

Tamminiemen pesänjakajat ilmestyi lokakuun alussa 1981. Julkaisu osui sattumalta dramaattiseen hetkeen: kirjoitusvaiheessa presidentinvaalit oletettiin pidettäviksi Urho Kekkosen kauden päättyessä vuonna 1984, mutta Kekkonen jäikin yllättäen sairauslomalle vain kuukausi ennen kirjan julkaisemista ja erosi 10 päivää kirjan ilmestymisen jälkeen virastaan. Vaalit järjestettiinkin jo kolmen kuukauden kuluttua tammikuussa 1982.[17] Laitinen kertoi myöhemmin saaneensa kirjan oikaisuvedokset tarkistettavakseen 11. syyskuuta 1981, samana päivänä, jolloin Urho Kekkosen ilmoitettiin jäävän sairauslomalle. Tässä vaiheessa käsikirjoituksesta poistettiin kaikki maininnat vuoden 1984 presidentinvaalista. Samoin poistettiin keskustalaisen kansanedustajan ja ministerin Olavi Martikaisen nimi häneen viitanneesta ”Poliitikon arkea” -luvusta.[14]

Tamminiemen pesänjakajat kertoi ajan hengen vastaisesti poliitikoista negatiivisia asioita ja käsitteli sangen laajasti heidän yksityiselämäänsä, kuten entisen pää- ja ulkoministeri Ahti Karjalaisen alkoholiongelmaa ja eduskunnan puhemiehen Johannes Virolaisen avioeroa. Samoin poliitikkojen yhteyksistä Neuvostoliiton suurlähetystön työntekijöihin (niin sanotut kotiryssät) kirjoitettiin avoimemmin kuin siihen asti oli ollut tapana.[17] Poikkeuksellista oli myös, että kirjassa kerrottiin, toki varovaisesti, Kekkosen terveydentilan heikentymisestä. Myöhempien painosten, erityisesti kahden viimeisen, esipuheessa Laitinen kuvasi suorin sanoin kuinka huonoksi Kekkosen terveys tosiasiassa oli jo mennyt. Jukka Tarkan mukaan kirjan tekijät kohtelivat vanhaa presidenttiä loppujen lopuksi hyvin armeliaasti, toisin kuin muita kohteitaan; he tiesivät karusta todellisuudesta paljon enemmän kuin kehtasivat kirjoittaa.[2]

Kirjan viimeinen, Gummeruksen julkaisema[17] kahdeksas painos julkaistiin syksyllä 1989 täydennettynä presidentti Urho Kekkosen virkakauden loppuvaiheisiin ja vuoden 1982 presidentinvaalia edeltäneisiin tapahtumiin liittyneillä tiedoilla, jotka oli saatu Ahti Karjalaisen muistelmateoksesta Presidentin ministeri. Painoksen alkulauseessa Aarno Laitinen kirjoitti, että syksyllä 1981 Kekkosen ja Neuvostoliiton puoluejohtajan Leonid Brežnevin välillä ”käytiin mielenkiintoista sähkeiden vaihtoa”, vaikka ”kumpikaan valtionpäämies tuskin pystyi tuolloin enää lukemaan, mitä heidän nimissään kirjoitettiin.” Laitisen mukaan Brežnevin sähkeet oli muotoiltu niin, että ne oli helppo ymmärtää tueksi Ahti Karjalaisen presidenttiehdokkuudelle.[18] Laitinen sisällytti alkulauseeseen myös ulkoministeri Paavo Väyrysen Karjalaiselle syksyllä 1981 lähettämän kirjeen, josta ilmeni ministerineuvos Viktor Vladimirovin osuus Karjalaisen tukemisessa.[19]

Seuraukset

muokkaa

Kirja herätti ilmestyessään suurta huomiota, ja sitä myytiin 160 000 kappaletta, kaksi kertaa niin paljon kuin sen henkistä edeltäjää, Kauko Kareen vuonna 1967 ilmestynyttä teosta Tähän on tultu.[12][2] Suomen Gallupin keväällä 1982 tekemän kyselyn mukaan arviolta joka kuudes yli 15-vuotias suomalainen oli lukenut kirjan.[20] Sen on arveltu myötävaikuttaneen poliittisen journalismin ilmapiirin vapautumiseen. Samalla se kuitenkin herätti närkästystä etenkin poliitikkojen keskuudessa ja varsinkin kielteisen informaation levittämistä salanimen takaa arvosteltiin.[17]

