Ruotsin siirtomaat
Ruotsin siirtomaat olivat Euroopan ulkopuolella olevia merentakaisia alueita, joita Ruotsi piti siirtomainaan ja hallussaan useissa vaiheissa 1600- ja 1700-luvuilla.
| Ruotsin siirtomaat Svenska kolonier |
|||
|---|---|---|---|
1638–1878 |
|||
|
|||
|
|||
|
|
|||
| Valtiomuoto | absoluuttinen monarkia, perustuslaillinen monarkia | ||
| Pääkaupunki | Tukholma | ||
| Uskonnot | Ruotsin kirkko | ||
| Viralliset kielet | ruotsi | ||
| Valuutta | riikintaaleri | ||
| Tunnuslause | I Gud mitt hopp | ||
| Kansallislaulu | ”Kungssången” | ||
.png)
Uusi-Ruotsi
muokkaa
Ruotsin valtakunta oli laajimmillaan 1600-luvun keskivaiheilla. Ruotsalaiset pyrkivät laajentamaan vaikutusvaltaansa luomalla uusia talouden, kuten tupakanviljelyn ja turkistuotteiden kaupan, mahdollisuuksia siirtomaihin. Samalla pyrittiin kiertämään Ranskan, Englannin ja Alankomaiden kauppiaiden monopoleja. Ruotsalaiset perustivat vuonna 1638 Uuden-Ruotsin siirtokunnan Pohjois-Amerikan itärannikolle. Aluksi he perustivat Fort Kristinan, jonka paikalla sijaitsee nykyään Wilmingtonin kaupunki. Tukikohta oli nimetty kuningatar Kristiinan mukaan. Monet uuden siirtokunnan asukkaista olivat suomalaisia.
Siirtokunta oli tavallaan osa Uusia-Alankomaita, joka puolestaan oli Alankomaiden siirtomaa. Ensimmäinen kuvernööri Peter Minuit kuoli hurrikaanissa palatessaan Tukholmasta Karibianmeren alueelle. Siirtokunta perusti vuonna 1643 myös Uuden-Älvsborgin linnoituksen, joka on nykyisen Salemin kaupungin pohjoispuolella New Jerseyssä.
Uuden Ruotsin asukkaat valtasivat toukokuussa 1654 Alankomaiden hallitseman Fort Casimir ‐linnakkeen. Kostoksi alueen hollantilainen kuvernööri Peter Stuyvesant lähetti armeijansa vapauttamaan linnaketta, jolloin myös koko Uuden Ruotsin alue ja sen eri linnakkeet valloitettiin ja siirtokunnan alue palasi takaisin Alankomaiden hallintaan vuonna 1655.
Ruotsin Kultarannikko
muokkaa
- Pääartikkeli: Ruotsin Kultarannikko
Ruotsi valvoi tilapäisesti useita Kultarannikon asutuksia. Alue on nykyisen Ghanan rannikkoa. Tämän siirtomaan historia alkoi 22. huhtikuuta 1650, mutta Ruotsi menetti alueen hallinnan jo 20. huhtikuuta 1663, kun sekä Fort Carlsborg että alueen hallinnollinen pääpaikka Fort Christiansborg joutuivat Tanskan hallintaan.
Ruotsin siirtomaita Afrikassa olivat:
- Ruotsin Kultarannikko, 1650–1663, menetetty Tanskalle ja Alankomaille. Mukaan kuului myös Cape Coast (1649–1663), joka koostui seuraavista asutusalueista:
- Apollonia, nykyisessä Beninissä, 1655–1657
- Fort Christiansborg / Fort Frederiksborg, josta tuli pääkaupunki Osu, 1652–1658
- Fort Batenstein, nykyisin Butri, 1649–1656
- Fort Witsen nykyisin Takoradi, 1653–1658
- Carolusborg, huhtikuu 1650 – tammikuu / helmikuu 1658, 10. joulukuuta 1660 – 22. huhtikuuta 1663
Cape Coast
muokkaaVuonna 1652 ruotsalaiset ottivat haltuunsa Cape Coastin, joka on osa nykyistä Ghanan valtiota. Alue oli aiemmin ollut Alankomaiden ja sitä ennen Portugalin hallinnassa. Ruotsalaiset rakensivat alueen keskipisteeksi ja turvaksi Carolusburgin linnoituksen vuonna 1653. Se nimettiin Ruotsin kuninkaan Kaarle X Kustaan mukaan. Linnoitus tunnetaan nykyisin nimellä Cape Coast Castle.
