Slaavit

Slaavit ovat slaavilaisia kieliä puhuvia kansoja, jotka asuvat pääasiassa Itä-Euroopassa ja Balkanin niemimaalla. Slaavit ovat Euroopan suurin etnolingvistinen ryhmä,^[1] ja slaavilaisia kieliä puhuvien kansojen yhteenlaskettu väkiluku on noin 315 miljoonaa.^[2]

Jako

Slaavilaisten kielten nykyinen levinneisyys.

Slaavikansat jaetaan kolmeen pääryhmään: länsislaaveihin, itäslaaveihin ja eteläslaaveihin.^[1]

Länsislaavit

Pääartikkeli: Länsislaavit

moravit eli määriläiset
puolalaiset
ruteenit
kašubit
slovakit
sorbit
sleesialaiset
tšekit eli böömiläiset

Itäslaavit

Pääartikkeli: Itäslaavit

Itäslaavien sanotaan Kiovan Rusin aikana olleen yhtenäinen kansa, josta olisi myöhemmin uusille alueille levittäytymisen seurauksena kehittynyt omat kansansa, muun muassa ukrainalaiset ja isovenäläiset.^[3] Itäslaaveilla on vieläkin vahvat yhteydet toisiinsa. Suurin osa on ortodokseja ja itäslaavilaiset kielet ovat lähellä toisiaan.^[4]

ukrainalaiset (vanh. vähävenäläiset)
- bojkit
- hutsulit
- ruteenit (karpatorusiinit)
- lemkit
valkovenäläiset
venäläiset (vanh. isovenäläiset)

Eteläslaavit

Pääartikkeli: Eteläslaavit

Alkuperä ja levittäytyminen

Slaavien alkukoti ja levittäytyminen ensimmäisen vuosituhannen jälkipuolella.

Länsislaavit, itäslaavit ja eteläslaavit 600-luvulta 800-luvulle.

Slaavien muodostuminen erilliseksi etnisyydeksi on yhä pitkälti hämärän peitossa. Koska slaavilaisuus perustuu kieliyhteyteen, slaavilaisuus syntyi kieliyhteisön muodostumisen myötä. Nykyisten slaavilaisten kielten alkumuoto ilmaantui joskus ensimmäisen vuosituhannen puolivälissä. Yhden teorian mukaan slaavi-nimitys tuleekin sanasta slovo, joka tarkoittaa sanaa tai puhetta. Toisen teorian mukaan nimitys tulee sanasta slava, joka tarkoittaa kunniaa tai loistoa.^[5]

Kulttuurisesti slaavien maantieteellistä alkuperää on vaikea määritellä, sillä heidän varhainen keramiikkansa oli pelkistettyä ja samankaltaista kuin keramiikka heidän asuinaluettaan laajemmalla alueella Keski- ja Itä-Euroopassa. Myös slaavien keramiikan ajoitus on epävarmaa.^[5]

Varhaisimmat kirjalliset lähteet slaaveista löytyvät Tonavan rannoilta 500-luvulta ja vähän sen jälkeen Balkanilta. Kielellisen todistusaineiston mukaan varhaisia slaaveja saattoi elää varhain esimerkiksi Määrissä eli nykyisessä Slovakiassa, Böömissä (Tšekissä) ja Ukrainassa. Näiltä seuduilta löydetty aineisto viittaa kielellisesti, materiaalisesti ja mahdollisesti myös uskonnollisesti yhtenäiseen etnisyyteen. Tätä varhaisemmat löydöt ovat spekulatiivisia.^[5]

Slaavien identiteetin kiteytymiseen saattoivat vaikuttaa 400-luvulla germaanien johtamien goottien valloitusretket Ala-Tonavalle ja Mustallemerelle sekä turkkilaisten hunnien valloitusretket. Slaaveja saattoi liittyä hunnien joukkoihin gootteja vastaan, mitä kautta heitä päätyi asumaan Keski-Tonavalle. 500-luvulla slaavit sitten levittäytyivät nopeasti nykyisille asuinsijoilleen Itä- ja Keski-Euroopassa vandaalien ja langobardien jättämille alueille. Ensimmäiset muuttajat olivat sotureita, ja heitä seurasivat maanviljelijät.^[5]

Slaavien levittäytyminen tapahtui neljässä suuressa muuttoaallossa, joiden alkupiste oli Ukrainassa, ja lisäksi toinen alkupiste ehkä Tonavalla. Ensimmäisessä muuttoliikkeessä slaaveja muutti Karpaattien itäreunaa pitkin kohti Tovavan tasankoa ja Balkania. Toinen muuttoliike oli läntisten Karpaattien pohjoisreunaa pitkin Etelä-Puolaan. Kolmas muuttoliike oli läntisten Karpaattien eteläreunaa pitkin Tonavan keskijuoksulle ja Elbejoelle. Neljäs muuttoliike oli Ukrainassa itää kohti.^[6]

Kulttuuri

Slaavit ovat uskonnoltaan perinteisesti useimmiten joko ortodokseja, kuten venäläiset, ukrainalaiset, bulgaarit ja serbit, tai roomalaiskatolisia, kuten puolalaiset, tšekit ja kroaatit. Ensin mainittu ryhmä kirjoittaa kieltään yleensä kyrillisellä kirjaimistolla ja jälkimmäinen ryhmä yleensä latinalaisella kirjaimistolla.^[1]

Yhtenäisyysliike

Slaavien yhtenäisyyttä korostavaa ajattelua kutsutaan panslavismiksi. Panslavismi eli voimakkaana poliittisena liikkeenä lähinnä 1800-luvun puolivälissä, mutta nykyisin eri slaavikansat eivät ole keskenään erityisen läheisiä.^[1]

Lähteet

Waldman, Carl & Mason, Catherine: ”Slavs”, Encyclopedia of European Peoples, s. 738–768. Facts on File, 2006. ISBN 0-8160-4964-5

Viitteet

↑ ^a ^b ^c ^d Slav Encyclopaedia Britannica. Viitattu 7.2.2023.
↑ Wayles Browne & Vyacheslav Vsevolodovich Ivanov: Slavic languages Encyclopaedia Britannica. Viitattu 7.2.2023.
↑ Nicholas V. Riasanovsky, Mark Steinberg: A History of Russia: Combined Volume, s. 61,87. New York: Oxford University Press, 2005.
↑ J. B. Rudnyckyj: Ukraine: A concise Encyclopedia: The Position of the Ukrainian Language among the Slavic languages, s. 445–448. University of Toronto Press, 1963.
↑ ^a ^b ^c ^d Waldman & Mason 2006, s. 739–740.
↑ Waldman & Mason 2006, s. 741–742.

Aiheesta muualla

Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Slaavit Wikimedia Commonsissa

[eb-slav-1] Slav Encyclopaedia Britannica. Viitattu 7.2.2023.

[2] Wayles Browne & Vyacheslav Vsevolodovich Ivanov: Slavic languages Encyclopaedia Britannica. Viitattu 7.2.2023.

[3] Nicholas V. Riasanovsky, Mark Steinberg: A History of Russia: Combined Volume, s. 61,87. New York: Oxford University Press, 2005.

[4] J. B. Rudnyckyj: Ukraine: A concise Encyclopedia: The Position of the Ukrainian Language among the Slavic languages, s. 445–448. University of Toronto Press, 1963.

[eep-739-5] Waldman & Mason 2006, s. 739–740.

[eep-741-6] Waldman & Mason 2006, s. 741–742.

[1]

[2]

[3]

[4]

[5]

[6]