WSOY:n kustannusjohtaja Hannu Tarmio paljasti Lauantaiseuran jäsenten henkilöllisyydet kuukausi sen jälkeen, kun Kekkosen seuraajaksi valittu Mauno Koivisto oli aloittanut presidentinvirassa. Aarno Laitinen piti paljastuksen ajoitusta taktisena ja katsoi Tarmion rikkoneen kirjan tekijöiden WSOY:n kanssa tekemän sopimuksen siitä, ettei kirjoittajia paljastettaisi edes siinä tapauksessa, että kustannussopimus WSOY:n kanssa raukeaisi. Janne Virkkunen on muistellut, että muut Helsingin Sanomien toimittajat suhtautuivat Tamminiemen pesänjakajien tekijöiden paljastumiseen enimmäkseen vahingoniloisesti.[21]

Helsingin Sanomat erotti Aarno Laitisen ja antoi varoituksen muille kirjan tekijöille. Lauantaiseuran jäsenen Arto Astikaisen mukaan tärkeimpänä syynä Tamminiemen pesänjakajien tekijöiden saamiin rangaistuksiin oli se, että kirjan oli kustantanut Sanoma Oy:n kilpailija, laatulehtien inhokki Lehtimiehet Oy.[17][14] Välimiesoikeus totesi myöhemmin irtisanomisen laittomaksi[17] ja määräsi Laitiselle maksettavaksi 30 000 markan korvauksen. Syksyllä 1982 Laitinen siirtyi Lehtimiehet Oy:n julkaiseman Hymy-aikakauslehden toimittajaksi.[22] Janne Virkkusen mukaan Laitinen, josta oli povattu HS:n seuraavaa päätoimittajaa, otti potkunsa hyvin raskaasti.[21]

Tamminiemen pesänjakajien kuudennen ja seitsemännen painoksen liitteessä sekä kahdeksannen painoksen esipuheessa Aarno Laitinen arvioi syitä kirjan menestykselle. Hänen mukaansa Tamminiemen pesänjakajien poliitikkojen keskuudessa saama vastaanotto kertoi enemmän 1980-luvun alun poliittisesta ilmapiiristä ja kielteisten kommenttien esittäjistä kuin itse kirjan sisällöstä ja että yleinen kiinnostus kirjaa kohtaan heräsi juuri sen tuominneiden lausuntojen ansiosta. Laitinen hämmästeli myös sitä, että Tamminiemen pesänjakajat oli yksi kirjamarkkinoiden myyntimenestyksiä vielä silloin kun presidentinvaali oli jo kaukana takana ja kirja hänen mielestään menettänyt ajankohtaisuutensa.[23] Kirjan onkin katsottu vaikuttaneen paitsi vuoden 1982 presidentinvaalin myös vuoden 1983 eduskuntavaalien tulokseen.

Tamminiemen pesänjakajien koettiin ilmestyessään olevan kannanotto Mauno Koiviston ja Johannes Virolaisen presidenttiehdokkuuden puolesta, vaikka Lauantaiseura kiisti kirjan esipuheessa olevansa kenenkään puolella tai ketään vastaan. Myöhempi Helsingin Sanomien päätoimittaja Janne Virkkunen on kertonut, että Tamminiemen pesänjakajat oli lähinnä tekijöidensä reaktio salailun ilmapiiriin. Samalla Virkkunen on tunnustanut kirjoittajilla olleen yhteinen halu osoittaa, että alkoholisoitunut Ahti Karjalainen, jonka katsottiin olevan neuvostoliittolaisten ohjailtavissa, oli täysin sopimaton henkilö tasavallan presidentiksi – näin varsinkin, kun presidentillä oli vielä 1980-luvulla huomattavan laajat valtaoikeudet.[14]

Helsingin Sanomien siihenastinen poliittinen toimitus hajosi Tamminiemen pesänjakajien julkaisun jälkeen. Potkuistaan katkeroitunut Aarno Laitinen poltti välittömästi kaikki sillat vanhaan työnantajaansa. Hannu Savola oli jo ennen Hannu Tarmion tekemiä paljastuksia siirtynyt Suomen Kuvalehteen, ja niiden jälkeen saman teki Anneli Sundberg. Kalle Heiskanen ja Ritva Remes siirtyivät HS:n taloustoimitukseen, joskin Remes jatkoi HS:n eduskuntatoimittajana.[24] Tekijöistä Janne Virkkunen nousi myöhemmin Helsingin Sanomien, Kalle Heiskanen Ilkka-Pohjalaisen ja vuonna 2007 kuollut Hannu Savola Ilta-Sanomien päätoimittajaksi. Arto Astikainen ja Anneli Sundberg toimivat myöhemmin HS:n politiikan toimituksen esimiehinä ja Ritva Remes HS:n toimitussihteerinä ja Talous ja työ -liitteen tuottajana.[20]