Antillien alue
muokkaaTobago
muokkaaRuotsalaiset pystyivät hyvin lyhytaikaisesti hallitsemaan siirtomaanaan Tobagoa vuonna 1733, mutta pidemmän asutuksen estivät paikalliset alkuasukkaat, jotka ajoivat ruotsalaiset pois saarelta jo samana vuonna.[1]
Saint-Barthélemy
muokkaa- Pääartikkeli: Ruotsin Saint-Barthélemy
Ruotsin kuningas Kustaa III aloitti neuvottelut Ranskan kanssa vuonna 1784 tarkoituksenaan luoda uusi liittoutuma näiden kahden maan välille. Hän tarjosi Göteborgia Ranskan tavaraliikenteen välivarastoksi, mitä vastaan Ruotsi olisi saanut Karibianmereltä siirtomaaksi Saint Barthélemyn ja lisäksi Saint Martinin tukikohdaksi. Ruotsi onnistui hankkimaan saaret vuonna 1785, jolloin niiden yhteenlaskettu asukasluku oli alle 1 000 asukasta. Alue ei ollut kuitenkaan erityisen suotuisa satamapaikka kaupankäynnille. Puuvillaa ja sokeria saatiin alueelta vain neljä lastia vuosittain. Tosin useita muita tuotteita tuotettiin ainoastaan siirtokunnan asukkaiden omaan tarpeeseen.
Ruotsille kuuluvat saaret olivat lähellä Ison-Britannian ja Ranskan kauppareittejä Pienillä Antilleilla. Siirtokuntaan oli rakennettu myös kaupankäyntiä helpottamaan uusi kaupunki, joka oli nimetty kuninkaan mukaan Gustaviaksi. Vuoden kuluttua siirtokunnan asukasmäärä oli kaksinkertaistunut, ja kuningas Kustaa III näki aiheelliseksi muodostaa Ruotsin Länsi-Intian kauppakomppanian. Saaresta muodostui ruotsalaisten harjoittaman orjakaupan keskus ja sinne saapui orjien ostajia kaikkialta Karibian alueelta. Ostajilta perittiin ostetuista orjista vain pieni tullimaksu.
Napoleonin sodat (1803–1815) merkitsivät kaupan kasvua, kuten vapaakaupan avaamista Ruotsissa vuonna 1806. Siirtokunnan väestö oli jatkanut kasvuaan ja saavuttanut noin 5 000 asukkaan määrän vuonna 1800. Lukuun ottamatta siirtokunnan lyhytaikaista brittihallintoa vuosina 1801–1802 siirtokunta jatkoi kasvuaan. Vuonna 1811 kaikkiaan 1 800 alusta vieraili Saint Barthélemyssa, ja 20 % Yhdysvaltain viennistä kulki saaren kautta lokakuusta 1813 syyskuuhun 1814.[2] Muiden maiden esimerkin mukaisesti Ruotsi julisti orjakaupan laittomaksi vuonna 1813, mutta orjuus lakkautettiin vasta vuonna 1847.
Molemmat saaret olivat merkittäviä liberalismin tukikohtia, erityisesti uskonnollisen suvaitsevaisuuden osalta. Ruotsiin oli luterilaisuus tiukasti juurrutettu, ja ihmiset olivat velvollisia osallistumaan useita kertoja vuodessa jumalanpalveluksiin. Tätä aikaa kutsutaan yleensä uskonnollisen puhdasoppisuuden ajaksi. Tällöin myös muihin uskontoihin tai uskonlahkoihin kuuluminen oli laitonta, ja katolisuuteen kääntynyt henkilö joutui useimmiten maanpakoon.
