Pyhä

Pyhä eli sakraali on uskontoon liittyvä, alkuperältään jumalalliseksi oletettu ilmiö tai ilmestys. Pyhä on arjen ja maallisen, profaanin, vastakohta. Se on asia tai paikka, jolle on annettu erityisasema uskonnollisessa ajattelussa ja käyttäytymisessä. Vaikka on olemassa myös universaaleja käsityksiä siitä, mikä on pyhää, pyhän käsitys riippuu usein uskonnollisesta traditiosta ja vaihtelee myös ajallisesti sekä yksilöllisesti.

Pyhyys ja siihen liittyvät tavat ja rituaalit ylläpitävät uskontokunnan sisäistä koheesiota. Pyhyyden kokemus on jokaisen uskontokunnan perinteen ja nykyisen elämäntavan taustalla. Joskus pyhyys liittyy historiallisiin tapahtumiin. Tällainen tapahtuma pyhittää uskonnon piiriin kuuluvan ryhmän tavoitteet, ja vaalittuna perinne vahvistuu sukupolvien aikana uskonnoksi, jonka sakraaleja muotoja pidetään loukkaamattomina. Joskus pyhyys menettää ajan myötä jumalallisen karismansa ja säilyy perinteissä lakien henkenä. Eurooppalaisten yhteiskuntien maallistuttua aikoinaan pyhiksi koetut asiat eivät enää herätä ihmisissä pyhyyden tunteita kuten entisaikoina. Rigoristisessa muodossaan pyhyyden toteuttaminen vaatii sääntöjen ja lakien tarkkaa noudattamista.

Pyhyys liittyy moniin kirkollisiin ja uskonnollisiin ilmiöihin ja rituaaleihin, ja sitä tavataan kirkko- ja temppeliarkkitehtuurissa sekä uskonnollisessa taiteessa. Ihminen usein tunnistaa pyhyyden myös vierasuskoisten temppeleissä ja tavoissa, vaikka tämä pyhyys poikkeaisikin oman kokemuksen antamasta pyhyyden ideasta. Tämä johtuu siitä, että erityyppisissä uskonnollisissa rakennuksissa on usein jotain sellaista, joka poikkeaa täysin maallisesta arkkitehtuurista.

Etymologia

Suomen kielen sana ”pyhä” on kielentutkija Jorma Koivulehdon mukaan vanha kantagermaaninen lainasana, jonka merkitys oli ”erotettu”, ”merkitty”, ”rajattu”.

Analyysejä

Saksalaisen teologi Rudolf Otton (1869–1937) mukaan pyhä on tärkein uskonnon rakennetekijä. Pyhä viittaa hänen mukaansa kaiken tavallisen, reaalisen todellisuuden ylä- ja ulkopuolella piilevään transsendenttiseen, joka ylittää inhimillisen kokemuksen. Pyhyyteen liittyy etenkin ei-kristillisillä alkuperäiskansoilla vastaanottajassa absoluuttisen outouden tunne, josta Otto käyttää nimitystä ”aivan toinen” suhteessa ihmisen jokapäiväiseen arkitodellisuuden kokemukseen, samoin kuin mystiikasta, pyhyyden sisarilmiöstä. Yhteyden pyhään ihminen saa Otton mukaan niin sanotussa ”numeenisessa” kokemuksessa, riippuen hänen jumalasuhteensa intensiivisyydestä. Pyhän kokemus voi olla demoninen, pelottava ja kauhua herättävä, tai esteettinen ja ylevä. Kauhistuttavuus pyhyydessä kuuluu Otton mukaan varhaisiin ja ”primitiivisiin” uskontoihin lähemmin kuin kristinuskoon.

Uskontotieteilijä Mircea Eliaden mukaan pyhä on myötäsyntyinen, apriorinen universaali tunne, joka on olemassa ennen kaikkea ihmisen sisäisenä kokemuksena. Pyhä viittaa yhteiskunnallisista olosuhteista riippumattomaan todellisuuteen. Sitä ilmentävät kaikesta muusta pois rajatut symbolit, ja se todentuu uskonnollisten kokemusten ja elämysten kautta. Eliade näki pyhän tärkeämpänä kuin Jumalan tai jumalat, ja hän väitti uskonnollisen ihmisen tuntevan kaipausta pyhää kohtaan kaikissa pyrkimyksissään ja ajatuksissaan. Hän korosti myös sitä, kuinka uskonnolliselle ihmiselle jokin tilakin voi olla pyhä eli vahva ja merkityksellinen. "Pyhiä aikoja" Eliaden mukaan edustavat säännöllisin väliajoin toistuvat juhlat, joihin liittyvien uskonnollisten riittien avulla ihminen voi siirtyä profaanista ajasta pyhään. Pyhä aika on jumalten luoma ja pyhittämä, ja uskonnollisessa juhlassa tämä aina samana pysyvä aika tuodaan aina uudelleen tähän hetkeen.

Filosofi William James kirjoitti teoksessaan Uskonnollinen kokemus (1902), että kaikissa uskonnoissa tavattava pyhyyden ajatus käsittää seuraavat piirteet:

1. Tunne avarammasta elämästä ja varmuus ideaalisen voiman olemassaolosta.
2. Tunne ihanteellisen voiman lempeästä vaikutuksesta elämään.
3. Ääretön haltioitunut vapauden tunne.
4. Tunnekeskuksen siirtyminen rakastavan ja sopusointuisen kiintymyksen suuntaan.