Tamminiemen pesänjakajien aloittamaa teemaa jatkoivat vuoden 1982 aikana ilmestyneet Pentti Sainion Mitä tapahtui Urho Kekkoselle (WSOY), Markku Laukkasen Kekkospuolueen kujanjuoksu (WSOY) sekä Suomen Kuvalehden toimittajien Antti Blåfieldin ja Pekka Vuoriston Kun valta vaihtui: Mitä todella tapahtui presidentinvaalissa 1982 (Kirjayhtymä).[14]

Sisältö

muokkaa

Rakenne

muokkaa

Tamminiemen pesänjakajat edusti Suomessa uutta, itsesensuurista vapaata tyyliä. Politiikan toimittajille, joista monet miltei asuivat Eduskuntatalossa, kertyi henkilökohtaisten suhteidensa kautta suuret määrät tarinoita, joille ei ollut julkaisukanavaa 1970- ja 1980-luvun vaihteen Suomessa. Tietoa karttui paljosta muustakin kuin päivänpolttavista poliittisista aiheista; eduskunnan kahvilassa ja yhteisissä illanvietoissa toimittajille selvisi, että poliitikot pelasivat politiikan ohella omia valtapelejään. Poliitikot olivat voineet luottaa siihen, että arkaluonteiset asiat eivät päässeet julkisuuteen, koska toimittajat eivät kehdanneet kertoa niitä lehdissä. Tamminiemen pesänjakajat rikkoi ensimmäisenä tämän käytännön.[25] Tamminiemen pesänjakajien epäsovinnaisuutta kuvasi osaltaan, että kirjasta ei koskaan otettu kovakantista painosta.[14]

Kirja alkaa selostuksella presidentti Urho Kekkosen heikkenevästä terveydestä. Esipuheessa kerrotaan, että presidenttipeliä Kekkosen seuraajasta on käyty jo pitkään, mutta kulissien takana ja salassa kansalta.[26] Esipuhe toteaa:

»Politiikan asiantuntijoiden keskustelukerho Lauantaiseura katsoo, että kansallakin pitää olla oikeus tietää mitä Suomessa tapahtuu; siunataanhan meitä yksityiskohtaisilla tiedoilla Yhdysvaltain tai Ranskan presidenttiehdokkaista, heidän henkilökohtaisista ominaisuuksistaan, epämiellyttävistäkin.»

Kirja sisältää 22 tunnetun poliitikon satiirisen henkilökuvan ja arveluja kunkin roolista tulevissa presidentinvaaleissa. Omassa artikkelissaan käydään läpi myös heidän puolisonsa ja näiden mahdollisuudet päästä ”Linnan emänniksi”. Lisäksi kirjassa käsitellään ”poliitikon arkea”, johon kerrotaan kuuluvan runsaasti juhlintaa, ulkomaanmatkoja ja alkoholinkäyttöä, sekä kotiryssäilmiötä. Kuvaukset olivat kohteitaan kohtaan armottomia: heitä kuvattiin milloin ”kovapintaisina”, ”säälimättöminä”, ”ylimielisinä”, ”kyynisinä” tai ”ketaleina”, kun taas vähemmän kierot olivat ”paperinmakuisia magnetofonipuhujia” ja ”harmaita mitättömyyksiä”.[1]

Kirjan ilmestymisajalle kuvaavaa on, että siinä esiteltyjen Urho Kekkosen seuraajaehdokkaina pidettyjen henkilöiden joukossa oli vain yksi nainen, YK:n apulaispääsihteeri Helvi Sipilä, jonka annettiin ymmärtää keskittyvän lähinnä patsasteluun ja seuraelämään.[1]

Kirjan mottona oli Yhdysvaltain presidentin Abraham Lincolnin lause: ”Yksikään ihminen ei ole riittävän hyvä hallitsemaan toista ilman tämän suostumusta.”[27]

Luvut

muokkaa

Alla kirjan sisällysluettelo sellaisena kuin se esiintyi kirjan 1. painoksessa 1981:

