Realismi (kansainvälinen politiikka)
Realismi (myös poliittinen realismi) on kansainvälisten suhteiden oppialan koulukunta, joka korostaa voimapolitiikkaa ja kansallisten etujen merkitystä.[1] Realismissa valtion katsotaan olevan yksin anarkisessa maailmassa, jossa se voi viime kädessä turvautua vain omiin kykyihinsä.[2] Realismia on pidetty kansainvälisen politiikan valtasuuntauksena.[3][4]
Realismi ei ole koulukuntana kovin yhtenäinen, vaan se on monisyinen kokoelma erilaisia muunnelmia. Realismin eri muodot jakavat kuitenkin samat perusoletukset, vaikkakin painottaen niitä eri tavoin. Jotkut realismin kannattajat pitävät sitä historiallisesta tilanteesta riippumatta selitysvoimaisena luonnonlakina, kun taas toiset pitävät sitä pikemminkin poliittis-filosofisena suuntauksena, mielentilana tai löyhänä kokoelmana valtiomiehen käyttäytymissääntöjä.[1]
Realismin historiallinen tausta
muokkaa
Realismin varhaisina oppi-isinä mainitaan yleensä Thukydides, Niccoló Machiavelli ja Thomas Hobbes, joista kukin korosti ajattelussaan joitain realismin keskeisiä piirteitä. Thukydideen historiateoksessa Peloponnesolaissota ja etenkin siihen kuuluvassa Melos-dialogissa antiikin Kreikan valtioelämä, sodankäynti ja diplomatia ilmenivät kylmiin laskelmiin perustuvana itsekkäiden etujen toteuttamispyrkimyksinä ja moraalittomana valtakamppailuna.[1][5] Machiavelli ohjeisti teoksessaan Ruhtinas hallitsijoita asettamaan valtion säilyminen ja menestyminen etusijalle moraalin sijaan.[5][6] Hobbesin teokseen Leviathan perustuu ajatus valtioiden välisestä anarkiasta, johon vaikutti hänen ohellaan myös Jean-Jacques Rousseau.[7][8]
Realismin edelläkävijänä toimi myös saksalaisperäinen Realpolitik-oppi, jonka keksijänä pidetään Ludwig von Rochauta. Rochaun mukaan voima ja valta muodostivat aatteiden sijaan politiikan olemuksen ja siten myös toimivat avaimina historian ymmärtämiseen. Reaalipoliittista ajattelua edustivat valtiomiehet Klemens von Metternich ja Otto von Bismarck sekä historijoitsija Leopold von Ranke.[9]
Klassinen realismi
muokkaaKlassinen realismi (myös moderni realismi) on 1930-luvun lopulla ja 1940-luvulla kehittynyt realismin muoto. Se haastoi kansainvälisten suhteiden tutkimuksen niin sanotussa ”ensimmäisessä suuressa väittelyssä” tuolloin hallitsevassa asemassa olleen idealismin. 1940- ja 1950-luvuilla klassinen realismi nousi johtavaksi oppisuunnaksi ja vaikutti etenkin Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaan kylmässä sodassa. Klassisen realismin kehittäjinä on pidetty Hans Morgenthauta ja E. H. Carria, ja sen muihin edustajiin kuuluu esimerkiksi Raymond Aron.[10][11]
Klassisen realismin mukaan kansainvälista politiikkaa ei tule tutkia siten kuin sen pitäisi olla, vaan siten kuin se on. Kansainvälinen politiikka nähdään ihmisluonnosta nousevaksi jatkuvaksi valtataisteluksi, jossa valtioiden voima ja kansalliset edut ovat pysyvä, luonnonlakien kaltainen ydin. Valtioiden pyrkimykset saavuttaa ja puolustaa etujaan johtavat aina voimatasapainoon, mikä muodostaa kansainvälisen järjestelmän perustan. Kansainvälisiä konflikteja ei voida pysyvästi eliminoinoida maailmanhallituksen tai kollektiivisen turvallisuuden avulla, mitkä ovat molemmat vain kuvitelmia, vaan niitä voidaan vain rajoittaa ja säädellä.[11][12]
Uusrealismi
muokkaa- Pääartikkeli: Uusrealismi (kansainvälinen politiikka)