Jamesin mukaan nämä pyhyyden piirteet tulevat esiin erityisesti uskonnollisen kokemuksen tai kääntymyksen kokeneilla ja johtavat vielä jonkinasteiseen asketismiin, sielun lujuuteen, henkiseen puhtauteen ja lähimmäisenrakkauteen.

Uskontotieteilijä I. W. Robertson Smithin mukaan pyhän lähde ei ole yliluonnollinen voima vaan yhteisö. Hänen mukaansa parhaiten pyhän merkitys tulee ilmi pyhän paikan yhteydessä, joka oli jumalan asuinsija, koti tai pyhäkkö. Tällaisella alueella oli tietyt rajat, ja useissa kielissä pyhä-sanat merkitsevätkin rajattua aluetta.

Uskontotieteilijä Veikko Anttosen uskontososiologisen näkökulman mukaan pyhä on tämänpuoleinen kulttuurinen kategoria eikä viesti tuonpuoleisesta. Hänen mukaansa suomen pyhä-termi liittyy eri asutus- ja väestöryhmien territoriaalisiin erotteluihin ja rajankäyntiin perustuneisiin toimintakäytäntöjen muotoihin, ja pyhä on liittynyt poikkeaviin ja muista ympäristöstä erottuviin kohtiin paikallisissa maastoissa.

Sosiologi Émile Durkheimin mukaan pyhyyden taustalla on vain tuonpuoleisiksi naamioituneita yhteiskunnallisia voimia, ja hän tulkitsee pyhän viime kädessä yhteisön ja yhteiskunnan kategoriaksi.

Pyhät luonnonkohteet

Animisteille koko luonto on pyhä. Silti jotkut kohteet ovat erityisen pyhiä; niitä palvotaan ja niille käydään uhraamassa. Palvotuimmissa paikoissa on läsnä jokin erityisen merkittävä henkiolento, kuten esi-isä tai yhteisön suojelija. Muun muassa vesialueita ja lähteitä, kosteikkoja, rotkoja, puita, isoja kiviä, lehtoja ja korkeita mäkiä ja vuoria on pidetty pyhinä.

Saamelaisten pyhät järvet ovat Saivo-järviä ja pyhät maakohteet, kuten kivet seitoja.

Katso myös

• Pyhäinhäväistys

Lähteet

• Kunnas, Tarmo: Mikä mieli uskonnoissa? Pohdintaa uskonnon, moraalin ja pyhyyden nykyisestä olemuksesta. Basam Books, 2021. ISBN 978-952-3792-34-0

Kirjallisuutta

• Anttonen, Veikko: Ihmisen ja maan rajat: ’Pyhä’ kulttuurisena kategoriana. (Väitöskirja, Helsingin yliopisto. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 646) Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1996. ISBN 951-717-919-7
• Douglas, Mary: Puhtaus ja vaara: Ritualistisen rajanvedon analyysi. ((Purity and danger: An analysis of the concepts of pollution and taboo, 1966.) Suomentaneet Virpi Blom ja Kaarina Hazard) Tampere: Vastapaino, 2000 (3. painos 2005). ISBN 951-768-047-3
• Eliade, Mircea: Pyhä ja profaani. ((Das Heilige und das Profane, 1957.) Suomentanut Teuvo Laitila) Helsinki: Loki-kirjat, 2003. ISBN 951-825-013-8
• Häkkinen, Kaisa (toim.): ”sana-artikkeli: pyhä”, Nykysuomen sanakirja: Etymologinen sanakirja, s. 245. Porvoo: WSOY, 1987. ISBN 951-0-14050-3
• Kauffman, Stuart A.: Pyhän uudelleen keksiminen: Uusi näkemys luonnontieteestä, järjestä ja uskonnosta. ((Reinventing the sacred: A new view of science, reason, and religion, 2008.) Suomentanut Kimmo Pietiläinen) Helsinki: Terra Cognita, 2010. ISBN 978-952-5697-30-8
• Mahlamäki, Tiina & Pyysiäinen, Ilkka & Taira, Teemu (toim.): Pyhä: Raja, kielto ja arvo kansanomaisessa uskonnossa. (Professori Veikko Anttosen 60-vuotisjuhlakirja. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1199) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008. ISBN 978-951-746-991-3

Aiheesta muualla

• Veikko Anttonen: Mitä tutkimista pyhässä? Tieteessä tapahtuu 7/1996.
• Pakanalliset pyhät paikat Suomen luonnossa. Thuleian tupa.
• Jokiranta, Jutta & Nikki, Nina: ”Yhteisö tekee tekstistä pyhän”. Teoksessa Haapaniemi, Riku & Ivaska, Laura & Katajamäki, Sakari (toim.): Tekstit ympärillämme: Kirjoituksia tekstikäsityksistä ja -käytänteistä. s. 97–104. Tampere: Tampereen yliopisto, 2024. ISBN 978-952-03-3465-9 Vapaasti luettavissa