Kirjassa käsitellyistä henkilöistä Koivisto, Virolainen, Holkeri, Jansson, Vennamo ja Sipilä olivat sittemmin ehdolla vuoden 1982 presidentinvaaleissa ja Karjalainenkin pyrki puolueensa ehdokkaaksi. Koivisto valittiin presidentiksi. Myös Väyrynen, Ilaskivi ja Korhonen olivat ehdokkaina myöhemmissä presidentinvaaleissa. Vuoden 1982 vaalin ehdokkaista kirjassa jäivät käsittelemättä vain SKDL:n Kalevi Kivistö ja kristillisen liiton Raino Westerholm.

Arviot

muokkaa

Aikalaisvastaanotto

muokkaa

Aarno Laitinen kirjoitti kirjan viimeisen painoksen esipuheessa vuonna 1989, että Tamminiemen pesänjakajien ilmestyttyä syksyllä 1981 ulkoministerinä ja Keskustan puheenjohtajana toiminut Paavo Väyrynen oli ilmoittanut mielipiteensä kirjasta: ”Sellainen kirja pitäisi polttaa. En tosin ole lukenut sitä, mutta olen kuullut.”[28] Eduskunnan puhemies Johannes Virolainen soitti Helsingin Sanomien toimitukseen ja vaati, että HS:n toimittajat, ainakaan kirjan tekoon osallistuneet, eivät saa enää tulla eduskuntaan.[25] Tähän HS:n vastaava päätoimittaja Heikki Tikkanen vastasi tiukasti alaisiaan puolustaen, että eduskunta ei valitse HS:n eduskuntatoimittajia.[4] Kun poliitikot eivät Laitisen mukaan pystyneet osoittamaan kirjasta selviä virheitä, nämä päättivät vaieta sen kuoliaaksi.[29]

Tamminiemen pesänjakajien tekijät tiesivät odottaa poliitikkojen tyrmäystä, mutta heille yllätykseksi myös monien lehtien päätoimittajat ja pakinoitsijat − puoluekannasta riippumatta − antoivat tuomionsa, eräät koko kirjaa lukemattakin. Esimerkiksi pakinoitsija Juorkunan Jussi (Kerttu Kauniskangas) kirjoitti SKDL:n pää-äänenkannattajassa Kansan Uutisissa: ”Vastenmielisyyteni on todella niin ehdoton, että en ole halunnut Pesänjakajia lukea.”

Kokoomuksen pää-äänenkannattajan Nykypäivän nimimerkki Kyytipoika (myöhempi Kokoomuksen puoluesihteeri ja Yleisradion johtaja Aarno Kaila) piti kirjaa ”halpamaisten vitsien ja alentavien henkilökuvausten kokoelmana” ja tekijöiden piiloutumista nimimerkin taakse raukkamaisena. Suomen Sosialidemokraatin päätoimittaja Seppo Heikki Salonen leimasi kirjan sanoin: ”Henkilöjuttuja, joita itseään kunnioittava sanomalehdistö ei julkaise.” Salonen epäili kirjan kirjoittajaksi puoluetoveriaan, kansanedustaja Seppo Tikkaa.

Suomen Kuvalehti pyysi Tamminiemen pesänjakajista kommenttia varatuomari Jukka Kemppiseltä, mutta tämä ei pitänyt kirjaa kommentoinnin arvoisena. Keskustalaisen Kainuun Sanomien päätoimittaja Otso Kukkonen moitti Tamminiemen pesänjakajien tekijöitä, joiden henkilöllisyys ei vielä silloin ollut paljastunut: ”Mutta ajatelkaapa, arvoisat nilkit, miten luuta käy, jos Kekkonen sittenkin jatkaa ja ottaa entisen miinin.”[30]

Amerikansuomalainen lehtimies, aikoinaan The New York Timesin Pohjoismaiden-kirjeenvaihtajana Tukholmasta käsin toiminut ja Suomen asioihin hyvin perehtynyt Werner Wiskari syytti kirjaa rasistiseksi, koska siinä kerrottiin Max Jakobsonin olevan juutalainen, ja piti sitä Mauno Koiviston kampanjamateriaalina. Lisäksi kirjaa ei ostettu muun muassa Lahden kaupunginkirjastoon, koska se ei Lahden kirjastotoimenjohtajan mukaan täyttänyt kirjoille asetettuja kriteerejä.[31]