Ruotsin hallitsemien Karibianmerellä sijaitsevien saarten väestö oli uskonnoiltaan ja taustaltaan monimuotoista. Siirtokunnan virallisia kieliä olivat myös ranska ja englanti. Saint Barthélemyssä asui vuonna 1787 vain 21 luterilaista, ja katolisia oli yli 500. Lisäksi siirtokunnassa oli useita satoja ihmisiä, jotka edustivat protestantismin eri haaroja. Siirtokunnan hallituksella ei ollut haluja tai aikomuksia tämän asiantilan muuttamiseksi. Alueen kuvernööri Rosenstein jopa palkkasi katolisen papin käymään Saint-Martinin saarella kahdesti kuukaudessa pitämässä messua.[2]
Ranska osti Saint-Barthélemyn Ruotsilta vuonna 1878. Myynnin syynä oli saaren tuottavuuden tyrehtyminen. Tämä oli viimeinen Ruotsin hallitsema siirtomaa. Ennen alueen siirtämistä takaisin Ranskalla siellä järjestettiin neuvoa-antava äänestys. Tuolloin asukasluku oli enää vain 700, joista osa äänioikeutettuja. Alueen pitämistä Ruotsin yhteydessä kannatti vain yksi äänestänyt.
Guadeloupe
muokkaaRuotsi antoi tukensa Ranskan vastustajille Napoleonin sotien aikana 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa. Tästä Ruotsin kuningas Kaarle XIV Juhana sai henkilökohtaiseksi palkkioksi Guadeloupen saaren vuonna 1813. Alue ei siis ollut osa Ruotsin valtakuntaa. Saari kuitenkin palautettiin Ranskalle vuotta myöhemmin Pariisin rauhansopimuksella. Ruotsi painosti kuitenkin Isoa-Britanniaa korvaamaan saaren menetyksen, koska saari olisi ollut tärkeä strateginen lisäys Saint-Barthélemylle ja Saint Martinille. Korvaukseksi saaresta Iso-Britannia perusti niin sanotun Karibian rahaston, joka takasi Ruotsille 24 miljoonaa frangia. Tästä korvauksesta suoritettiin Ruotsille viimeinen erä vuonna 1983.
Intia
muokkaaRuotsin Itä-Intian kauppakomppania ei perustanut pysyviä siirtokuntia Intiaan, mutta niillä oli hetken aikaa hallussaan tehdas ja linnoitus Porto Novossa (nykyään Parangipettai, Tamil Nadu). Ranskan ja Ison-Britannian joukot tuhosivat linnoituksen kuukausi sen rakentamisen jälkeen.[3]
Lähteet
muokkaa- Neil, Kent: A Concise History of Sweden, s. 134–138. Britannia: Cambridge University Press, 2008. ISBN 0521012279. (englanniksi)
- WorldStatesmen - Swedish Possessions & Colonies (englanniksi)
- My Tobago history (englanniksi)
Viitteet
muokkaa- ↑ Tobago History - a guide from myTobago, the definitive visitor holiday guide www.mytobago.info. Viitattu 14.8.2018.
- ↑ a b Neil, Kent; A Concise History of Sweden. UK, Cambridge University Press 2008. s. 134–138. ISBN 0521012279.
- ↑ Herman Lindqvist: Våra kolonier : de vi hade och de som aldrig blev av, s. 170-172. Albert Bonniers förlag, 2015.
Kirjallisuutta
muokkaa- Aaltonen, Jouko & Sivonen, Seppo: Orjia ja isäntiä. Into, 2019.
Aiheesta muualla
muokkaa- Puukka, Päivi: Suomalaistehtaat käyttivät orjien kasvattamaa sokeriruokoa – ruotsalais-suomalainen siirtomaaherruus huipentui orjakauppasatamaan Karibialla. Yle.fi, 20.10.2019.