Uusrealismi on 1970-luvulla kehittynyt realismin muoto, joka pyrki luomaan tieteellisemmän version klassisesta realismista ja vastaamaan ajan vaatimuksiin. Sen kehitti etenkin Kenneth Waltz.[13][14][15] Uusrealismin mukaan valtioiden vallan tavoittelu ei perustu ihmisluontoon vaan kansainvälisen järjestelmän anarkistiseen rakenteeseen, mikä on valtioiden käyttäytymisen pääselittäjä.[16] Se on myös pyrkinyt ottamaan huomioon perinteisten rauhan ja sodan kysymysten lisäksi esimerkiksi yhteistyötä kansainvälisissä instituutioissa ja kansainvälisten normijärjestelmien kehitystä koskevia kysymyksiä.[14]
Uusrealismin kannattajat jaetaan yleensä offensiiviseen eli hyökkäykselliseen realismiin, jonka mukaan suurvallat pyrkivät aktiivisesti kamppailemaan vallasta, ja defensiiviseen eli puolustukselliseen realismiin, jonka mukaan suurvallat pyrkivät maltillisemmin tasapainottamaan toisiaan.[17][18] Offensiivista realismia edustaa esimerkiksi John Mearsheimer,[17] ja defensiivistä realismia esimerkiksi Charles Glaser ja Joseph Grieco.[19]
Uusklassinen realismi
muokkaaUusklassinen realismi on 2000-luvulla kehittynyt realismin versio. Suuntauksena yhtenä oppi-isänä on pidetty William Wohlforthia, ja itse termiä käytti ensimmäisen kerran Gideon Rose artikkelissaan vuonna 1998.[20] Uusklassinen realismi on pyrkinyt palauttaman realismin valta-aseman keskeisimpänä kansainvälisen politiikan teoriana ja haastanut etenkin konstruktivismin.[21]
Useimmat uusklassisen realismin kannattajat näkevät suuntauksen sekoituksena klassista realismia ja uusrealismina. Klassiseen realismiin sitä yhdistää ajatus teorian ja käytännön läheisestä suhteesta, valtion ulkopolitiikka tutkimuksen kohteena kansainvälisen järjestelmän sijaan sekä historiantutkimuksellinen mielenkiinto valtion sisäisin tekijöihin, sen johtajien valtiomiestaitoon ja politiikan tekemisen yksityiskohtiin. Uusrealismiin sitä yhdistää ajatus kansainvälisen järjestelmän anarkian vaikutuksesta, deduktiivinen teorisointi induktion sijaan sekä pyrkimys tieteellisyyteen ja selkeyteen. Uusklassisessa realismissa kansainvälinen järjestelmä taso ja sen ominaisuudet, kuten anarkia, napaisuus ja voimapolitiikka, nähdään riippumattomina muuttujina, mitkä mahdollistavat tai ehdollistavat riippuvana muuttujana olevaa valtion ulkopolitiikkaa, kun taas valtiotason tapahtumat ovat toiminnan varsinainen syy.[22]
Lähteet
muokkaa- Forsberg, Tuomas; Pursiainen, Christen: Ulkopolitiikkaa norsunluutornista. Tampere: Cham Puma House, 2015.
- Hakovirta, Harto: Maailmanpolitiikka: Teoria ja todellisuus. Helsinki: Kustannus 54, 2012.
- Harle, Vilho (toim.): Näkökulmia kansainvälisen politiikan tutkimukseen. Tampere: Tampereen yliopisto, politiikan tutkimuksen laitos, 2010.
Viitteet
muokkaa- ↑ a b c Forsberg & Pursiainen 2015, s. 43.
- ↑ Harle (toim.) 2010, s. 66.
- ↑ Forsberg & Pursiainen 2015, s. 21.
- ↑ Harle (toim.) 2010, s. 67.
- ↑ a b Hakovirta 2012, s. 19.
- ↑ Forsberg & Pursiainen 2015, s. 45.
- ↑ Forsberg & Pursiainen 2015, s. 49.
- ↑ Hakovirta 2012, s. 16.
- ↑ Forsberg & Pursiainen 2015, s. 50–51.
- ↑ Forsberg & Pursiainen 2015, s. 20–23.
- ↑ a b Hakovirta 2012, s. 25.
- ↑ Forsberg & Pursiainen 2015, s. 20–21.
- ↑ Forsberg & Pursiainen 2015, s. 73–74.
- ↑ a b Hakovirta 2012, s. 31.
- ↑ Harle (toim.) 2010, s. 69.
- ↑ Hakovirta 2012, s. 187.
- ↑ a b Forsberg & Pursiainen 2015, s. 80.
- ↑ Harle (toim.) 2010, s. 65.
- ↑ Forsberg & Pursiainen 2015, s. 83–84.
- ↑ Forsberg & Pursiainen 2015, s. 87–88.
- ↑ Forsberg & Pursiainen 2015, s. 91.
- ↑ Forsberg & Pursiainen 2015, s. 87–89.