Pian irtisanomisensa jälkeen Yleisradion TV-uutisille antamassaan haastattelussa Aarno Laitinen kiisti jyrkästi, että Tamminiemen pesänjakajien kirjoittajat olisivat loukanneet hyvää lehtimiestapaa. Hänen mukaansa salanimen taakse kätkeydyttiin sen vuoksi, että lukijat eivät yhdistäisi kirjaa Helsingin Sanomiin.[32]

Harvinainen poikkeus kirjaa kielteiseen sävyyn arvioineiden poliitikkojen joukossa oli silloinen SDP:n kansanedustaja, myöhempi kulttuuriministeri Arvo Salo, joka kirjoitti kotkalaisessa Eteenpäin-lehdessä: ”Tamminiemen pesänjakajilla myytiin sellaista kuvitelmaa, että poliitikot olisivat roistoja, osa jopa suuria sikoja. En väitä etteikö se pitäisi osittain paikkansa.” Kirurgi ja myöhempi Vasemmistoliiton kansanedustaja Pentti Tiusanen vitsaili Tamminiemen pesänjakajien olleen kuolevien potilaiden mielilukemista Helsingin yliopistollisessa keskussairaalassa.[33]

Toimittajat Antti Blåfield ja Pekka Vuoristo arvioivat, että Tamminiemen pesänjakajien menestystä lisäsi osaltaan presidentinvaalikeskustelun pinnallisuus ja politiikan viihteellistyminen. Heidän mukaansa vuoden 1982 presidentinvaali oli tiedotusvälineille vuosikausiin ensimmäinen tilaisuus osoittaa poliittisen journalisminsa taso. Urho Kekkosen seuraajan valinnan sijasta toimittajat keskittyivät presidenttipeliin, eivätkä he vaivautuneet syventymään kunkin ehdokkaan oman ajattelutavan perusteisiin; toimittajien laatimat kysymykset kiinnostivat vain heitä itseään. Blåfieldin ja Vuoriston mukaan tämä näkyi kiusallisella tavalla televisiossa joulukuun lopulla 1981 esitetyssä presidenttiehdokkaiden yhteishaastattelussa, jonka piti olla tärkein ehdokkaiden esittelytilaisuus äänestäjille:

»Holkerilta kysyttiin, tunteeko hän muita neuvostoliittolaisia kuin turistibussien kuljettajia. Koivistolle väitettiin, että hän ei ollut käynyt Neuvostoliitossa. Kivistölle irvailtiin, eikö saman tien voitaisi julistaa ydinaseettomaksi koko maailma. Virolaisen annettiin kertoa, mitä Paasikivi oli sanonut hänelle palatessaan solmimasta YYA-sopimusta, vaikka Paasikivi ei ollut solmimassa YYA-sopimusta eikä edes neuvottelemassa siitä.»

Poikkeuksen vallinneesta linjasta tekivät Yleisradion ruotsinkielisen television toimittajan Astrid Gartzin ohjelmat. Blåfield ja Vuoristo totesivat, että Tamminiemen pesänjakajat ”kykeni havainnoimaan ehdokkaita ja politiikkaa terävämmin kuin tiedotusvälineet, jotka pyrkiessään kertomaan kaiken ohittivat olennaisen”.[34]

Myöhempiä arvioita

muokkaa

Lasse Lehtinen arvioi vuonna 2005 Suomen Kuvalehdessä kirjaa sanoin: ”Poliittiseen journalismiin Tamminiemen pesänjakajat jätti pysyvän jäljen. – – Kun journalisti aikaisemmin koki rikkovansa hyvää lehtimiestapaa, jos hän kertoi kielteisiä seikkoja päätöksentekijöiden henkilökohtaisista ominaisuuksista, hän nykyään tuntee tekevänsä virkavirheen, jos jättää sellaisen kertomatta.”[17]

Janne Virkkunen kertoi vuonna 2013 ilmestyneissä muistelmissaan, että keskeinen teema Tamminiemen pesänjakajien ilmestymisen aikoihin oli syvälle suomalaiseen yhteiskuntaan tunkeutunut Neuvostoliiton tiedusteluverkosto ja Kremlin vaikutus Suomen sisäisiin asioihin. Suomalaiset olivat venäläisten tärkeitä tietolähteitä, ja monet heistä paljastivat valtiosalaisuuksia edistääkseen omaa uraansa. Kun Urho Kekkonen oli kiinnittänyt osan omasta menestyksestään Neuvostoliiton tukeen, monet seurasivat hänen esimerkkiään.[35] Virkkusen mielestä kotiryssäinstituutio, jossa Tehtaankadulla vierailleet poliitikot kertoivat KGB:n agenteille tietoja kotimaisista vastustajistaan, oli 2000-luvun näkökulmasta katsottuna suorastaan maanpetoksellinen.[1]

Valtiotieteen tohtori Jukka Tarkan mukaan kirja vaikutti kansalaisten mielipiteisiin poliitikoista sekä äänestyskäyttäytymiseen presidentinvaalissa ja vuoden 1983 eduskuntavaaleissa riippumatta siitä, olivatko siinä esitetyt väitteet tosia vai eivät. Tarkka on luonnehtinut kirjaa sävyltään populistiseksi, koska siinä annettiin ymmärtää poliitikkojen nauttivan tavallisille kansalaisille kuulumattomista etuoikeuksista.[36] 30 vuotta jälkeenpäin Tarkka on arvioinut, että Tamminiemen pesänjakajien kohteidensa silmille heittämät ilkeydet olivat enimmäkseen harmittomia päiväperhosia, ja kirjan todistelu näiden kelvottomuudesta paljastaa, että aikansa rohkeina toisinajattelijoina esiintyneiden tekijöiden pohjavire oli konservatiivisesti suomettunut. Pahin pamfletin tekijöiden Kekkosen seuraajaksi pyrkivää kohtaan keksimä syytös oli väittää, että tämä pyrkisi vastoin Neuvostoliiton tahtoa lisäämään Suomen poliittista liikkumatilaa. Tarkan mukaan kirja todisteli, että oli lapsellista kuvitella, että Suomen asioita voitaisiin hoitaa tukeutumatta Moskovan ohjaukseen, ja että Neuvostoliiton toiveiden torjuminen oli epärealistista haihattelua. Tarkka toteaa, että kirja edusti sitä Paasikiven linjan väärintulkintaa, että tosiasioiden tunnustaminen tarkoittaisi sokeaa mukautumista Kremlin tahtoon. Pamfletistien pessimistisenä odotuksena oli, että uudeksi presidentiksi joka tapauksessa tulisi Ahti Karjalainen, tehtäisiinpä mitä tahansa.[2]

Max Jakobson kirjoitti myöhemmin, että ne suomalaiset, jotka vuonna 1981 pelkäsivät tai toivoivat Neuvostoliiton puuttuvan Suomen presidentinvaaliin, arvioivat silloisen ”maan tavan” mukaan Suomen ja Neuvostoliiton suhteita ikään kuin maat olisivat olleet kahden kesken koko maailmassa. Neuvostoliiton johdolla oli syksyllä 1981 käsissään kuitenkin paljon suurempia ongelmia. Neuvostojoukkojen hyökkäys Afganistaniin oli kohdannut odottamattomia vastoinkäymisiä ja synnyttänyt Neuvostoliitossa sisäistä oppositiohenkeä. Puolassa oli levottomuuksia vallanpitäjien ja Solidaarisuus-liikkeen kannattajien välillä, minkä vuoksi Puolan johtaja Wojciech Jaruzelski julisti maahan sotatilan. Ronald Reaganin valinta Yhdysvaltain presidentiksi oli luonut uudelleen jännittyneen tilan suurvaltojen välille. Neuvostoliiton puoluejohtaja Leonid Brežnev vieraili Länsi-Saksassa marraskuussa 1981, mikä oli tarkoitettu vakuutukseksi siitä, että Neuvostoliitto oli Länsi-Euroopan maille rauhantahtoinen ja luotettava sopimuskumppani. Tähän linjaan ei olisi sopinut puuttuminen pienen naapurimaan sisäisiin asioihin.[37]

Johannes Virolainen kirjoitti omissa muistelmissaan vuonna 1991, että Suomessa toimineet neuvostodiplomaatit olivat syksyllä 1981 täysin perillä Suomen sisäpoliittisesta tilanteesta. Neuvostoliittolaiset tunnustivat Mauno Koiviston ylivoimaisen kansansuosion ja olivat varmoja hänen voitostaan presidentinvaalissa.[38] Neuvostoliiton Suomen-suurlähetystön lähetystösihteeri Albert Akulov kertoi muistelmissaan, ettei neuvostoliittolaisten tukea Ahti Karjalaiselle lainkaan harkittu syksyllä 1981.[39] Suurlähettiläs Vladimir Sobolev ja lähetystösihteeri Juri Derjabin eivät uskoneet Karjalaisen pääsevän edes Keskustapuolueen presidenttiehdokkaaksi.[40] Esko Rekolan mukaan yritykset tuoda Karjalainen ”mustana hevosena”” valitsijamiesten suorittamaan vaaliin kaatuivat siihen, että enemmistökommunistit kieltäytyivät hankkeesta.[41]

Tamminiemen pesänjakajien loppusivuilla olleessa luvussa ”Linnan emännät” arvioitiin Urho Kekkosen mahdollisten seuraajien puolisoita, joista selvästi eniten huomiota saivat Kyllikki Virolainen ja Tellervo Koivisto. Kirjailija Anne Mattssonin mukaan Tamminiemen pesänjakajien tekijät eivät olleet erityisemmin kiinnostuneita muista puolisoista eivätkä vaivautuneet ottamaan tarkempaa selkoa näiden taustoista. Esimerkiksi Irene Sorsan kerrottiin ”kokopäiväisesti keskittyneen tukemaan miestään, suremaan tappioita ja iloitsemaan voitoista”. Tosiasiassa Irene Sorsa työskenteli kokopäiväisenä ulkomaisen kirjallisuuden kääntäjänä WSOY:ssä ja pysytteli tietoisesti poissa julkisuudesta.[42]

Janne Virkkunen on muistellut, että Aarno Laitinen piti Tamminiemen pesänjakajia lehtimiesuransa huipentumana ja oli siitä hyvin ylpeä.[21]

Dokumenttielokuva

muokkaa

Syksyllä 2021 sai ensi-iltansa Arthur Franckin ohjaama dokumenttielokuva Pesänlikaajat: Erään kirjakohun anatomia. Elokuvaan haastateltiin kaikkia elossa olleita kirjan tekijöitä, myös Aarno Laitista, joka kuoli ensi-illan aikoihin.[43]

Lähteet

muokkaa
  • Blåfield, Antti & Vuoristo, Pekka: Kun valta vaihtui: mitä todella tapahtui presidentinvaalissa 1982. Helsinki: Kirjayhtymä, 1982. ISBN 951-26-2316-1
  • Jakobson, Max: Tilinpäätös, s. 165–168. Helsinki: Otava, 2003. ISBN 951-1-18856-9
  • Mainio, Aleksi: Erkon kylmä sota: Helsingin Sanomat Moskovan varjossa. Helsinki: Siltala, 2018. ISBN 978-952-234-472-4
  • Mattson, Anne: Tellervo Koivisto – elämäkerta. Helsinki: Siltala, 2017. ISBN 978-952-234-306-2
  • Paunonen, Timo: Paha Pesänjakajat. (Ilta-Sanomien erikoislehti) YYA-Suomi, 2019. Helsinki: Sanoma Media.
  • Savola, Hannu (toim.): Näin saatiin presidentti: raportti Kekkosen kauden päättymisestä ja vuosikymmenen presidentinvaaleista 1982. Helsinki: Sanoma, 1982. ISBN 951-9134-83-2
  • Tarkka, Jukka & Tiitta, Allan: Itsenäinen Suomi: seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä. Helsinki: Otava, 1987. ISBN 951-1-09314-2
  • Tarkka, Jukka: Karhun kainalossa: Suomen kylmä sota 1947–1990. Helsinki: Otava, 2012. ISBN 978-951-1-25796-7

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ a b c d e f Pyrhönen, Kari: Muistatko vielä tämän? Kohukirja paljasti 40 vuotta sitten presidentti Kekkosen dementian ja poliitikkojen härskit valtapelit, vaikka kaikesta piti vaieta 16.9.2021. MTV Uutiset.
  2. ↑ a b c d Tarkka 2012, s. 384–386.
  3. ↑ Mainio 2018, s. 344–354.
  4. ↑ a b c d e Mainio 2018, s. 285.
  5. ↑ Blåfield & Vuoristo 1982, s. 47–48.
  6. ↑ Blåfield & Vuoristo 1982, s. 10.
  7. ↑ Savola 1982, s. 13–14.
  8. ↑ Blåfield & Vuoristo, 1982, s. 9.
  9. ↑ Jakobson 2003, s. 165–168.
  10. ↑ Tamminiemen pesänjakajat (8. painos), s. 4. Jyväskylä: Gummerus, 1989. ISBN 951-20-3614-2.
  11. ↑ Tamminiemen pesänjakajat (6. painos), liite, s. 1.
  12. ↑ a b Lajinsa viimeinen Ylioppilaslehti. 12.2.2008. Viitattu 26.2.2010.
  13. ↑ Tamminiemen pesänjakajat (6. painos), liite, s. 2.
  14. ↑ a b c d e f g Lehtinen, Lauri: Väärin kirjoitettu. Suomen Kuvalehti, nro 29 (22. heinäkuuta 2016), s. 40–45. Helsinki: Otavamedia.
  15. ↑ Tamminiemen pesänjakajat (6. painos), liite, s. 4. Tampere: Kustannus-Vaihe Ky, 1982.
  16. ↑ Tamminiemen pesänjakajat (8. painos), s. 16.
  17. ↑ a b c d e f g Astikainen, Arto: Kekkonen lähtee, kuka tulee? 13.5.2008. Arkistoitu 26.10.2010. Viitattu 26.2.2010.
  18. ↑ Tamminiemen pesänjakajat (8. painos), s. 14.
  19. ↑ Tamminiemen pesänjakajat, (8. painos), s. 12−14.
  20. ↑ a b Lauri Lehtinen: Syksyn 1981 myydyin kirja oli pieni pokkari, jonka tekijää ei tiedetty (tilaajille) 22.7.2016. Suomen Kuvalehti.
  21. ↑ a b c Muilu, Hannele: Tamminiemen pesänjakajien isä Aarno Laitinen oli journalismin jättiläinen, jolle feministit ja kasvissyöjät olivat punainen vaate 26.9.2021. Yle Uutiset.
  22. ↑ Mitä-Missä-Milloin: Kansalaisen vuosikirja 1983, s. 107. Helsinki: Otava, 1982.
  23. ↑ Tamminiemen pesänjakajat (8. painos), s. 6.
  24. ↑ Mainio 2018, s. 353–354.
  25. ↑ a b Paunonen 2019, s. 46–47.
  26. ↑ Lauantaiseura: Tamminiemen pesänjakajat, s. 5. Tampere: Kustannus-Vaihe Ky, 1981. 951-99336-6-2
  27. ↑ Tamminiemen pesänjakajat, s. 5.
  28. ↑ Tamminiemen pesänjakajat (8. painos), s. 5.
  29. ↑ Tamminiemen pesänjakajat (6. painos), liite, s. 4.
  30. ↑ Tamminiemen pesänjakajat (8. painos), s. 5.
  31. ↑ Tamminiemen pesänjakajat (8.painos), s. 6.
  32. ↑ Matilainen, Ville: Tamminiemen pesänjakajat jätti pysyvän jäljen Suomen poliittiseen journalismiin 9.1.2012. Yle Uutiset.
  33. ↑ Tamminiemen pesänjakajat (8. painos), s. 6.
  34. ↑ Blåfield & Vuoristo 1982, s. 228.
  35. ↑ Tikka, Pekka: Janne Virkkunen ja Tamminiemen pesänjakajat historiajatkuu.blogspot.com.
  36. ↑ Tarkka & Tiitta 1987, s. 287.
  37. ↑ Max Jakobson: Tilinpäätös, s. 167–168. Helsinki: Otava, 2003. ISBN 951-1-18856-9.
  38. ↑ Johannes Virolainen: Viimeinen vaalikausi, s. 296. Helsinki: Otava, 1991. ISBN 951-1-11995-8.
  39. ↑ Albert Akulov: Vuodet Tehtaankadulla, s. 221. Suomentanut Esa Adrian. Helsinki: Otava, 1996.
  40. ↑ Juri Derjabin: Omalla nimellä: reunamerkintöjä Juri Komissarovin kirjoihin ja omaan elämään, s. 97–98. Suomentanut Esa Adrian. Helsinki: Otava, 1997.
  41. ↑ Esko Rekola: Viran puolesta, s. 295. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1998. ISBN 951-0-22965-2.
  42. ↑ Mattsson 2017, s. 302–303.
  43. ↑ Rantanen, Miska: Erään kirjakohun anatomia. Helsingin Sanomat, 21.9.2021, s. B 1–3. Artikkelin verkkoversio.

Aiheesta muualla

muokkaa
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Tamminiemen_pesänjakajat&oldid=22704845”